Eräs arkinen hiihtoreissu

DSC_1799-2

DSC_1802
Tällä hetkellä moottorikelkkaurilla hiihtäminen on muuhun maastoon verraten paras ratkaisu. Hanki on vielä höttöä, suksi upottaa ja jää kiinni lumen alla lymyäviin vaivaiskoivuihin.

Sain vapaata keskelle arkipäivää ja käytin valoisan ajan hyödykseni. Vaikkei kaamos olekkaan vielä alkanut, päivät ovat lyhyitä ja iltapäivä tuntuu olevan pelkkää hämärää. Jätin auton Ellin polun parkkipaikalle ja lähdin hiihtämään Karigasniemelle päin moottorikelkan jälkeä pitkin. Mäen päällä ylitin tien ja jatkoin jäljen seuraamista etelään kauniiseen mäntymetsään. (Linkki jäljen alkuun kansalaisen karttapaikassa)

Pakkasasteita ei ollut kuin kahdentoista pintaan, kylmä meinasi hiipiä kuoritakkini sisään. Olin pukeutunut kuoritakin lisäksi villapaitaan, merinopaitaan, pitkiksiin sekä Fjällrävenin paksumpiin talvipöksyihin. Kokeilen hiihtovaellusta varten eri vaihtoehtoja pukeutumisessa, loppupeleissä tarkenin näin hyvin kunhan en paljoa pysähdellyt. Kuoritakin käyttö talvella on minulle uutta.

DSC_1805

DSC_1803
Hiihtelin uraa pitkin ihastellen lumisia puita. Hangella oli lukuisia koiran jälkiä, muutamat ketun helminauhat kulkivat männyltä toiselle. Pysähdyin kuvaamaan ennen metsän vaihtumista koivumetsäksi, olin täysin ajatuksissani kunnes sattumalta kurkistin taakseni ja olin säikähtää hengiltä!

Takanani noin 20 metrin päässä minua tuijotti harmaa otus. Sekunneissa tunnistin sen sudesta koiraksi ja huokaisin helpotuksesta. Naurahdin susiajatuksesta ja moikkasin tuijottajaa. Tiukan katseen takia tilanne jännitti, mitähän koira meinaisi seuraavaksi?

Yhtäkkiä se lähti laukkomaan kohti vauhdilla. Ehdin jo hetken pelätä sen käyvän päälle, mutta yllätyksekseni se juoksi läheltäni ohi ja samalla hoksasin tutkapannan sen kaulassa.

Hirvikoira jäi taas tuijottamaan kunnes jatkoi matkaansa uralta metsään. Jatkoin hiihtämistä ja toivoin etten häiritsisi metsästystä. Onneksi olin pukeutunut lilaan.

DSC_1809 DSC_1811
Metsä tiheni ja hiihdin hauskan kujan halki. Koira hypähteli uralle metsästä vähän väliä ja lopulta katosi muualle. Niin kauan kun haukkua ei kuuluisi, minun ei tarivitsisi huolehtia hirvistä. Eipä niiden jälkiäkään näkynyt lähistöllä.

Hämärän laskeutuessa taivas alkoi värjäytyä vaaleanpunertavaksi. Moottorikelkkajälki muuttui jäiseksi päästessäni suolle poroaidan aukolle. Poroaidalta ei menisi enää pitkästi avotunturiin, päätin kuitenkin lähtä toista uraa pitkin takaisin autolle päin.

Hiihtelin varpaat jäässä hyvillä mielin tielle ja sen yli suoraan metsään. En ollut vielä valmis palaamaan autolle, metsä kutsui vahvasti luokseen ja nautin sen antamasta rauhasta. Lumipeitteiset tutut maisemat olivat muuttuneet tuntemattomiksi, olin kuin kokonaan uudessa ympäristössä lasketellessani mäen alas. Illuusio ei kauaa kestänyt päästessäni Ellin polulle, autokin näkyi puuston takaa.

Lyhyetkin ulkoilut valoisaan aikaan auttavat jaksamaan pimenevien viikkojen aikana. Vaikkei kaamoksella auringonvaloa olekkaan, päivän valoisampaan aikaan retkeily tuo arkeen piristystä.

Aurinko laskee Utsjoella viimeisen kerran 26. päivä, sitä seuraavat 52 vuorokautta pärjäillään ilman auringon nousua. Millainenhan tästä seitsemännestä kaamoksesta tulee?

Linkki postaukeseeni Kuolleitten Kuolpunan latu-urasta

Talvivaellus kummittelee mielessä

DSC_1715 DSC_1709

Yleensä vaelluskuume on helpottanut syksyn jälkeen pimeän tultua. Tänä vuonna kuume on ja pysyy eikä sen hellittämisestä ole takeita.

Se on ollut varmaan tämä vauvavuosi joka on saanut minut tekemään itselleni poikkeuksellisia asioita. Olen patikoinut yöksi paikkoihin joihin en ole koskaan aikaisemmin uskaltanut mennä, kohdannut pimeän useamman kerran ja hurahtanut talvivaeltamisesta. Esikoisen vauvavuotena innostuin retkeilystä kokonaan uudella tavalla, kai tämä kotona istuminen saa aikaan tälläisiä innostumisia.

Talvivaelluksista olen haaveillut jo pitkään. Pimeän pelko ja tarvikkeiden puute on lykännyt haaveiden toteuttamista, hiihtoretkillä kuvittelen itseni pitkille vaelluksille ”Ehkä joskus”. 

Olen kerran aikaisemmin ollut mukana lyhyellä hiihtoreissulla Saimaan jäillä kouluaikoina. Tuolloin yövyttiin puolijoukkueteltassa. Talvi-SM partiokisoissa en nukkunut teltassa, koska minulla oli mukana kesämakuupussi…Oh sweet memories. 

DSC_1738 DSC_1736
DSC_1750

Se joskus on nyt. Sain jonkun ihmeellisen päähänpinttymän ja minun oli pakko varata itselleni Hetta-Pallas väliltä kolmeksi yöksi varaustuvat. Aloitan talvivaeltamisen helpoimman kautta hiihtelemällä tutuissa maisemissa ja varmojen tupaöiden turvin. Valehtelematta päivittäin mietin reissua ja sitä miten pystyisin valmistumaan siihen mahdollisimman paljon.

Blogikirjoituksia lukemalla olen saanut tietää paljon uusia asioita jotka tulevat olemaan hyödyksi tulevilla reissuillani. Olen lueskellut myös talvitelttailusta vaikka todennäköisesti tulen kokeilemaan sitä vasta keväällä. Olen pyöritellyt varusteitani ja yllättynyt kuinka vähän minulta loppujen lopuksi puuttuu onnistuneen retken takaamiseksi.

DSC_1723-2 DSC_1744

Viime yönä mietiskelin jopa mukaan otettavia vaatteita. Tänään testasin  hiihtoladulla kuoritakkiani ja yllätyin kuinka lämmin se olikaan merinokerraston ja villapaidan kanssa. Talvikenkäni ovat tulleet tiensä päähän ja paleltuneet varpaani tarvitsevat järeimmät bootsit pysyäkseen lämpiminä, kenkäkaupoille marssin joulukuussa. Jospa nyt varpaat tulevat olemaan lämpimät pilkkireissuillakin? Joululahjaksi olen pyytänyt J:ltä merinovillahousut.

Minulla on kaasukeitin, siihen ostan spriipolttimon ja keittolevyn. Ahkiona toimii viime vuonna ahkiokurssilla tehty puuahkio, mahtava päästä vetämään omaa! Ostoslistalla on iso termospullo ja ruokatermari. Muuten en muuta taidakkaan tarvita. Vasta ensi talveksi hakin eristävän makuualustan jos innostun talvitelttailusta enemmän.

Olen niin innoissani! Toivon tosissani että onnistun saamaan vapaat varaamalleni ajankohdalle. Siksipä en vielä uskalla suunnitella reittiä alun suunnitelmaa pidemmälle, etten pety liikaa…

Jossittelemalla ei saa aikaan mitään. On vain otettava itseä niskasta kiinni ja ryhdyttävä tositoimiin.

Linkki Kuoppilasjärven hiihtoretkeen Erätoverin kanssa.

Kirjoituksen kuvat on otettu Ellinpolulta lokakuun lopulla ja Nisulammen metsästä viime viikolta.

Ruskapatikka Kuoppilasjärvelle

DSC_1350
DSC_1343
Olin haaveillut kuivan kelin viimeisestä telttaretkestä syyskuiselle viikonlopulle, kunnes unohdin suunnitelmani täysin. Lauantaina kävellessäni lasten kanssa kotiin Kylätalo Giisán syysmarkkinoilta muistin haaveiluni ja yhtäkkiä minun oli pakkko päästä matkaan. Aurinko paistoi ja sää vaikutti hyvin lupaavalta.

Kotona pakkasin parin tunnin sisään rinkkani, odotin J:n kotiin ja lähdin matkaan kotipihasta Geologiselle polulle. Toivoin Kuoppilasjärvellä olevan muitakin vaeltajia, sillä pimeä yö tulisi olemaan minulle ensimmäinen laatuaan yksin koiran kanssa.

Kuljin Geologista polkua pitkin ylös poroaidan portille ja siitä suunnistin suoraan retkeilyreitille Johtalanvárrin alapuolelle. Aurinko paistoi kauniisti pilvien lomasta ja ruskan sävyt loistivat kirkkaina valoa vasten. Kauhistuin tajutessani kuluttaneeni jo lähes tunnin pelkästään kylän lähellä patikointiin, en tahtonut kiirehtiä auringonlaskun takia.

DSC_1357 DSC_1365
DSC_1368 DSC_1369
Johtalanvárrilla kohtasin kaksi muuta vaeltajaa jotka naureskelivat vain kiertävänsä Härkävaaraa matkallaan kohti länttä. Lähdin heidän edellään painamaan kohti Oađašanjávria jolla tarkoituksenani oli pitää pidempi tauko.

Huomasin itsekkin reitin lähinnä kiertävän kauempana kohoavaa Härkävaaraa. Ajan kuluessa harmittelin, etten ollut taas lähtenyt kulkemaan suoraan erämaan halki kuten aikaisemmin kesällä tein patikoidessani Kuoppilakselle. Ohitin monet porot ja sain lähes raahata Kiiskiä perässäni sen haistellessa vauhkona niiden perään. Kahden ja puolen tunnin kuluttua pääsin taukopaikalleni auringon alkaessa hiljaa laskeutumaan.

DSC_1379
DSC_1377
DSC_1380-2
Olin kotona syönyt tuhdin lounaan jonka avulla olin jaksanut hyvin Oađašanjávrille. Kesällä Oađašanjohkan ylittävä silta oli vielä hajalla, nyt paikalla oli uusi ja vankka lankkusilta. Istuskellessani kivellä eväitäni syöden näin perässä tulevien vaeltajien hiljaa lähestyvän. Uskomatonta mutta totta, ajattelin 1/4 suklaalevyn syömisen olevan helppo nakki, hain lisäboostia jaksamiseen mutta tosiasiassa sain koko reissun kestäneen suklaaällötyksen.

Roavvoaivin vierellä paistavaa aurinkoa vasten oli hankala vaeltaa. En nähnyt eteeni kunnolla, mielikuvitus alkoi laukata ja mietin, mahtoiko edessä olla jotain mitä minun kannattaisi huomata… Auringonpaisteen ansiosta maisemat näyttivät täysin erilaisilta kuin mitä ne kesällä olivat.

DSC_1397 DSC_1406
DSC_1413 DSC_1424
Roavvoaivin takaa lähdin oikomaan kohti Kuoppilaksen autiotuvalle vievää polkua. Tarkoituksenani ei ollut oikoa alun suunnistusta enempää, mutta kellon lähestyessä seitsemää oli pakko nopeuttaa tahtia mikäli tahdoin perille ennen pimeää. Punertavassa auringonlaskussa ruskan värjäämällä maalla oli upea kävellä. Lähestyvä pimeys ei pelottanut, odotin innolla pääsyä tuvalle.

Tuvalle vievälle polulle päästessäni yritin nähdä liikettä, telttoja, mitä vain toisista vaeltajista vihjaavaa. Yllätyin autiotupaan kurkistaessani, lisäkseni paikalla olisi ainakin yksi vaeltaja.

Turvallisin mielin ryhdyin kasaamaan telttaani tuvan takana kohoavalle nyppylälle. Paikka valikoitui kauniin järvimaiseman ja valmiin nuotion kiviringin perusteella. Teltan pystytyksen jälkeen sytytin nuotion ja aloin valmistaa iltapalaa. Illan pimentyessä seuraamme liittyi vielä kaksi vaeltajaa lisää.

DSC_1430 DSC_1433
DSC_1440
Heti pimeyden saavuttua tunsin lämpötilan laskeutuvan nollaan. Kylmä pakotti pukemaan lisää vaatetta päälle, järvelle ilmestyi aavemaista sumua. Istuskelin nuotioni äärellä ja nautin. Kiiski pisteli vesikuppiaan palasiksi takanani. Paistelin nuotiolla folioleipää ja join teetä, iltapalan jälkeen venyttelin odotellen nuotion sammumista.

Näin tunturin takaa nousevan jotain punaista. Mieleen tuli metsäpalo, mutta nopeasti näky paljastui suureksi kuuksi. Taisi olla täysikuu, niin komeana se nousi ylös hiljalleen. En tuntenut pelkoa pimeästä.

Täysikuun lumoamana kömmin myöhemmin nukkumaan. Kauhistelin, kuinka kylmä yöstä olisi tulossa ja ryömin makuupussiini. Ei mennyt kauaa kun huomasin kylmän puskevan makuualustan kautta pussiin. Aloin palella jo alkuyöstä. Siirsin teltan pohjaeristeenä käyttämäni avaruushuovan makuupussin alle ja jumppasin ennen pussiin paluuta. Pelkkä makuualustan eristäminen ei riittänyt, lopulta tuskastuin viileässä valvomiseen ja taittelin paksun peitteen makuupussini sisään. Viimeinkin oli lämmintä!

Mutta enää ei nukuttanutkaan. Peite oli kostea, makuupussin pienestä reijästä kurkistavat kasvoni kohtasivat kylmän ilman kontrastin pussin sisällä olevaan lämpöön vastahakoisesti. Kiiski pyöri teltassa ja hakeutui aivan kylkeeni kiinni uudelleen ja uudelleen.

Kello kahdelta luovutin. En saanut unta ja Kiiski jatkoi pyörimistään. Kannoin makuualustani ja makuupussini pilkkopimeän pihan halki tuvalle, avasin oven varovasti ja herätin vaeltajat tiputtamalla Kiiskin raskaan fleksin lattialle. Kuiskin anteeksipyynnöt ja kerroin kylmän häätäneen meidät teltastamme, kiinnitin koiran oven viereen ja laitoin makuupaikkani lattialle pöydän ja keittiönurkan väliin. Nukahdin lähes heti Kiiskin lopetettua läpsimiseni tassullaan, se koki hetken olevan juuri sopiva halien hakemiselle.

Puoli seitsemältä heräilimme ensimmäisen kanssanukkujan kanssa, pyytelin uudelleen anteeksi yön metelöintiäni ja palasimme Kiiskin kanssa teltalle. Ulkona oli kaunista, paksu sumu peitti maisemat ja kuura kimmelteli auringossa. Telttani oli vaihtanut väriä vihreästä harmaaksi jäädyttyään.

DSC_1439 DSC_1443
DSC_1451 DSC_1467
DSC_1469
Nukuin teltassa puoli yhdeksään. Sumu oli väistynyt ja aloittelin aamutoimien parissa. Annoin koiralle aamupalaa ja menin itse valmistamaan syötävää tuvalle. Pyytelin kahdelta muultakin vaeltajalta häiriköintiäni  anteeksi ja keskustelimme retkeilystä aamukahvien valmistuessa liedellä. Tuvassa oli tukahduttavan kuuma.

Vaeltajien jatkaessa matkaansa menin purkamaan läpimärkää telttaa pihalle. Vettä valui dramaattisesti telttakangasta pitkin maahan. Pakkasin kamppeeni kasaan tuvan puolella, siivosin loput jäljet ja lähdimme matkaan kohti Nammajoen kurua.

Ajatus retkeilyreitin jatkamisesta Nammajärville oli tuntunut jännittävältä alueen metsien ja suuren kurun takia. Kulkiessani avoimella tunturiylängöllä kuuntelin musiikkia ja lauleskelin mukana, rinkka ei painanut paljoa mitään ja koirakin kulki nätisti. Jännitys unohtui ja sain ihastella eteeni kohoavan kurun seinämien komeutta.

DSC_1474 DSC_1476
DSC_1478 DSC_1479
DSC_1483
Kurussa ruska erottui kauniisti kaiken vihreän keskeltä. Kuruun laskeutuminen oli kuin olisi saapunut aivan eri puolelle Suomea. Kaunis  Nammajoki virtasi polun vierttä ja varjoisiin kohtiin jäänyt kuura tuoksui talvelta.

Jäimme Kiiskin kanssa syömään juolukoita, kymmenen kilometrin matkalla meillä ei ollut mitään kiirettä.

Kurun jälkeen koivumetsikössä hieman jännitti. Kolistelin juomapulloa fleksiä vasten muka pelotellakseni karhut ja hirvet pois lähettyviltä. Nammajávrin laavun pihassa näkyi liikettä ja sain kahvitella autiotuvalla tapaamani naisen kanssa mukavien keskusteluiden lomassa.

Söin välipalapatukoita, en jaksanut alkaa valmistamaan mitään suurempaa ateriaa. Keskustelut retkeilyvälineistä ja koetuista luontohetkistä veivät tovin, alunperin tarkoituksena oli pitää vain pieni tauko mutta pidempi levähdys teki vain hyvää.

Kiiskillä pettivät hermot vessareissuni aikana ja jatkoimme matkaa vauhdilla. Pitkästä aikaa koira haukkui perääni jätettyäni sen yksin leiriin hetkeksi. Vastaan tulleet porot kiinnostivat ja koira sinkoili edestakaisin niille vinkuen.

Laskin yhdentoista variksen ja korpin kaartelevan ilmassa, lähistöllä oli varmasti raato. En tahtonut edes arvailla minkä raato sai aikaan moisen yleisötapahtuman polun läheisyydessä.

Isovarpaiden pohjia hiersi. Muuten jalat ja selkä voivat hyvin. Kuntoni on selvästi parantunut kesän ensimmäiseen patikkaan verraten. Kuljimme retkeilyreitin vedenylityspaikan ohitse suoraan nelostielle ja patikoimme sen vierttä kirkon parkkipaikalle josta J lasten kanssa nouti meidät kotiin.

Vastoin epäilyjäni en pelännyt pimeää. Hetkeksi mielikuvitus lähti laukkaamaan, mutta muiden vaeltajien läsnäolo ja kaunis kuu auttoivat unohtamaan möröt ja pimeydessä vaanivat sarjamurhaajat sekä muut potentiaaliset häiriköt. Patikan jälkeen kipinä lähteä pidemmälle yksinvaellukselle vain kasvoi sekä mielenkiinto talvivaeltamista kohtaan heräsi voimakkaampana.

Kosteassa teltassa nukkumisesta sain palkinnoksi sitkeän flunssan. Kuume ei ole sentään noussut, mutta tämä sisällä istuminen saisi jo riittää…

 

Vaellusreittivinkki Kaldoaivin erämaahan

DSC_0804 DSC_0815Kaldoaivin erämaa on maastoltaan upea ja ehdottomasti the paikka, jonne jonain kauniina syksynä vaeltaisin – kunhan rohkeutta olisi lisää. Taidan kerätä rohkeutta pidemmälle yksin vaellukselle vielä helpommilla, kävijämääriltään suuremmilla paikoilla ennen kuin uskallan lähteä sooloilemaan kentättömille alueille.

Karttoja selailemalla ja paikan päällä vierailtuani olen kuitenkin muodostanut jo selvän reitin jota vaelluksellani noudattaisin. Urakkani puolivälissä on paikka jonka tahdon esitellä teillekin, ennen kuin itse pääsen sinne seikkailemaan.

Suunnitelmissani vaeltaisin  Njállavárrista lähtevää mönkijäuraa pitkin avotunturissa Várdoaivin ja Geinnodatoaivvien ohitse Njuohkarin mystiselle seitakivelle. Seitakiven viereiset, hiljaa seisovat poromiesten kämpät kertovat alueen olevan edelleen kovassa käytössä. Kämppien jälkeen kulkisin mönkijäuran risteyksestä länteen ja sieltä kuolleen koivumetsän läpi suurjännitelinjoille.

Njuohkarjärven länsipuolella kulkee joki lompoloineen joka jatkuu etelän pienemmistä järvistä Goalmmátjávrille saakka. Kutsun paikkaa kalastusparatiisiksi, kartoissa sillä ei ole nimeä. Joen koko vaihtelee, suurjännitelinjan alla se muuttuu leveäksi virraksi jonka yli pääsee kahlaamaan mönkijäuran kohdilta ja etelässä se on kapea, todella syvä haukien piilopaikka.

DSC_0867 DSC_0870
DSC_0818Lempinimi kalastusparatiisi voi olla hieman harhaanjohtava. Me emme ole paikasta saaneet paljoakaan saalista, purotaimenta ja haukia lähinnä. Silti joka kerta tuolla on käytävä pilkillä ja heittelemässä. Kaipa paikan viehättävyys on syy miksi palaamme sinne kerta toisensa jälkeen.

Joen mutkassa on paljon käytetty nuotiopaikka jonka viereen mahtuu teltta jos toinenkin. Lompolot ovat syviä ja kirkasvetisiä, jos malttaisi seisoskella rannalla kauemmin näkisi varmasti kalojen uiskentelevan ohitse. Suurjännitelinjan läsnäolo on hieman tunnelmaa latistava, mutta mitä pidemmälle pohjoiseen joella jatkaa, sitä vähemmän sitä näkee.

Joen ympäristö on itäpuolelta helppokulkuista heinikkoa ja paljasta tunturipaljakkaa.

Nautittuani kalastusparatiisista jatkaisin matkaani ylittämällä joen ja kulkemalla luoteeseen pounikkoista maastoa myöten Beaivv Ándaras jávrille. Sen hiekkapohjaista rantaa pitkin olisi pakko kahlata varpaisillaan ennen vaelluksen jatkamista.

DSC_0805 DSC_0825
Beaivv Ándarakselta vaeltaisin Vuokŋoliin Goahtejávrin ohitse mönkijäuraa pitkin kohti Báršin pyöreälakista tunturia. Se näkyy kalastusparatiisiin saakka. Báršilta matka jatkuisi Vetsikkoon ja sieltä ihmisten ilmoille kotia. Yöpymispaikat valitsisin jaksamisen ja maisemien mukaan.

Alue on jokaisena vuodenaikana kaunis – talvella lumiset tunturit tuntuvat jatkuvan loputtomiin ja kaamoksen jälkeen auringonlasku värjää Geinnodatoaivvien kyljet upeilla väreillään. Maaruska pääsee alueella oikeuksiinsa kun puissa ei ole paljoa lehtiä tunturimittareiden tuhotöiden takia.

Alueella varmasti vaelletaan paljon, vaikkei muita retkeiliöitä tuolla olekkaan tullut vastaan, roskat ja kengänjäljet kertovat omaa tarinaansa.

Talvella paikalle voi hiihdellä merkittyä moottorikelkkauraa myöten, reitti alkaa Utsjoen keskustasta ja päättyy Nuorgamiin. Alueella ei ole huollettuja autiotupia tai laavuja.