Heipä hei!
Taas on kulunut aikaa ja vielä 5 päivää pitäisi jaksaa ennen kuin pääsee kotimaastoihin kuvaamaan, hiihtelemään ja tekemään ties mitä mukavaa. Kauheasti on suunnitelmia jäljellä olevalle talvelle, mutta täältä Rovaniemeltä käsin niitä on hankala toteuttaa.
Seuraavien neljän päivän ajan olen tosiaan Rovaniemellä koulun lähijaksolla. Tänään Utsjoella päättyi kaamos ja sainkin ihailla komeaa, matalalla paistavaa aurinkoa Saariselän kohdilla- kameran kotiin jättäminen harmitti toden teolla! Menee nimittäin vielä parisen viikkoa ennen kuin kotona saadaan nauttia taivaalla mollottavasta auringosta.
Sairaslomani loppumisen jälkeen ehdin käydä yhtenä iltana hiihtämässä ennen etelään lähtöä ja päätin hiihtää sen ladun pimeän pätkän, josta kerroin aiemmassa postauksessa. En hiihtänyt pätkältä kuin valoisamman kohdan ja nyt jälkikäteen mietittynä pimeä pätkä jolle katulamppujen valo ei yletä on todellisuudessa vain 100 metrin pituinen. Joten enköhän senkin uskalla suksia läpi tässä lähiaikoina…
Mietin tässä eräänä yönä pimeän pelkoni alkua ja mieleeni muistui elämäni pelottavin villieläimen kohtaaminen. Nastolassa järjestetään seurakunnan johdolla joka syksy tapahtuma jossa joukkueittain samotaan pimeässä metsässä läpi yön ja etsitään joukkueiden piilottamia telttoja ja halkoja, sekä vältellään vastustajiin törmäämistä. Olin joukkueeni kanssa haravoimassa pimeää metsää ja satuin olemaan haravan toisessa päädyssä yksinäni, hieman kauempana muista pienen mäen alapuolella. Pysähdyin sähkölinjan alapuolelle lukemaan karttaa ja kuulin vierestäni matalaa murinaa.
Koetin paniikissa sohia huonolla otsalampullani pimeään, mutten nähnyt minulle murissutta eläintä. Lähdin paniikissa juoksemaan mäkeä ylös ja huutamaan joukkuetovereille – törmäsinkin yhteen, joka hetken kanssani kuulosteltua kauhuissaan tuumasi murisijan olevan karhu! Pötkittiin tuli persusten alla karkuun tuota mystistä eläintä ja saavutettiin muut joukkuelaiset.
Vielä tänäkään päivänä en tiedä mikä eläin meille pimeässä murisi. (Karhu se nyt tuskin oli) Kuuntelin kotona moneen otteeseen netistä löytyviä ääninäytteitä ja vain villisian murina muistutti yöllä kuulemaani ääntä.
Sitä en tiedä oliko öinen kohtaaminen syy pimeän pelkoni alulle vai pelkkä osasyy mutta uskon kenen tahansa pelästyvän samankaltaista sattumaa :D!
Vuoden 2017 tavoitteenani on siis päästä eroon pelostani. Pelkään myös kuollakseni törmäämistä suurempaan villieläimeen – kuten karhuun tai ahmaan – ja tämä tapaus todellakin taitaa olla painajaisteni ja pelkojeni alkulähde.
Erämaan vaeltajatar 