En ole viimeaikoina oikein muuta tehnytkään, kuin miettinyt ja muistellut jo tehtyjä retkiä luontoon. Ne hetket tulevat yllättäen – aamupuuroa sulatellessa, autolla ajaessa, kutoessa, siivotessa… ”Vitsi, kun siellä Kevon luonnonpuistossa oli jännittävää yöpyä! Vaikka pelkäsinkin koko yön”. Nuo lukuisat muistot retkiltä lämmittävät mieltä vielä vuosienkin jälkeen. Jännittävät hetket vaikeakulkuisissa maastoissa tuovat edelleen mieleen sen mielihyvän, kun raskas pätkä on takana päin ja itsestään on saanut olla ylpeä.
Kun en ole päässyt aikoihin retkeilemään, nuo muistot tsemppaavat ja tuovat varmuuden siihen että heti kun olen kynnelle kykenevä, tiedän suuntaavani luontoon. Luultavasti otan sukset varastosta ja painelen lähimmälle tunturille.
Mitkä asiat ovat sitten jääneetkään mieleen?
- Edellä mainittu Kevon yö, kun nukuimme Erätoverin kanssa palaneen Tapiolan kammin jäänteiden lähistöllä. Oli syyskuu ja yöt pimeät, katselin järven rannalla otsalamppuni avulla kuinka pimeässä loistavat silmäparit kelluivat kauempana. Viereisellä rannalla oli ilmeisesti poro juomassa – siitäkin näkyi vain kiiluvat silmät. Yö oli muutenkin jännittävä lukuisten myyrien läsnäolon takia. Yö oli kuin jyrsijöiden liskojen yö.
- Ammattikoulussa luonto-ohjaajaksi opiskellessani olimme muistaakseni Ylläksen puolella vaeltamassa. Koko päivän oli satanut vettä ja vaelsimme märän suon halki kohti yöpaikkaa. Suurin osa luokasta taisi nukkua hiihtokahvilan terassilla ja teltat roikkuivat terassin katosta kuivumassa, kuten lähes kaikki muutkin varusteet.
- Pääsin myös eräopasopiskelijoiden mukana Lemmenjoelle, jossa Jäkäläpäällä sijaitsee Suomen syrjäisin kirjasto. Koko Lemmenjoen vaellus oli jo itsessään hieno kokemus kun saimme tutustua kullankaivuuseen ja vanhoihin kenttiin. Kirjasto tuulisen tunturin laella oli jotain, mitä ei ihan heti pääse kokemaan!
- Vuosia sitten olin J:n kanssa Kaldoaivin erämaassa kalastusreissulla. Olimme juuri palanneet läheiseltä järveltä teltallemme, kun lähistöllä alkoi pyöriä pieni ketun näköinen eläin. Se oli uskalias ja pyöri leirimme lähellä vaikka mukanamme oli koira. Peku oli tuolloin tosin pieni pentu. Jo leiripaikalla epäilimme eläimen olevan jotain aivan muuta kuin kettu, ja myöhemmin valokuvia eteenpäin näyttäessämme saimme vahvistuksen epäilyllemme – naali oli vieraillut luonamme.
Nämä pienet mieleenjääneet hetket ovat syy miksi hakeudun kerta toisensa jälkeen retkille. Varmasti jokaisesta reissusta jää mieleen jotain mitä voi muistella vielä vuosienkin jälkeen. Edellä mainittujen esimerkkien lisäksi näitä upeita muistoja on lukuisia muita.
Retkeilyssä ei ole tärkeintä itse suoritus, vaan siitä saatava mielihyvä.
Erämaan vaeltajatar 