Ukk:n vaellus: Sarvijoki – Pälkkimäoja – Luiro 20 km

DSC_2859 DSC_2868
DSC_2870
Tämä postaus kertoo Urho Kekkosen kansallispuiston vaellukseni toisen päivän tapahtumista. Ensimmäisen osan löydät täältä.

Ensimmäisen yön olin valveilla. Olin väsynyt nukkumaan mennessäni, ilmeisesti helle ja siinä rehkiminen pisti pään sekaisin. Aamulla heräilin puoli kahdeksan aikaan huonoa oloa harmitellen. En malttanut odottaa liikkeelle pääsyä, kuten normaalistikin olin ensimmäisten joukossa liikkeellä autiotuvan pihassa.

Aamupalaa syötyäni aloitin leirin purkamisen. Kyttäsin autiotupaa ja heti kun huomasin liikettä sen edustalla hiippailin tiedustelemaan kahluupaikan sijaintia. Mukava pariskunta neuvoi oikein kattavasti eri vaihtoehdot ylittää Sarvijoki.

Itse joen ylittäminen kävi ongelmitta, vein jälleen ensin koiran ja sen repun yli, palasin hakemaan rinkkani ja seipääseen tukeutuen ylitin virran uudelleen. Koiran kanssa kulkiessa joet tuli ylitettyä 1-4 kertaa, riippuen virtauksesta.

Matkani alkoi pienellä nousulla metsään. En aluksi innostunut uudesta samoilusta metsässä itikoiden riivaamana, pian maisema alkoi avautua ja jylhät tuntureiden rinteet nousivat polun varrella. Pysähtelin ihastelemaan maisemia ja nautin pienestä tuulenvireestä. Koti-ikävä ei vaivannut enkä uhrannut ajatustakaan ikäville asioille. Nyt nautin maisemista ja vapaudesta.

Kiiski bongasi kauempaa lumihangen ja kierähteli siinä jonkin tovin. Soin pienen ilon karvaiselle kaverilleni, sillä täytyi olla kuuma.

DSC_2878 DSC_2884
DSC_2887
Patikointi Paratiisikurun länsipuolella kulkevalle joelle oli rentoa. Vastaani tuli pari vaeltajaa toisen suomenlapinkoiran kanssa ja he varoittivat edessä olevasta noususta. Kuulemma olivat tyytyväisiä siitä, että olivat tulleet rinteen alas. Jännittyneenä odotin mitä vastassa olisi ja ylitin joen kengät jalassa kiveltä toiselle hypellen.

Paratiisikuru on nimensä veroinen. Suuri kaareva seinämä nousee komeasti eteen itään kulkiessa ja maisemat vain paranevat mitä syvemmälle kuruun pääsee. Kurun pohjalla virtasi joki ja kaksi lampea näyttivät hellepäivän helpottajilta, aurinko oli jälleen alkanut paahtaa.

Pikkuhiljaa aloin hahmottaa seinämän korkeutta. Jo sen alapuolella tiesin nousun käyvän raskaaksi. Lähdimme pikkuhiljaa etenemään polulla korkeammalle, mitä pidemmälle pääsimme sitä komeammaksi Paratiisikurun maisemat kävivät ja reidet kipeytyivät.

DSC_2892 DSC_2898
DSC_2907
Vaellukseni rankin osuus oli ehdottomasti Paratiisikurun nousu. Jouduin pitämään useamman tauon, istahtelin alas ja annoin koirankin levätä. Rinne on jyrkkä ja korkea. Helle sai hien virtaamaan ja epätoivoisesti askel askeleelta puserrin ylös miettien evästaukoa.

Kun viimein Ukselmapään huippu alkoi hahmottua sain lisää virtaa jatkaa eteenpäin. Lupasin itselleni monet kerrat pitäväni taukoa heti kun siihen sopiva tuulensuojainen kohta ilmestyisi eteeni. Pirunportti näkyi syvänteenä vierelläni ja kansallispuiston suurimpien tunturien huiput näkyivät rykelminä ympärillä.

DSC_2919 DSC_2925
DSC_2932 DSC_2935
Polku kulkee Pirunportin läpi Ainin kotavaaraan ja siitä Lumikurunojaa myöten Pälkkimäjoelle. Päätökseni oikoa tunturien yli osottautui hyväksi, helle ei haitannut kovassa tuulessa ollenkaan.

Pidin taukoni suuren kiven juurella. Laskin rinkkani, annoin Kiiskille herkkuja ja söin pari kourallista pähkinäsekoitustani. Istuskelin mättäällä ja ihastelin maisemia, en osaa enää nimetä mikä taukopaikoistani on kaunein, jatkuvasti kohtaan maisemia jotka hämmästyttävät komeudellaan.

Patikoidessani tuntureilla näin maassa jotain kimmeltävää. Ehdin jo kauhistella kuinka tännekin on rikottu lasipullo, lähemmin tarkisteltuani hoksasin maassa olevan suuria katinkullan paloja.

Ohitin muutaman kurun ja laskeuduin Skoaltoaivin rinteeltä Pälkkimäjoelle. Ylitin joen ja tunsin helteen alkavan poltella uudelleen. Kävely polulla hiekkamaastossa oli hirveää, näin kauempaa hiekalle nuupahtaneen pöllön, jonka luokse en uskaltanut mennä ettei Kiiski söisi sitä. Epäilen tosin pöllön olleen jo kauemmin kuollut.

DSC_2938 DSC_2939
Ilman vastarannalla olleita vaeltajia olisin kävellyt laavun ohi. Kartasta luettuna laavun olisi pitänyt olla puolella jolla kuljin, mutta jouduinkin ylittämään joen päästäkseni sille. Pidin taukoni kumikengät jalassa, aurinko paistoi suoraan kotaan ja kaikki mustat kankaat muuttuivat polttaviksi sen lämmössä. Kiiski nukkui puun varjossa.

Pälkkimäjoen laavun piti alunperin olla yöpaikkani, mutta koska virtaa riitti ja paikka oli liian aurinkoinen jatkoin ruokataukoni jälkeen matkaani kohti Luiroa. Pidempi tauko oli paikallaan, jaksoin hyvin viimeiset viitisen kilometriä.

Ennen Luiroa polun ja mönkijäuran risteyksessä on mökkikylä, jonka epäilen kuuluvan poronhoitajille. Kylää ei ole merkitty karttaani ja hämmennyin löytäessäni itseni kelomökin pihasta. Kadotin polun ja pyörin pihassa tovin paikannettua itseni, samalla muistin nähneeni videon paikasta, kenties Ali Leiniöltä?

Lähdin summamutikassa etsimään polkua pois mökeiltä ja lähdin kulkemaan mönkijäuraa pitkin. Näin tunturien rinteet idässä ja tarkistin kompassista kulkusuuntani, niiden mukaan kuljin oikeaan suuntaan.

Tiheässä metsässä väsyneenä alkoi jännittää kun löysin poron hyvin syödyn raadon polun varrelta. Olin näkevinäni metsässä jotain suurta ja tummaa, jännittyneenä askelsin nopeammin kohti Luirojärveä.

Luirojärven lähistöllä tutkin karttaa, kun Kiiski vetäisi hihnasta lujasti. Säikähdin ja katsoin taakseni, polulla asteli mies meitä kohti. Mies manaili Sokostin reissuaan ja kertoi menevänsä Luiroon. Lähdin seuraamaan häntä, mutta nopeasti huomasin meidän kulkevan takaisin pohjoiseen ja pysähdyin.

Nyt olin taas sekaisin.

Mies ilmeisesti oli matkalla Luirojärven rannalla olevalle kodalle. Lähdin kulkemaan takaisinpäin ja sormet ristissä toivoin kulkevani oikeaan suuntaan. Luirojärven itäpuolella on paljon polkuja. Ylitin muutaman joen ja pitkospuilla kuulin ääntä takaani. Vaellusporukka näytti lähestyvän vauhdilla ja helpottuneena lähdin matelemaan kohti olettamaani suuntaa. Porukan saavuttaessaan meidät kysäisin heiltä missä Luiron autiotupa mahtaa olla ja kuulin olevani oikealla polulla. Tai näin he toivoivat olevan…

DSC_2941 DSC_2942
DSC_2943 DSC_2946
Kun viimein pääsin Luiroon kävelin telttapaikat läpi. Autiotuvalla olleen koiran takia päädyin metsän reunaan hieman kauemmas tuvasta vanhemman pariskunnan naapuriksi. Muurahaiset vilisivät paikalla, mutta mikä tahansa tasainen paikka kelpasi yhdeksi yöksi rankan vaelluksen päätteeksi.

Minulla oli ehkä liian suuret odotukset Luirolta. Järven maisemat olivat komeat, sameaa ja sammaleista vettä oli hieman jännittävää juoda. Ehkä Luiron taika olisi avautunut minullekin jos olisin yöpynyt Hiltoniksi kutsutussa autiotuvassa tai saunonut.

Naapurini osottautuivat oikein mukaviksi. Minua ei haittaa jos muut vaeltajat jututtavat ja on vain plussaa jos Kiiski saa ylimääräisiä rapsutuksia. Yksin vaeltaessa henkireikänä ovat muut vaeltajat ja heidän tarinansa.

Valmistelin ulkona ruokaa, mutta hyttysmäärä oli jotain järkyttävää eikä hyttysmyrkky pitänyt niitä poissa. Söin lounaani teltassa kirjaa lueskellen. Kävin iltapesuilla Luirojärven rannalla ja laittelin nukkumaan kymmenen aikaan.

Iltarutiineihini kuului hikien ja hampaiden pesu sekä ruuan yhteydessä magnesiumveden juominen. Vaihtovaatetta minulla olisi voinut olla enemmän, hikipaidassa nukkumaanmeno ei ollut mitenkään mukavaa.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

UKK:n vaellus: Aittajärvi P-paikka – Sarvijoki 14 km

DSC_2807
DSC_2810
DSC_2813Pari päivää kotiutumisen jälkeen mieleni on vallannut suuri kaipuu vaeltamaan. Olen miettinyt pääni puhki miksi tällä kertaa fiilis on niin vahva vaikka vietin aikaa luonnossa putkeen pidempään kuin aikaisemmin. Luultavasti rutiinini ehtivät vasta syntymään viiden päivän aikana, jonka takia mieleni halajaa jatkuvasti jatkamaan niitä. Päivittäin tulee hetkiä kun muistelen yksittäisiä hetkiä vaellukselta ja hitsi että kaipaan niinkin yksinkertaista asiaa kuin luonnossa tiskaamista!

Kirjoitin rikki menneeseen puhelimeeni muistiota päivistä ja niiden mietteistä. Puhelimeni kohtasi nälkäisen taaperon ja koki karmean lopun liian aikaisin, joten muistio on menetetty. Onneksi muistan vaellusten päivistä kohokohdat.

Vaellukseni alkoi 21.6 kuluneen kesän kuumimpana hellepäivänä. Ajelin Utsjoelta Inarin Kuutuantielle yhdellä pysähdyksellä. Kuutuantie on noin kolmisenkymmentä kilometriä pitkä hiekkatie jossa oli kamalia kuopparykelmiä ja sortumia, sitä ei voinut ajaa lujempaa kuin 35km/h. Tietä ajellessani kauhistelin rajavartiolaitoksen kylttiä kameravalvonnasta ja loppumatonta metsää – kuinkahan syrjästä vaellukseni oikein alkaa? Radio pätki ja kuuluvuus katosi reilusti ennen määränpäätäni.

Päästessäni Aittajärven parkkialueelle oloni helpottui. Parkkipaikalla oli monta muutakin autoa, yksin vaeltamistani helpottaisi tieto siitä että alueella on muitakin. Astuessani ulos autosta polttava helle iski päin näköä. Hyi, tässäkö säässä pitäisi lähteä kantamaan 20 kilon rinkkaa?!

Lähdimme Kiiskin kanssa kulkemaan kohti jokea. Askel oli kevyt ja mieli rohkea – tästä tämä alkaa! Seikkailunhaluni oli suuri.

Lueskelin karttaa tarkoin ja sisäistin joen ylityksen vasta itse ylityspaikalla. Olin toki jo reittiä suunnitellessa ollut tietoinen ylityksestä, mutten ajatellut ollenkaan sen tulevan vastaan jo heti reissuni alussa. Edessämme virtasi leveä joki jonka pohjassa kulki punaisella maalatut reittimerkit. Niitä pitkin ohjeistettiin kulkemaan Urho Kekkosen kansallispuiston facebook- sivuilla.

Riisuin rinkkani ja kenkäni. Laitoin kumikengät jalkaan, henkäisin syvään ja astuin veteen. Vesi oli yllättävän lämmintä! Kiiski pisti vastaan, mutta alkoi kahlata perässäni hoksattuaan ettei vaihtoehtoja ollut. Tyhmänä olin jättänyt sille repun selkään ja riisuin sen pois vasta joen keskellä olleella saarella. Yksi ruokapusseista oli kastunut repussa olleen reiän kautta. Saaren jälkeen ylitys jatkui kohti vastarantaa. Juuri ennen rantaa virta alkoi viedä Kiiskiä mukanaan ja hädissäni kannustin sitä uimaan rannalle. Seurasin kauhulla kuinka se ajautui hieman kauemmas ennen kuin saavutti rannan ja kiipesi sinne fleksi perässään.

Kävelin perässä rantaan ja kehuin koiraa vuolaasti. Samalla fiilistelin onnistunutta vedenylitystä ja kytkin Kiiskin kiinni puuhun hakiakseni loput varusteista rannalta. Olin koirasta ylpeä, se odotteli vastarannalla nätisti ilman perään vinkumista, se on tosissaan oppinut etten jätä sitä vaikka poistunkin sen läheisyydestä hetkeksi. Joen ylitys onnistui hyvin tukeutumalla rannalta löytyneeseen seipääseen. Vettä oli hieman yli polven. 

DSC_2822 DSC_2827
Vastarannalle saapui kaksi vaeltajaa, jotka alkoivat kasata telttaa ylityspaikan lähelle kuivatellessani. Seurasin heidän puuhiaan hetken ennen kuin jatkoin matkaa, ensimmäinen joen ylitys oli nostanut fiiliksen kattoon eikä minulla ollut kiire mihinkään.

Pikkuhiljaa lähdin suunnistamaan kohti oikeaa polkua. En kulkenut kertaakaan merkityillä urilla joten oikean suunnan löytäminen oli välillä hankalaa, etenkin taukopaikkojen läheisyydessä. Seurasin Aittajärven rantaa jonkin aikaa kunnes Helanderin museoidun kämpän kohdalla lähdin seuraamaan Maantiekurunojaa.

Polku kulki läpi kauniin mäntymetsän. Vastaan tuli muutama vaellusporukka joka pysähtyi rapsuttelemaan koiraa. Olin hieman häkeltynyt väenpaljoudesta, toivoin ettei vastaantulijoita olisi syvemmällä kansallispuistossa niin paljoa.

Helle alkoi käymään tukalaksi jo hyvin aikaisessa vaiheessa päivää. En ollut päässyt edes poroaidasta yli kun epätoivoiset mietteet valtasivat pääni. Miten vaeltaminen tuntui niin raskaalta? Rinkka painoi ikävästi hartioita, itikoita riitti. Siedän kuumuutta huonosti, kauhistelin kun vastaani tuli vaeltajia farkut jalassa – itselläni oli päällä ohuet shortsit ja t-paita. Silti hikoilin hulluna.

Vettä kului.  Pidin ruokatauon maantiekurunojan tulipaikalla, lisäsin hyttysmyrkkyä ja ahdistuin ympärillä parveilevista verenimijöistä. Kiiski riehaantui jostain ja sen alkaessa tuijottamaan syvälle suota reunustavaan metsikköön aloin hieman pelätä. En nähnyt mitään liikettä, kävin lähempänäkin täyttämässä vesipulloni ojassa mutten vieläkään erottanut metsästä mitään elävää.

Päättelin Kiiskin nähneen sopulin. Silti en saanut rauhaa lämmitellessäni kuivattua hernekeittoa ja vilkuilin metsään tauotta.

Metsä maantiekurunojan varrella tiheni tihenemistään. Vaellusfiilis oli laskenut pohjamutiin tarpoessani soiden ohitse itikoiden jäytäessä oikeaa olkavarttani johon myrkky ei ollut yltänyt. Laskeskelin tunturilta laskevia jokia kartasta ja yritin pysyä kärryillä montako olin jo ohittanut. Tulvien takia jokia oli muutama enemmän, mutta onnistuin pysymään kartalla ja tsemppasin itseäni eteenpäin.

Risteys, josta lähtisin kulkemaan kohti Sudenpesää ja Sarvijokea ei tuntunut tulevan vastaan ikinä. Panikoin hieman ennen risteystä ja päädyin istumaan kivelle. Söin porosnack- patukan miettiessäni etäisyyksiä ja kulkemaani matkaa. Helle sai pään pyörälle.

Risteys tuli vastaan aikalailla taukopaikkani jälkeen. Naurahdin ja fiilis parani lähtiessäni kulkemaan nousevaa polkua pitkin.

Reisiä pakottii ylämäessä. Otin lentokenttätilan pois puhelimesta ja yllätyksekseni se kilahti heti kenttien merkiksi. Soitin Juhikselle kotiin kuullakseni tuttuja ääniä ja piristääkseni mieltäni. Puhelun jälkeen lähdin nousemaan ylös rinnettä, tuntui kuin olisin käyttänyt viimeiset voimani siihen.

Tuntiessani tuulenvireen kasvoillani katsoin taakseni. Olin noussut tunturin rinnettä niin ylös että pystyin näkemään ympärille kohoavat tunturit. Jaksoin pinkoa polun korkeimmalle kohdalle ja nautin tuulenvireestä. Levitin käteni ilmaan ja tunsin seikkailufiiliksen palaavan. Kuvasin maisemia ja tunsin seikkailuni vasta alkavan.

Hyvää oloa ei kauaa jatkunut, alamäet rinkka selässä ovat hankalia ja jarruttelin jyrkässä mäessä kivien vieriessä koiran ohi. Kiiski bongasi jälleen sopulin ja sinkosi sen perään vetäen minut mukanaan alemmas rinnettä. Ärräpääni pitivät huolen ettei lähistöllä ollut yhtäkään karhua.

Sarvijoki oli yksi kauneimmista joista mitä olen nähnyt. Sen hiekkainen ranta ja kirkas vesi houkuttelivat uimaan. Pidin pääni ja marssin eteenpäin kohti kauempana häämöttävää Sudenpesän vuokrakammia.

DSC_2838 DSC_2840
Pyörin hetken kammin pihassa ja totesin olevani paikalla yksin. Huoli hiipi mieleen, miten ihmeessä pystyisin nukkumaan yön raskaan päivän päätteeksi jos olisin Sarvijoen autiotuvallakin yksin? Ensimmäinen yö on pahin ja toivoin saavani seuraa yöksi, siten varmistaisin turvallisen olon yöunille.

Muistelin hiihtovaellukseni ensimmäistä yötä, jolloin myrsky pauhasi tunturissa. Selvisin siitäkin, miksen yhdestä telttayöstäkin.

Lähempänä autiotupaa aloin kuulla ääniä. Sydän hyppäsi kurkkuun – en olisikaan yksin! Astelin tuvan pihaan hymyillen kahden miehen tullessa joelta uimasta. Tervehdin heitä iloisesti ja kyselin hieman heidän menemisiään. Pihassa näytti olevan muitakin ja kauempana oli jopa teltta pystyssä. Hakeuduin kauemmas tuvasta, mukavan tasaiselle telttapaikalle. Täydellistä! Pieni puro virtasi jokeen aivan lähellä ja Kiiskin vaijerillekin löytyi sopiva paikka.

DSC_2847 DSC_2844
DSC_2849
Hoidin ensin koiran asiat kuntoon, riisuin siltä repun, kytkin sen kiinni puuhun, annoin vettä kuppiin ja ruokin. Kiiski etsi itselleen mukavimman kohdan mättäältä ja pyörähti siihen lepäämään. Leiripaikkamme oli mukavan varjoinen joten senkään ei tarvinnut enää kärsiä kuumuudesta.

Laitoin omat kuivaruokani tekeytymään teltan pystytyksen ajaksi. En ollut täysin varma mitä olin suunnitellut illan syömisiksi, joten keitin nuudelien ohella vähän kaikkea kuivaamaani- kanan jauhelihaa, papua, paprikaa, kananmunaa, tomaattia, sipulia… Ensimmäisen illan mättö maistui hyvältä paksuksi jääneen hernekeiton jälkeen. Ruokaillessani katselin varpaitani himoitsevia itikoita. Ei häirinnyt yhtään! Sääressäni komeili haava epäonnistuneen kaatuneen kelopuun ylityksen jäljiltä. Olen kamala koheltaja.

Illalla ennen nukkumaan menoa kävin peseytymässä joella. Kastaessani kasvoni viileään tunturijokeen huoleni peseytyivät hien, aurinkorasvan ja hyttysmyrkyn mukana pois. Helpottava tunne oli niin voimakas että jäin ihmettelemään  sitä toviksi seisoessani virtaavassa vedessä. Autiotupa seisoi hiljaa metsässä ja aurinko paistoi matalalla mäntyjen seasta. Oli hiljaista.

Pian laitoin huojentuneena nukkumaan telttaani kuuntelin luonnon ääniä hetken ennen korvatulppien peittäessä kuuloni. Tästä tosissaan alkaa unohtumaton seikkailu.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Urho Kekkosen kansallispuiston vaellus- koostepostaus

DSC_2888
Postauksen kohteet linkattu karttapaikka.fi- sivuston kautta.
Eilen vaellukseni Urho Kekkosen kansallispuistossa tuli päätökseensä. En vieläkään ole oikein sisäistänyt sitä kuinka onnistunut ja mahtava reissuni syrjävyöhykkeellä oli!

Päiviä ennen vaellukselle lähtöä pohdin ja valvoin öitä miettien onko fiksua lähteä yksin opasteettomille poluille pelkän kartan ja kompassin varassa. Iskän GPS minulla on edelleen lainassa, tällä kertaa se ei lähtenyt mukaan kun talvivaelluksellani en ymmärtänyt sen karttaa ollenkaan.

Ensimmäinen päivä on aina raskain. Tuolloin mietin miksi ihmeessä lähdin taas matkaan, ikävöin lapsia, haaveilen kotisohvasta ja suren kuinka suuren virheen tein kun lähdin matkaan. Päivän loppua kohden mieli paranee ja reissu pääsee alkamaan alun murheiden väistyttyä.
Kerrankin osasin nauttia yksinolosta, maisemista ja pelkästä paikoillaan olosta. Koen edelleen pientä levottomuutta leiripaikoilla, taukopäivät eivät vieläkään tunnu luonnollisilta ilman seuraa. Pakko pysyä liikkeessä! Kerran iski paniikki kun tuijotin karttaa liian tarkasti ja aloin tarkastelemaan maastoa vähän liiankin kriittisesti. Luulin eksyneeni ja paniikissa huidoin joen vastarannalla kulkeneen vaeltajan hätiin. Tuosta seurasi hauska tapahtumaketju josta kerron Tuiskukuru – Lankojärvi – postauksessa.

Uskon että kuluneen vuoden aikana yöpymäni yöt pimeällä ovat vaikuttaneet positiivisesti yksin pärjäämiseen. Ennen jännitin teltassa nukkumista vaikka vieressä olisi muitakin yöpyjiä, nyt en miettinyt pätkääkään murhureita tai muita hiippareita jotka vaanisivat yöttömässä yössä. Harhaiset kauhukuvat ovat väistyneet ja olen löytänyt rauhan. Ennen toivoin pääseväni nukkumaan autiotupiin, nyt en harkinnut kertaakaan tupaan hakeutumista, teltasta on tullut turvallinen tukikohta.

DSC_2817 DSC_2909DSC_2845
Onnekseni fyysiset ongelmat alkoivat vasta viimeisenä päivänä. Vasen kantapääni iho kuoriutui löysän ja kostean sukan takia karrelle neljäntenä päivänä ja alkoi haitata vasta kotimatkalla, samalla rinkan lantiovyö alkoi puuduttaa lonkkaa ikävästi viimeisten kilometrien aikana. Kotiin päästyäni ainoastaan varpaani ovat turvoksissa, muuten olen säästynyt kivuilta ja kolotuksilta. Iskevätköhän ne vasta huomenna?

Suunnittelemani vaellusreitti alkoi Aittajärven parkkipaikalta. Ylitin joen kahlaamon kautta ja kuljin Maantiekurunojaa myöten  Sarvijoen autiotuvan pihaan. Seuraavana päivänä jatkoin matkaa Paratiisikuruun ja siitä tunturien yli Pälkkimäjoelle. Vastoin alkuperäistä suunnitelmaa jatkaa Pälkkimäjoelta kolmantena päivänä Apujoukkojenvaaran yli Sokostille, jatkoin matkaani toisen päivän aikana Luiroon saakka. Luirossa oli luvassa rennompi päivä, Sokosti piti valloittaa ilman rinkkaa mutta huiputus jäi haaveeksi kovan helteen takia. Jatkoimme Kiiskin kanssa illemmalla matkaa Tuiskukuruun. Tuiskukurusta kuljimme Kotakönkäälle ja sieltä Lankojärvelle viimeiseksi yöksi. Kilometrejä muuttuneelle reitille en ole laskenut, alkuperäiselle niitä olisi kertynyt 59 km.

Reitin tunturiosuus jäi harmittavan vähäiseksi. Hautuvassa ilmassa joen vartta vaellellessa hyttysistä ja sopuleista riitti seuraa, viileä tunturituuli jäi vain haaveeksi. Ylitin jokia useamman kerran ja vastoin ennakkoluulojani viileään veteen astuminen teki vain hyvää. Padagovan risteyksessä ylitin joen huonosta kohtaa ja konttasin ylös lantioon asti yltävästä vedestä pienessä paniikissa, joka muuttui rannalla jännittäväksi seikkailuksi josta selvisin.

DSC_2959 DSC_2871
Varusteeni toimivat moitteettomasti. Viime kesänä uusimani Meindlin Vakuum – vaelluskenkäni olivat vielä sisään ajamatta ja varpaisiini tuli muutama rakko, Deuterin Aircontact 65+10l rinkkani kantoi varusteet, mitä nyt säätöjen kanssa oli aluksi ongelmia, telttana oli viime kesänä vaarilta lahjaksi saatu Fjällrävenin Abisko shape 3 – juuri sopiva minulle ja koiralle. Puukkoa tai tulitikkuja en käyttänyt kertaakaan metsäpalovaroituksen takia, Jetboil- keittimeni syttyy nappia painamalla. Voi kun vielä oppisin sytyttämään sen nopeasti ilman että kaasu leimahtaa näpeille…

Kiiskin ensimmäiset päivät menivät hyvin helteestä huolimatta. Kolmantena päivänä Sokostin rinteessä se hyytyi ja alkoi hakeutua makaamaan varjopaikoille. Säikähdin ja keskeytin Sokostin huiputtamisen siihen, jatkoimme alas Luiroon ja pistin koiran uimaan jokaisessa vastaantulleessa vesistössä ja kaadoin juomapullolla vettä sen niskaan. Luirossa pidetyn tauon jälkeen se elpyi ja jatkoi matkaa reippaasti, mutta viimeisinä päivinä huomasin vaisuutta. Sopuleita kyllä jaksettiin jahdata… Karhuista ei ollut huolta, lähellämme oli tuskin yhtäkään eläintä kommentoidessani Kiken säntäilyä pusikoihin.

Yksin vaeltaminen alkaa pikkuhiljaa tuntumaan helpommalta. Jos vaellukselta kotiin päästyä alkaa jo haaveilemaan seuraavista reissuista, ei reissu voi olla kovinkaan mönkään mennyt.