Aikaisen kesän ansiosta vaelluskauden on pystynyt aloittamaan heti lasten lomien alettua.
Lähdin seitsemänvuotiaan tyttäremme kanssa ajelemaan Ivaloon kesäleirin päätyttyä. Reittisuunnitelmamme oli joustava ottaen huomioon leirin tuoma väsymys.
Olemme aloittaneet vaeltamisen lasten kanssa heidän ollessaan viiden vanhoja. Rutiinit ovat tuttuja ja he tietävät millaista vaeltaminen on. Välillä väsyttää, suurimmilta osin vaelluksella on hauskaa!
Päivä 1. Aittajärvi – Siikavuopajan laavu 5.5 km
Saavuimme Aittajärven parkkiaueelle viiden aikoihin alkuillasta. Kuutuantie oli yllättävän hyvässä kunnossa, aikaisemmilla kerroilla tiellä on ollut suuriakin routavaurioita.
Jokien ylitys kesäkuun alussa voi olla hankalaa korkean veden vuoksi. Nopeasti edenneen kuivan kevään ansiosta veden pinta oli laskenut kohtuulliselle tasolle ja tytärkin pääsi ylittämään joen käsikynkässä kanssani ongelmitta.
Aittajärven ylitystä helpottavat joen pohjassa olevat punaiset merkinnät. Merkkien kanssa kannattaa soveltaa, välillä matalampi kohta ylittää löytyy alempaa virrasta.
Vaelsimme Suomujoen vartta pitkin kohti Siikavuopajan laavua. Kuljimme sekä poluilla, että omia reittejämme. Hyttysiä oli jo yllättävän paljon, tyttären Reiman Hytty huppari ei näyttänyt suojaavan häntä itikoilta lähes ollenkaan.
Maasto Siikavuopajalle on pääosin kuivaa kangasta. Muutama kosteikko löytyy rannasta ja matkalla on yksi pieni joen ylitys, jonka pääsi ylittämään kaatunutta puuta pitkin.
Päästessämme laavulle tytär halusi uimaan. Matalassa rannassa oli mukava puuhailla samalla kun vahdin häntä ja tein iltapalaa. Kävin itsekin pesemässä illan hiet pois, kalat hyppivät vuopajassa ja tunnistamattomaksi jääneet vesilinnut pitivät meteliä.
Pystytin Msrn telttamme sisäteltan laavuun hyttyssuojaksi. Oli mukava päästä yöpymään laavun suojissa!
Yö oli levoton, vuopajassa viihtyvät linnut pitivät pajon ääntä. Kaakatus toi juuri oikeanlaista tunnelmaa vaelluksen alkuun!
Päivä 2. Siikavuopaja – Sotavaaranoja – Sarvioja 12 km
Nukuimme myöhään, lähtö Siikavuopajalta koitti vasta yhdentoista aikoihin. Yötön yö mahdollisti aikatauluttoman vaeltamisen, pienen lapsen kohdalla rutiinit ovat kuitenkin tärkeitä myös lomalla ja halusin pitää jonkinlaisen tolkun vaeltamisessa.
Aamiaseksi söimme puuroa, leipää ja keitettyä kananmunaa.
Lyhentääkseni päivän kilometrejä lähdimme oikomaan metsän kautta kohti Sotavaaran kohdilla olevaa poroaidan porttia. Metsä oli hankalakulkuinen ja itikat piinasivat, sentään suunnistus oli helppoa rinnettä myötäillen.
Portilla maisema Suomujoelle oli kaunis ja pidimme päivän ensimmäisen tauon entisellä tulipaikalla. Tulipaikasta ei ollut enää jäljellä kuin muutama tukinpala, paikka oli siistitty hyvin. Ei olisi arvannut, että siinä on joskus polteltu tulia ja tunnelmoitu jokea.
Sotavaaranojan varsi oli paikoitellen todella kaunis. Jos hyttysiä ei olisi niin paljoa, se kelpaisi hyvin leiripaikaksikin. Polku oli helppokulkuinen, alueella oli puhurin kaatamia puita ja jänniä kelottuneita mäntyjä joihin linnut olivat tehneet kolojaan.
Sotavaaranojan tulipaikalla on kaunis koski joka on ehdottomasti käymisen arvoinen kohde. Kosken alapuolella on pieni uimakelpoinen syvänne josta ojan pääsee ylittämään, kosken kohdalla kallioille on raahattu puita joita voisi myös käyttää ylitykseen. En suosittele kokeilemaan, koski oli voimakkaan oloinen.
Vanhempana sitä tuppaa usein olemaan varuillaan korkeilla paikoilla, etenkin koskialueilla. Vesi on vaarallinen luonnonvoima ja vaikka kuinka lapsi osaisi uida aikuisen on oltava varuillaan.
Söimme hernekeittoa lounaaksi, pystytin telttamme hyttyssuojaksi tauon ajaksi. Pidempi tauko teki hyvää ja vaeltaminen jatkuikin ongelmitta hetken.
Pian kuitenkin helle ja väsy alkoi painaa. Kannoin tyttärenkin varusteet joten tauot tekivät hyvää minullekin.
Sotavaaranojan ja Maantiekurun risteyksen lähettyvillä oli mukavan oloinen telttailupaikka. Kaikkea sitä löytääkin kun lähtee uusille poluille.
Päivän odotetuin hetki koitti aloittaessamme nousun Kaarnepään eteläisen selän yli Sarviojalle. Rinkkani painoi aivan liikaa. Mitä korkeammalle nousimme, sitä tunturimaisemmaksi maisemat kävivät. Muistan edelleen kuinka ensimmäistä kertaa noustessani samaa rinnettä olin ihastuksesta sekaisin. Rakastan puiden lomasta pilkottavia tunturien huippuja!
Kuuntelimme musiikkia tallustaessamme viimeiset kilometrit Sarviojan autio- ja varaustuvan pihaan. Löysimme joelta kauniin lähteen jota jäimme ihmettelemään hetkeksi ja tytär sai jälleen kastella päätään viilentyäkseen.
Varasin meille yhdeksi yöksi varaustuvasta paikat. Varaustuvat ovat käteviä jos haluat varmistaa yösi sisällä tuvassa, vain paikan lunastaneet saavat yöpyä niissä.
Päivälliseksi tein perunamuusijauheesta ja kuivatusta jauhelihasta peruna-jauhelihasosetta, varma hitti lapsille.
Itikat pääsevät helposti joihinkin tupiin sisään, eikä niitä auta edes yrittää tappaa. Tällä kertaa olimme onnekkaita eikä sisätelttaa tarvinut alkaa pystyttämään laverille, itikoita ei näyttänyt pääsevän määräänsä enempää sisälle.
3. Päivä. Päiväretki Paratiisikuruun 11 km
Sade ripotteli satunnaisina kuuroina tuvan ikkunoihin herätessämme. Tiedossa oli päiväretki ilman rinkkoja Paratiisikuruun joten emme pitäneet kiirettä.
Siivosimme ja luovutimme varaustuvan kahdeltatoista. Pystytin teltan tuvan pihaan ennen lähtöämme kohti Paratiisikurua.
Sarviojalta Paratiisikuruun pääsee kahta lopulta yhdistyvää polkua pitkin. Valitsimme menomatkalle polun joka seuraili Sarviojan sivu-uomaa. Joen varrelta löytyi kauniita leiripaikkoja joilla istuskelimme ja söimme eväitämme.
Helteinen sää jatkui aamun sateiden jälkeen pitkälle iltapäivää. Jokivarren polku oli kärsinyt paikoitellen eroosiosta ja oli hankalakulkuinen. Helteet eivät olleet sulattaneet kaikkia lumia varjopaikoilta, tytär viihtyi hangilla ja laskipa hän mäkeäkin yhdestä.
Paratiisikurulle viimeinkin saapuessamme sain sivusilmällä tarkkailla lasta taas uudelta lumikasalta samalla kun itse ihastelin Paratiisikurun jylhiä korkeita tunturinrinteitä.
Vaikka Paratiisikuru on nimensä veroinen, se ei ole muistaakseni luvallista telttailualuetta. Maasto kurulla on herkkää, joten pysyttele valmiilla poluilla. Olen ensimmäisen kerran vieraillut kurulla noin kuusi vuotta sitten, ilokseni en itse havainnut kovaa maaston kulutusta, kuten esimerkiksi Kevon luonnonpuistossa on nähtävillä.
Lumileikit vaihtuivat ”vuorikiipeilyyn” joten oli aika syödä evästä. En ollut varannut lounasta mukaamme, patukat, muffinit ja suolakeksit toimivat hyvin pitämään energiatasot korkealla.
Paluumatkalla katselin taivaalle kerääntyvä pilviä. Ne näyttivät aivsn ukkospilviltä, eikä mennytkään kauaa kunnes ensimmäinen jyrähdys kuului. Hoputin lasta eteenpäin, emme voisi jäädä avotunturiin ukkosen lähestyessä. Alkoi takaa-ajo.
Onneksi olin aamulla ottanut sadevaatetta mukaan. Tummat pilvet lähestyivät jyrinän saattelemina, päästessämme suojaisampaan maastoon näytin tyttärelle jokaisen potentiaalisen suojapaikan edetessämme kohti Sarviojaa.
Kuljimme metsäpolkua pitkin joen ylityspaikalle. Taivas suorastaan repesi auki saadessamme piiloon jätetyt ylityskengät jalkaamme.
Saavuimme autiotuvalle likomärkinä. Tuvan edessä istui vaeltajajoukkio joiden seuraan tytär jäi juttelemaan hakiessani kuivia vaatteita teltalta. Äh, teltan alla oli kuoppa joka tietenkin oli täyttynyt vedellä.
Jätimme autiotupaan osan vaatteista kuivumaan ja siirryimme telttamme syömään.
4. Päivä. Sarviojalta takaisin Aittajärvelle 11 km
Sade laski lämpötilaa roimasti. Heräsin aamuyöstä kylmään, pyysin tyttären kanssani samaan makuupussiin mutta hänellä olikin kuuma… Ja sain palella yön yksinäni.
Aamulla nukuimme pitkään eikä aamutoimiakaan tehty kovin kiireellä. Jutustelimme muiden vaeltajien kanssa ja nautimme viimeisistä hetkistä leiripaikassa ennen raskasta nousua Kaarnepäälle.
Sarviojan autio- ja varaustuvan takaa nousee polku Kaarnepäälle, jota pitkin pääsee oikaisemaan aina Maantiekurun nuotiopaikalle saakka Kuotmuttipään kautta. Polku erottuu pääosin hyvin tuntureilla. Vettä sieltä on huonosti saatavilla.
Kannoin suurimman osan varusteistamme ja nousu kaarnepäälle teki pahaa. Taakse avautuvat maisemat kannustivat nousussa, laki ei tosin tuntunut tulevan ollenkaan esiin.
Neljän päivän vaelluksemme oli ollut lapselle vaativa kilometreiltään, hän kuitenkin jaksoi hienosti viimeisenkin päivän kilometrit. Väsymystä oli ilmassa, lukuisat ”arvaa asia värin perusteella”, ”arvaa asia kotoa” leikit ja tarinoiden keksiminen alkoivat jo itsellä kyllästyttää. Lapsen kanssa loputon jutustelu kuitenkin tsemppaa ja auttaa jaksamaan. Tauotimme paljon, aina kun lapsi halusi.
Seurasimme saderintamia ja jutustelimme vastaantulevien kanssa. Etenkin heidän, joilla oli koiria.
Viimeinkin päästessämme Maantiekurun nuotiopaikalle olimme kulkeneet pahimman ohi. Enää olisi jäljellä lyhyt tallustelu joen rantaan, ylitys ja autolle hiippailu ylityskengissä.
Neljä päivää kahdestaan tyttären kanssa oli ihanaa aikaa! En ole aikaisemmin vaeltanut vain hänen seurassaan. Oli mukava höpötellä, seurata hänen loppumattomia puuhiaan luonnossa ja huomata kuinka reipas eräilijä seitsemänvuotias on.
Odotan innolla elokuista vaellustamme jonnekin, en ole päättänyt kohdetta. Saa ehdottaa, Kainuu ja Lappi ovat rajana.
Täältä löydät aikaisemmat tekstini samalta alueelta Urho Kekkosen kansallispuistossa
Erämaan vaeltajatar 