Vaeltamistani vaelluksista haastavin on nyt takana. Kaldoaivin erämaahan suunnatessa oli selvää ettei kovilta tuulilta ja haastavilta maastoilta säästytä.
Odotukseni erämaahan suuntautuvalta yksinvaellukselta olivat realistiset, varovaisen optimistiset. Jos kovia tuulia (+18m/s) olisi luvattu vaellukseni ajaksi useammalle päivälle, olisin vaihtanut kohdetta suojaisampaan Urho Kekkosen kansallispuistoon. Sairastuin juuri ennen lähtöä koronaan ja kotona istuskellessa kaksi upeaa, seesteistä aurinkoista päivää valuivat hukkaan. Kun olo alkoi kohentua lähdin kohti erämaata.
Olo oli kieltämättä väsynyt ja eteneminen oli hidasta kovalla kelkanjäljellä hiihdellessä. Laskin nopeudekseni 2km/ h, mikä sinänsä on talvikeleillä kohtuullinen, mutta mielelläni olisin edennyt nopeampaa myöhäisen lähdön takia.
Aloitin vaellukseni Pulmankijärventieltä Heikkovárjávrin tietämiltä. Tarkoitus oli tsekkailla asiakashiihtoja varten muutamia yöpaikkoja ja tutustua Stuorraskáidin alueeseen. Olin suunnitellut kolmelle ensimmäiselle yölle tuvattomat leiripaikat ja helpottaakseni viimeisiä päiviä hiihtäisin moottorikelkkauran varrelle tupien läheisyyteen.
Avotunturiin päästessä tuuli oli yllättävän navakka. Nälkä kurni vatsassa, en ollut valmistanut lounasta ruokatermariin koska ajattelin syöväni parkkipaikalla kaupasta ostamaani evästä ennen lähtöä. En kuitenkaan löytänyt kaupasta mitään kovin täyttävää. Päästessäni Ávvačohkan rinteiden suojiin pidin lyhyen evästauon ja kuvasin järjestelmäkamerallani ensimmäisen videopätkän. Gopro kulki myös mukana mutta tahdoin testata millainen laatu järkkärissä on.
Ávvačohkan taakse päästessä maisema muuttuu erilaiseksi avotunturiin verraten. Suuret lohkareet tuovat mielenkiintoista särmää reittiin ja yksinäinen mäntykin yllättää läsnäolollaan. Parisenkymmentä kilometriä pitkä Gálddašjoen laakso täytyy osata ylittää oikeasta kohtaa, muuten tiedossa on syvässä hangessa kahlaamista tai jyrkkää nousua. Olin viikkoa aikaisemmin käynyt työnantajan kehoituksesta katsomassa moottorikelkalla joen ylityspaikkaa ja nytkin sain nauttia kovasta jäljestä millä hiihdellä kauniin jokilaakson halki.
Puiden suojissa oli hyvä pitää päivän toinen tauko. Tuulenvire ei ollut kovin häiritsevä, mutta vasta sairastelleena pienikin viluntunne ärsytti.
Gálddašjoelta täytyi tosiaan nousta ylös. Toinen sairastamani korona oli onnekseni lievä, mutta keuhkoputkessa tuntui jomotusta noustessani hitaasti ylös rinteeseen. Raskas ahkio veti lantiosta takaisin alaspäin, jouduin pitämään useamman tauon ennen kuin olin päässyt tasaiselle maalle. En suosittele lähtemään erämaahan juuri taudista parantuneena, halu lähteä matkaan oli suuri ja kuuntelin oloani koko kuusipäiväisen reissuni ajan.
Stuorraskáidilla kilometrit alkoivat tosissaan tuntua. Pysähdyin jutustelemaan tuttavan kanssa joka ajoi moottorikelkalla vastaan. Käyty keskustelu toi jännitystä ilmaan ja yksin vaeltaminen realistisoitui. Moottorikelkan äänien vaimetessa vain minä ja ahkioni Make jäimme kaksin hiljenevään iltaan.
Hiihtelin Gaskkamuš Skaidejávrille yöksi. Valitsin kutsuvimman rannan telttapaikakseni, pystytin teltan ja aloin keittää vesiä. Omnifuel yski ja sylki bensaa kaasun sekaan, mikä hitto sitäkin vaivasi! Keittimeni toimi vain pienellä liekillä, laitoksen lämmittäminenkin vei tuhottomasti aikaa. Hätälähetin Spot vilkutti punaista, eikö sekään toimi. Hätälähetin alkoi toimia vaihdettuani siihen patterit, bensakeitin vaihtui varakeittimeen saatuani päivällisen lämpiämään. En jaksaisi illan päälle tutkailla mikä keittimessä mätti, katsoisin tilanteen uudelleen aamulla.
Teltta tuntui kotoisalta. Olin askarrellut sille telttapussin, johon olin rullannut teltan eristepatjan ja kiilojen kanssa. Eristepatjalla oli mukava käyskennellä, untuvailmapatjan lisäksi muuta eristettä ei tarvinnut. Marmotin wm’s Ouray- makuupussini on -19 asteelle, mutta ostin sen vahingossa long- versiona joten en tarkene pelkästään sillä. -4 asteen makuupussi ja fjellduke toivat lisää lämpöä öihin. Tunturiviitta toimi lähinnä vain varapeitteenä jos kylmä yllättäisi.
Heräsin puoli kahdeksan aikaan. Yö oli ollut levoton, näin lyhyitä painajaisia. Aamu oli kaunis, toivoin kirkasta päivää Gálddašjokilaaksossa hiihtelyyn. Bensakeitin jatkoi yskimistään eikä pitkistä esilämmittelyistä huolimatta muuttanut nestettä kaasuksi joten päätin luovuttaa ja jatkaa vesien keittelyä trangialla. Trangia on muuten ok vehje, mutta sinolia ja aikaa kuluu suuria määriä lumien sulatteluun.
Kannoin mukanani paistinpannua ja kahta erikokoista kattilaa. Paistinpannu toimi pyttipannun ja roiskeläpän lämmittämiseen, pienempi kattila ruoka-astiana ja suurempi kattila vesien keittämiseen. Tingin pannukahveista varusteiden vuoksi, pikakahvi on ”ihan ok” juotava.
Pakattuani varusteet jatkoin matkaani kelkanjälkeä seuraillen. Ahkio kaatuili alussa ja jouduin pakkaamaan sen uudelleen. Sää muuttui tuhnuisemmaksi, maisemia ei erottanut tasaisenharmaasta kelistä.
Hiihtelin järvien yli ja aloitin nousemaan kohti Gálddoainurkia. Maasto oli hankala, tiesin mihin päin mennä mutta korkeuskäyrien mutkitellessa pienten harjujen lomassa oli haastavaa löytää fiksu hiihtosuunta. Söin lounasta ruokatermarista ja alkoi hieman tuskastuttaa. Huonon näkyvyyden takia päätin olla nousematta tunturin päälle ja jatkoin matkaani syvemmälle Gálddašjokilaaksoon.
Gálddašjoen laakso on varmasti nätti paikka selkeällä säällä. Nyt tuhnussa näin vain lähimmät rinteet ja lohkareet, laaksossa hiihdellessä sai välillä olla tarkkana mihin suksensa suuntasi. Jyrkkää alamäkeä en uskaltanut laskea ahkio perässäni vaan päätin kokeilla hiihtää syvänteen ohirinnettä myötäilen. Rinteessä ei päässytkään pitkään eteenpäin vaan jouduin laskemaan alas ja siinä rytinässä ahkio veti ympäri. Onneksi mikään ei hajonnut ja pienen raivarin jälkeen sain itseni ja ahkion alas joen vierelle. Täytyi vain varoa ettei tulisi hiihdettyä syvään joen uomaan.
Tunteja kului. Alkoi jo väsyttää, selkeästi sairastelu vaikutti jaksamiseen. Saapuessani Áldoleakšalle jossa alkusyksyn vaelluksella vietin yhden yön pidin pienen nostalgiahetken. Edelleenkään maisemista ei nähnyt kuin hieman ympärillä makaavien tuntureiden rinteitä, alkoi suunnistus kohti ennalta päätettyä yöpaikkaa. Mietin hiihtäessäni voivani laittaa teltan mihin tahtoisin, oli kuitenkin vaikea luopua ajatuksesta yöpyä nimenomaan Áldoleakšan matalan harjumuodostelman vieressä. Lunta alkoi sataa ja näkyvyys huononi entisestään tuulen voimistuessa. Suunnistus alkoi turhauttaa, gps:n mukaan hiihdin täysin väärään suuntaan. Korjasin suuntaani useamman kerran, kompassin neula osoitti olettamani pohjoisen sijaan luoteeseen, en voinut luottaa kompassiin kun tiesin pohjoisen olevan eri suunnassa. Tätä kompassiseikkailua pohdin edelleen. Ilmansuuntien muistaminen Kaldoaivin erämaassa on helppoa, kun tietää missä suurimmat maamerkit ovat.
Gps:sää tuijottaessa sain viimein käännettyä ja pidettyä suuntani oikeassa. Hiihdin pienen harjunypäreen yli ja löysin teltalleni vähätuulisen paikan. Sain Hillebergin pystyyn vaivatta, olin tyytyväinen aikaansaanokseeni. Tuuli ei ottanut pahasti kiinni telttaan.
Ilta kului telttarutiineja tehden. Ruoka tekeytymään trangialle, lämmitin roiskeläpän. Oli hyvää. Talvella kuskaan mukanani valmisruokia mitä en arjessa käytä, helppous on kaiken A&O! Ruoan jälkeen jatkoin lumien sulattelua termareihin, tavoitteena oli että aamuksi olisi valmiina kaksi litraa lämmintä vettä. Tein wc-kuopan, asettelin yövarusteet mukavaksi läjäksi ja lueskelin poromafiaa. Untuvavaatteet päällä tarkeni mukavasti.
Säätiedotteiden mukaan tuuli kovenisi yöksi ja sen huomasi. Aamuyöstä otin korvatulppaa pois ja totesin tuulen lähes lakanneen kuten luvattu oli. Jatkoin yöunia hyvällä mielellä, hieman aamun näkyvyyttä peläten. Luvassa olisi avotunturissa suunnistamista.
Erämaan vaeltajatar 