Elokuun ensimmäinen retki tehtiin Kevon luonnonpuiston pohjoispään leiripaikalle Silkeájalle (karttapaikka.fi linkki). Silkeája on parkkipaikalta 2,5 kilometrin päässä ja on maastoltaan haastavahko kivikkoisen pätkän kohdilla ennen Bálddotjärviä.
Kenestupien parkkipaikalta nousevat reitin ensimmäiset (tai viimeiset, riippuu kummasta päästä reitin aloitat!) portaat, ja portaitahan Kevolla riittää (suosittelen lukemaan postaukseni Kevon luonnonpuiston vaelluksesta, linkki). Poitsu kauhisteli portaita ja hämmästyi entisestään kertoessani kauempana olevan yli kolmensadan askelman portaat. Niille emme onneksi yöretkemme aikana päätyneet.
Lähdimme kävelemään kuuden maissa. Oli lämmin ja pidimme pieniä juomataukoja mäntymetsän suojissa, poikkesimme hieman polulta ennen Kevon luonnonpuiston rajaa ihastelemaan kelopuita, joita reitin varrella oli muutamia. Samalla kertasimme puun elämänkiertoa, lahottajien tehtäviä ja kelopuun syntyä. Kelopuut ovat metsien selviytyjiä, ihan joka puulla ei ole mahdollisuuksia kelottua ja seistä paikoillaan satojakin vuosia.
Kevon luonnonpuistoon astutaan juhlallisesti kolisevan poroaidan portin läpi. Lahonneet pitkospuut ja suuret polun ympärillä uinuvat kivet toivat jännitystä patikkaan.
Leiripaikka on pienen järven rannalla koivumetsän suojissa. Leiripaikalla on nuotiorinki, halkovaja sekä käymälä. Telttapaikkoja on useampi.
Silkeájan leiripaikalla etsimme ensimmäiseksi tasaisimman paikan teltalle. Odotimme innoissamme pian saapuvaa seuraa, Erätoveri ystävineen olivat juuri saapuneet parkkipaikalle.
Ehdimme paistella iltapalat nuotiolla ja koota teltan ennen kuin he saapuivat perille. Paistelimme makkarat ja kauan himoitun suklaabanaanin joka oli suuri pettymys -raakasuklaa maistui kamalalta sen välissä! Mikä virhe! Onneksi oli kaakaota ja tuc- keksejä paikkaamaan herkun puutetta.
Kaunis laskeva aurinko loi tummaa valoaan koivumetsään. Nuotio paloi viimeisiään kuullessamme iloista höpötystä polulta, seuramme oli saapunut.
Ilta kului iltatoimia tehdessä, poitsu vetäytyi makuupussiinsa alkuillasta jäädessäni lähistölle jutustelemaan naisten kanssa. Olen kaivannut iltasella leiripaikassa istuskelua ja jutustelua! Yksin kulkiessa en ole hoksannutkaan kuinka mukavaa seura ennen nukkumaanmenoa onkaan.
Kyykkäsin hetken ennen makuupussiin vetäytymistä, olin nukkunut edeltävän yön kotipihassa taaperon kanssa, joka kylläkin päätti jatkaa uniaan sisällä, yö oli ollut yllättävän kylmä enkä ollut hoksannut ottaa mukaan lämpimämpää makuupussia. Unten rajamailla säikähdin kahinaa metsästä, kauempaa kuuluvan vetoketjun ratinan perusteella päättelin naapuritelttojen asukkien kömpineen nukkumaan. Heräilin pari kertaa tarkistamaan poitsun voinnin, tämä nukkui täyttä häkää vaikka itseäni hieman palelsi samanlaisessa makuupussissa villapaita päällä…
Aamulla heräsin niskat mutkilla, teltassa nukkumisen huono puoli on herkästi jumiin mevä yläkroppa josta seuraa poikkeuksetta päivien päänsärky.
Aamupalaksi olin pakannut minigrip-pusseihin mysliä ja muroja maitojauheessa, sekaan lisäsin vain veden ja tadaa- maistuva aamiainen oli hetkessä valmis. Kaunis aurinkoinen ilta jatkui vähintäänkin yhtä kauniilla aamulla, kahvikupponen puisen pöydän äärellä oli arjen lottovoitto.
Emme pitäneet kiirettä pakkaamisen suhteen, loppukesästä viileät ja kosteat yöt saavat sumun nousemaan, josta teltta oli kerännyt kosteutta ulkokankaan sisäpintaan yön aikana.
Päivästä oli tulossa lämmin. Tarkoituksenani oli kuvata paluumatkalla maisemia polulta, akun loputtua puhelimestani sain tyytyä tallentamaan tunnelman vain mieleeni.
Olin kuullut muilta vaeltajilta, että Fiellun telttailupaikka olisi kostea. Aamulla kaivauduin selkä jäykkänä ulos makuupussista, huomasin painaneeni sisätelttaa ulkotelttaan yön aikana ja kastelleeni makuupussin ulkopuolelta. Ulkona näytti sataneen, mikä selitti teltan sisäpuolen kosteuden.
Aamutoimien yhteydessä venyttelin ja painelin kipeitä pohkeitani. Minulla oli pettämätön suunnitelma aamun raskasta nousua varten – olin säästellyt Dexalin energiageelejä, joihin tutustuin Ukk:lla. En käytä energiageeliä kuin ”hätätapauksissa” ja portaat olivat yksi sellainen.
Joen ylitys Fiellogahjohkalla oli helpoin. Vettä ei ollut kuin hieman yli vaelluskengän, mutta virran takia en lähtenyt kokeilemaan onneani kengät jalassa. Imin ensimmäisen Dexalin ennen portaita ja lähdin tarmolla painelemaan ylös päin.
Maisemat portaista olivat viehättävän erilaiset verrattuna tasaiseen tunturiin. Pysähtelin katselemaan taakse avautuvaa kanjonia, putous näkyi hyvin portaista käsin. Etelästä päin saapuessa maisemat antavat loistavan lopputsempin putoukselle!
Otin toisen energiageelin päästyäni ylös. Kumma juttu, jalkojani ei pakottanut ja pystyin jatkaaman matkaa lähes heti hieman tasailtuani hengitystäni.
Matka taittui mukavasti. Idän kanjoninreuna seurasi polkua pitkän matkaa. Energiageeli sai aikaan hieman huojuvan olon, kuten liika kahvinjuonti. Viisi kilometriä Gaskkamuš Suohpášájalle, alkuperäiselle yöpaikalleni, oli aluksi tasaista mutta muuttui hankalakulkuiseksi korkeuseroineen lähellä syvänteessä sijaitsevaa telttapaikkaa.
Olin tyytyväinen, etten ollut jatkanut matkaa illalla. En olisi jaksanut perille hyväntuulisena.
Mieltä kutkutti. Seuraavan 1,5 kilometrin aikana näkisin viimein Kevon kanjonin. Polku oli selvästi muuta maastoa kuluneempi ja kauhistelinkin mitä jälkeä ihminen pelkällä kävelyllä saa aikaan luonnossa.
Kanjoni avautui sivullani hiljalleen. En tohtinut poistua merkityltä polulle sen reunalle vaan tyydyin kurkkimaan paikoiltani. Seurasin kanjonin näköalapaikalla ilakoinutta pariskuntaa hymyillen, kyllä minäkin voisin lähteä treffeille yhtä komeaan paikkaan…
Kanjonin näköalapaikalla sain olla rauhassa. Tutkin katseellani kanjonin reunaa ja pohdin, onko kukaan koskaan kiipeillyt sen rosoisia kylkiä pitkin. Miten näin lähellä kotia pystyi olemaan jotain näin massiivista ja harvinaislaatuista?
Suohpášájalla pidin ruokatauon. Kuljettavia kilometrejä kolmannelle päivälle oli 18, joten tauot olivat tärkeitä. Tein ruuaksi toisen satsin texmex- veneitä ja onnistuin sotkemaan itseni ja syrjässä olleen taukopaikkani kuumalla kastikkeella. Suohpášájan telttailupaikka kotineen oli oikein viihtyisä ja rauhaisa. Lisäkseni taukoa piti useampi henkilö koirineen.
Suohpášájaa ennen on hyvin pieni joen ylitys, jonka yli pääsee ketterästi kiviä pitkin hyppien. Moikkasin parille ulkomaalaiselle ja lähdin kävelemään kohti etelää hieman ristiriitaisin mielin. Kevon nähtävyydet oli nähty, mitäs nyt?
Polku Geavvogeašláttulle oli helppokulkuinen verrattuna ensimmäisen päivän louhikkoon, mutta omalla tavallaan haastava lukuisten kivien takia. Katse harhaili tunturissa, mutta vähänväliä oli pakko tuijotella jalkoihin ettei kompastuisi.
Kiiski hyytyi ja kulki lähes koko 8,5 kilometrin matkan perässäni Geavvogeašláttulle. Kivikossa kulkeminen tuntui omissakin nilkoissa ikävältä. Uudet vaelluskenkäni ovat oudon löysät nilkoista eivätkä tue samalla tavalla kuin edeltävät samanmoiset.
Geavvogeašláttun telttailupaikka yllätti! Ensiksi saavuin kauniin biitsin rannalle pitämään kahvi- ja patukkataukoa. Juttelin yksin vaeltavan miehen kanssa kesän vaellusbuumista ja kuuntelin mielenkiinnolla hänen juttujaan Kevon talvivaelluksista. Vau.
Etelämmässä Geavvogeašláttulla oli telttapaikkoja pienen joen varrella. Kesän tulvista oli vielä jäljellä pienehkö kuoppa täynnä vettä. Sen ohi kulkiessani havaitsin siellä uivat pikkukalat ja huikkasin vieressä telttaa kasaavalle parivaljakolle havainnostani. Kiinnosti heitä tai ei.
Illan pystyi haistamaan. Keli viileni ja aurinko painui pilvien taakse. Polku muuttui ihanaksi hiekkakankaaksi, oli kuin olisi liukuhihnalla kävellyt! Loistava päätös päivän kilometreille.
Pidin hiljaisen hetken saavuttuani Kevon luonnonpuiston rajalle. Katselin merkkiä harmissani, hyvä vaellus päättyy liian aikaisin. Tuntui karulta poistua rajoitusten piiristä ”vapaalle” maalle.
Menin sekaisin ennen Ruktajärven risteystä. Näin punaisen teltan suon toisella puolella ja luulin kävelleeni risteyksen ohi. Koska olin jo luonnonpuiston ulkopuolella, lähdin ylittämään kuivalta vaikuttanutta suota kunnes kohtasin syvän lammen. Huutelin teltan edustalla majailleille vaeltajille ja he neuvoivat jatkamaan matkaa.
Ruktajärvi oli kaunis. Kävelin varvikon halki pienelle sillalle ja katselin joessa hiljalleen heiluvia leviä. Odottelin jonkin aikaa nähdäkseni kaloja, tuloksetta.
Ilta Ruktajärvellä meni kuunnellen muiden paikallaolleiden ilkaointia. Puhelimen kentät toimivat ja laittelin nopeasti viestit kotiväelle. Some ahdisti, kävin jättämässä pikaiset terveiset blogin instagramiin ja suljin mobiilidatan. En tahtonut kohdata maailmaa vielä. Oli ollut ihanaa olla muutama päivä ilman verkkoa.
Ruktajärven seisovan veden juonti epäilytti, säästelin Geavvogeašláttulta ottamaani vettä. Makoilin makuupussissani ja luin liian jännittäväksi käynyttä dekkaria. Dekkarin tapahtumat jäivät pyörimään mieleen kun yritin saada unesta kiinni.
Ruktajärven autiotupaa en käynyt katsomassa, mutta tiedänpähän mihin houkuttelen Erätoverin mukaani seuraavalle hiihtoreissulle. Olin hieman itsekäs ja raahasin kaikki varusteeni kuivumaan avolaavulle aamutoimieni ajaksi. Muut paikalla olleet näyttivät käyttävän autiotupaa ja telttojaan aamupalan laittoon joten sain keräillä kamppeeni kasaan rauhassa.
Pitkitin lähtöäni puoli yhteentoista, Sulaojalta saisin kyydin kotiin vasta neljäksi. Maasto Ruktajärveltä Luopmošjohkalle kulki Luomusjärvien harjua myöten nousten ja laskien koivumetsikön läpi. Juttelin vastaantulleiden kanssa ja pysähtelin istuskelemaan. Oli lämmin päivä ja hiki virtasi.
Lähempänä Luopmošjohkaa vaeltajia tuli hulluna vastaan! Onneksi olin itse päättämässä vaellustani, olen pitänyt Kevoa yksinäisenä paikkana vaeltaa, mutta yhdeksännen vastaantulijan kohdalla totesin sesongin olevan täysillä päällä. Kiva, että ihmiset ovat löytäneet luonnon.
Luopmošjohkalla pidin pitkän tauon. Avasin mobiilidatan ja kulutin aikaani uutisia lukien. Juttelin paikalle ilmestyneen britin kanssa ja pelottelin vaellustaan aloittelevia pohjoispään louhikoista.
Viimeisillä metreillä ennen Sulaojaa pysähdyin kauniin lompolon rantaan. Totesin Kevon reitin olevan täynnä yllätyksiä ja vaihtelevia maastoja. Päätökseni lähteä pohjoisesta etelään oli oikea, vaikkei kanjoni avautunutkaan yhtäkkiä eteeni, koen vaelluksen olleen yllättävän rento viimeisten päivien helpon maaston ansiosta.
Kevon reitti on vaativa, sitä ei pidä aliarvioida. Hankalat maasto-osuudet, joenylitykset ja nousut voivat yllättää rankkuudellaan, joten niihin on varauduttava fyysisesti, mutta myös henkisesti. Itseään ei pidä päästää väsähtämään.
Minulle tuli yllätyksenä väenpaljous. Tiesin, että tänä vuonna Kevolla on ollut paljon vaeltajia, mutten osannut kuvitellakaan että näin paljon!
Kiitos Kevo. Nyt uskallan alkaa suunnittelemaan vaelluksia muuallekin kuin tutuille ja turvallisille alueille.
Ensimmäisenä yönä heräsin nakertavaan ääneen. Kuuntelin nakerrusta korvatulppieni lävitse, kurkistin nukkuvaa Kiiskiä ja jatkoin uniani todettuani äänen olleen vain harhaa.
Aamulla herättyäni kosteasta teltasta levitin makuupussin tuulettumaan patjan päälle ja könysin ulos teltasta auringonpaisteeseen. Kello oli hieman yli puoli kahdeksan, naapurit olivat jo täydessä touhussa aamutoimineen.
Selkä oli jumeista kipeä ja pohkeet tuntuivat täyteen puhalletuilta ilmapalloilta. Minkähänlainen olo olisi ilman illan buranaa ja huolellista venyttelyä?
Aloin kaivelemaan Kiiskille aamupalaa ja hämmennyin käteni osuessa puolityhjään muonapussiin. Illalla olin antanut koiralle kokonaisen pussillisen raksuja, joten sen repusta ei olisi pitänyt löytyä yhtäkään puolikasta. Tutkittuani mysteeriä tarkemmin havaitsin raksupussissa ja koiranrepussa reiät. Tehtyäni lisää salapoliisityötä huomasin teltan toisella puolella kaivausjälkiä… Joku, myyrä tai muu pienikokoinen eläin oli käynyt yöllä syömässä koirani eväät.
Olin kuitenkin pakannut koiralle ylimääräisenä eväänä kuivattua jauhelihaa, joten ruuasta ei tarvinut olla huolissaan.
Aamutoimien jälkeen pakkasin varusteemme ja matka jatkui. Kiiskillä oli vapaapäivä repun kannosta tulevien jokien ylitysten takia. Avotunturista laskeuduimme jyrkkää rinnettä alas Gamajotnjálmmeluoppalin vaijerikahlaamolle tiheän lehtometsän halki. Metsän tiheys jännitti, tiesin olevani aamun ensimmäinen kulkija polulla.
Vaijerikahlaamo Gamajotnjálmmeluoppalissa oli pienivirtaisin. Kiiski lähti uimaan joen yli ilman suostuttelua kavahtaessani ensimmäistä askelta kylmässä vedessä. Jalat olivat polviin asti täysin jäässä päässessäni vastarannalle.
Telttapaikalla Kiiski pääsi hihnansa kanssa turhan lähelle nuotiopaikan vieressä olevalle teltalle ja yllätti aamutoimissa olleen naisen. Pahoittelin ja kiskoin Kiiskin takaisin vierelleni. Kuivasin jalkani retkipyyhkeellä huolellisesti ja vuolin hirven kuivalihaa helpottaakseni näläntunnetta.
Roájášjavrille kävelyä oli kolmisen kilometriä läpi mäntykankaan. Maisemat alkoivat jylhetä pienessä tihkusateessa. Puin sadetakin ylleni ja nautin sateen tuoksusta hiljaisessa metsässä. Kallionseinämä kulki polun vierttä seuraavalle joenylitykselle saakka.
Joenylitys Roájášjavrin pohjoispäässä oli haasteellisin. Virta oli kovin ja sateessa kahlatessani jouduin vetämään Kiiskiä pois virrasta raukan lipuessa vain kauemmas vastarannasta. Valjaat ovat koiralle melkeinpä suositeltavat jokien ylityksiin, niistä saa tarvittaessa otteen ja hihnalla ohjattua lempeämmin lähemmäs kuin kaulapannasta.
Roájásjavria ennen tulivat vastaan aamun ensimmäiset vaeltajat koiransa kanssa. Roájásjavrin telttapaikka kanjonissa oli mukavan suojaisa mäntypuiden lomassa. Suunnitelmanani oli vaeltaa 19 kilometriä, joten pidin lounastauon. Lounaaksi keittelin kanttarellikeittoa kuivattujen sienien kera. Odotin makuelämystä innolla, petyin karvaasti inhan kitkerän maun vallatessaan suuni puraistessani ensimmäistä sientä.
Kävin sylkäisemässä sienet varvikkoon. Olikohan kuivattujen sienien seassa sappitatti? Vai olivatko sienet pilalla? En ollut itse kuivannut sieniä, joten en uskaltanut jatkaa keiton syömistä…
Pohjoisesta kulkiessa rankempia nousuja on kolme, Roajášjávrilta noustaan jälleen portaat ylös näköalapaikalle. Riisuin rinkkani rankan nousun päätteeksi ja jäin katselemaan pohjoiseen avautuvia maisemia haltioissani.
Polku kulki jälleen avotunturissa. Rinkka hiersi ilkeästi lonkkaa ja jouduin muokkaamaan säätöjä ärsyttävän usein. Laskin rinkkaa maahan ja yritin saada vaatteita suojaamaan hiertyvää kohtaa. Nälkäkin alkoi vihjailla tulostaan käveltyäni tunteroisen, veistelin loput kuivalihasta suihini.
Bođosroadjalla Guivin risteyksessä väsymys alkoi painaa. Vaeltajia alkoi tulla enemmän vastaan ja pysähtelin juttelemaan monien kanssa. Pohdin jatkanko matkaa Fiellulta vielä kuutisen kilometriä alkuperäisen suunnitelman mukaan vai jäänkö yöksi putoukselle. Ajatus lyhyemmästä päivästä tuntui hyvältä.
Bođošroadjalta mäki jyrkkeni ja laskeuduimme alas metsään. Jalkoja särki, jouduin komentamaan Kiiskiä portaissa sen alkaessa vetää havaittuaan alhaalla ihmisiä. Alastulo kesti pienen ikuisuuden, nilkka pyörähti ja kengät luistivat hiekalla manaillessani koiralle.
Vaarallisen alastulon jälkeen huokaisin helpotuksesta – viimeinkin perillä! Fiellun kammi nökötti paikoillaan ja sen molemmin puolin oli teltat. Telttailualue vaikutti pieneltä ensinäkemältä, mutta kävellessäni paikalla olleiden naisten perässä syvemmälle metsään vastaan tuli upea, tasainen kohta teltalleni. Laskin rinkan maahan ja nostin katseeni kohti Fiellun putousta.
Päätin jäädä yöksi putoukselle. Jalkojani särki, nilkat olivat kipeytyneet viimeisten kilometrien aikana ja epäilin jättäväni putouksen kokonaan väliin jos olisin jatkanut matkaa päivällisen jälkeen. Olin matkalla muodostanut pienen pakkomielteen nuudeleihin ja tekaisin erän vauhdilla ennen leirin pystytystä.
Fiellun putous oli upea! Kuvissa putous ei ole näyttänyt läheskään niin komealta mitä se luonnossa on. Vesipisarat lensivät sumuna pitkälle metsään ja ääni oli korvia huumaava. En mennyt kovin lähelle koiran takia, mutta olin tyytyväinen näkemääni.
Telttapaikkoja on lähempänä putousta, käymälän vierustalla. Kammi ei sovi yöpaikaksi, mutta on kätevä paikka ruuanlaitolle ja varusteiden kuivaamiselle.
Menin seitemän aikoihin telttaan herkkujeni kanssa. Mittailin seuraavan päivän kilometrit ja lueskelin dekkaria eteenpäin venytellessäni huolellisesti. Ulkoa kuului iloinen puheensorina, olin liian väsynyt ollakseni sosiaalinen joten tyydyin rapsuttelemaan patjalla makoilevaa koiraa.
Puoli yhdeksältä annoin itselleni luvan nukahtaa.
Joenylityksessä muoviläpyskät ovat kätevät jalkineet
Silkeajan nuotiopaikalla istuskellessamme juttu lensi ja katse harhaili ympäröivässä metsässä. Synkät pilvet pudottelivat muutamia sadepisaroita ja tuuli ravisteli koivujen oksia. Oli hiljaista.
Olimme juuri kulkeneet lyhyen kahden ja puolen kilometrin matkan tuntiin. Ilta kuudelta lähdimme ajelemaan Utsjoelta kohti etelää, enkä vilkaissut kelloa kertaakaan sen jälkeen.
Heti reitin alussa noustavat portaat tuntuivat yllättävän raskailta. Onneksi portaita ei tuossa päässä Kevon reittiä ole kuin alussa ja kauempana Guoikgáhoitájan jälkeen. Pidemmät portaat ovat vasta reitin puolivälin tienoilla.
Kuljimme peräkanaa polkua pitkin ja pysähtelimme ihastelemaan kelottuneita mäntyjä. Kiiski kulki edellämme verkkaisesti.
Siitä on tosissaan kaksi vuotta aikaa kun viimeksi vierailin Silkeájalla. Paikalla tulee käytyä harvoin, lasten kanssa emme ole vierailleet siellä kertaakaan. Jos ei lasketa mukaan kertaa, kun Pikku-J oli noin puolen vuoden ikäinen.Luonnollisestikaan hänellä ei ole muistikuvia retkestä.
Ruskan aikaan Silkeájan jälkeinen reitti Guoikgáhoitájalle päin on upea.
Kuivan mäntymetsän läpi kulkiessamme seurasimme lukuisia hirvien jättämiä jälkiä. Katkotut nuoret männyt ja papanakasat vihjailivat niiden käyttävän samoja polkuja kuin ihmistenkin. Pidimme sen verran kovaa meteliä juor…keskustellessamme, ettei ihmekkään kun yksikään eläin ei osunut kohdallemme.
Paikalle saavuttuamme varasin oitis halkojen hakkuuvuoron. Erätoveri E olikin saanut aikaan jo komeat liekit palatessani nuotiopaikalle halkojeni kanssa, pitäisi itsekin treenata nuotion sytyttämistä.
Meillä on aikalailla samanlaiset pelot koskien teltassa yöpymistä, oli mukavaa kuulla että joku muukin pelkää eläimiä ja tietynlaisia alueita. Pitäisi yhdessä kohdata nämä paikat, jotta uskaltaisimme yöpyä rohkeammin yksin. Tiirailin vähänväliä ympärillemme, olin jälleen varma ettemme ole yksin.
Sveitsiläinen pariskunta poikkesi nuotiopaikalla juttelemassa, erotin heidän tulonsa jo kauempaa. Silti säikähdin useamman kerran suurehkon oksan heilumista tuulessa, rupesi jopa huvittamaan oma säikkyminen.
Juotuamme parit teemukilliset kylmyys alkoi hiipiä ympärillemme. Päätimme jatkaa matkaa takaisin autolle. Kuljimme jälleen hyvin hitaasti, pysähdellen jokaisen mielenkiintoisen kaatuneen puun ja kiven kohdilla.
Lähellä parkkipaikkaa jäimme katselemaan maisemia kauemmas Kenesjärveä päin. Tuntui, kuin olisimme paljon kauempana kotoa kuin mitä olimmekaan. Mahtavaa, että näinkin lähellä kotia on niin upea kohde mitä Kevon luonnonpuisto on.
Autolla J soitteli Erätoverille ja kyseli olinpaikkaamme. Olin unohtanut ilmoittaa, että meillä menisi myöhään. Ei haitannut ollenkaan kun palasin myöhään alkuyöstä kotiin. Välillä täytyy vain kulkea hitaasti ja nauttia olosta.
Kevon reitin loppupäänä pidettävä reitin pätkä löytyy Kenestupien kohdalta noin 30 kilometrin päässä Utsjoen kirkonkylältä. Silkeajalle tieltä matkaa kertyy 2,5 kilometriä suuntaansa. Parkkipaikka on tilava ja hieman syrjemmällä tiestä on ulkokäymälä. Polku on kivinen ja juurakkoinen, muuten helppo kävellä.
Erämaan vaeltajatar 