Jo tiistai-aamuna olin käynyt Kalkujoen laavulle vievällä polulla lumikenkäilemässä. Aika tosin loppui kesken ja jouduin jo poroaidalla kääntymään takaisin kotia. Nyt minua odottikin valmiiksi poljettu ura jyrkimmissä kohdissa.
Utsjoen geologinen polku lähtee ”risueläimiltä” kylän tuntumasta ja päättyy pururaalle koulurakennuksen taakse. Itse lähdin polun loppupäästä, kun tarkoituksena oli käydä vain lyhyt reissu kodalle.
Lähdin kotoa 11 aikaan jolloin päivän valoisin hetki alkoi olla käsillä. Lumikenkäilin pururadan viertä (latua tuhoamatta!) polun loppupäähän ja lähdin nousemaan jyrkkää polkua ylöspäin. Onnekseni tiistaina tekemäni polku oli leutojen kelien jälkeen päässyt kovettumaan ja kenkäily kävi kuin leikiten. Tosin olin taas pukenut liikaa päälle ja ensimmäisten metrien jälkeen oli vähennettävä vaatetta.
Geologisella polulla on upeat maisemat ja pysähtelinkin usein ylösnousun aikana ihailemaan hiljaa alempana uinuvaa kylää. Oli sunnuntai-aamu ja sen tosiaan huomasi. Ei kuulunut edes koiran haukuntaa tai autojen hurinaa.
Kenkäilin poroaidalle saakka taukoa pitämättä. Pidin pienen tauon aidalla ja ilokseni huomasin jonkun toisen jatkaneen siitä eteenpäin! Kevyt kenkäily (haha) jatkui kodalle saakka.
Kodalla ihastelin punertavaa taivaanrantaa ja purin tavarani kodan ulkopuolelle. Olen vanhemmassa blogissa päivitellyt omaa hajamielisyyttäni kameravehkeiden kanssa ja tälläkin kerralla jotain puuttui. Tarkoituksenani oli ottaa kuvia kameranjaloilla, mutta eilen illalla revontulijahdista palattuani olin irroittanut kamerasta jalkoihin liitettävän osan ja täten en saanut niitä ollenkaan käyttöön… Eli taas kerran ulkoilutin kameranjalkoja turhaan.
Otin lumikengät pois jalasta, kurkistin laavun sisään ja kirjoitin nimikirjaimet vierasvihkoon. Itse en viihdy laavujen sisäpuolella ja istahdinkin ulos portaalle. Mukana minulla oli lämmitettyä kaarnikkamehua jota siemailin valokuvaamisen lomassa.
Kalkujoenlampi oli saanut päälleen kantavan jään leudoista keleistä huolimatta ja muutamat kelkan jäljet risteilivät sen päällä. Taivas oli pohjoisesta päin kauniin sinertävä ja Johtalanvárri lepäsi paikoillaan hiljaisena.
Aikani kuvattuani ja kaarnikkamehua juotuani pakkasin tavarani, laitoin lumikengät jalkaan ja lähdin samaa reittiä pitkin laskeutumaan alas pururaalle. Alastulo lumikenkäillessä samaa polkua myöten on yleensäkin paljon helpompaa kuin ylösmeno, riippuen toki lumen kovuudesta ja mäen jyrkkyydestä.
Pieni patikkareissu Kalkujoen laavulle oli yhteensä hieman alle 2 km polun alusta laskettuna ja aikaa minulla meni parisen tuntia. Näin kaamoksen aikaan pimeäkään ei ehtinyt hiipiä ylle ja sain nauttia hyvin pienestä pakkasesta punaisen taivaan rinnalla.
Erämaan vaeltajatar 