Varma kevään merkki on aurinkoihottuma poskilla. Koskaan en muista ostaa aurinkorasvaa ajoissa ja edeltävän kesän rasvat on ehditty jo hävittää.
Vaikka aurinko paistoikin upeana taivaalta istuskellessamme Kuoppilasjärvellä pilkillä, kylmä tuuli puhalsi ylempänä tuntureilla. Tulo- ja paluumatkat ajettiin mahdollisimman hyvin kasvoja suojaten – onneksi Pikku-J:kin suostuu viimeinkin käyttämään kelkkalaseja ja huivia kasvojensa suojana.
Saimme seuraa Etelä-Korealaisesta filmiryhmästä jotka innoissaan tutkivat pilkkejämme, moottorikairaa ja pientä 2-vuotiasta retkeilijäämme. Oli ilo olla osana turistien luontoelämystä, harva pääsee kokemaan näin kauniin luonnon eksotiikkaa ja paikallisen kulttuuriin tutustumista.
Kävin myös ajelemassa uudella kelkallamme, vielä on paljon totuteltavaa! 2- ja 4- tahdeilla on eroja ja sen kyllä huomaa, (maanantaina ajoin Lynxillä n. 5 metriä ja jäin hankeen kiinni, J:llä oli taas kaivamista…) sekä kelkassa olevat suksimuovit ovat GTX:n suksiin verrattuna paljon pienemmät ja pelkään kaatuvani koko vehkeellä pienemmästäkin töyssystä. Sekä vauhti kiihtyy järven jäällä huomaamattakin 60 kilometriin… Mutta harjoittelu tekee mestarin.
Huomenna Pikku-J pääsee mummolaan hiihtämään ja lähdemme J:n kanssa kahdella kelkalla Paistunturin puolelle tänä talvena käymättömille järville. Toivottavasti kuvausolosuhteet ovat suotuisat!
Hyvää viikonlopun jatkoa teille kaikille 🙂
Erämaan vaeltajatar 