Hiihtoretki Karigasniemen Ruktajärvelle

DSC_4721
DSC_4724

OACin 160 senttiset sukseni tulivat huollosta sopivasti edeltävänä iltana kun oli tarkoitus lähteä viettämään tammikuun yötä luontoon. Aluksi suunnittelin telttaretkeä Skaidijärvelle Nuorgamiin, tuulisen sään takia hautasin suunnitelmani ennen kuin edes ehdin pakata.

Kotona lähtöaamuna pakkasta oli kymmenisen astetta, Sulaojan parkkipaikalla Karigasniemellä kiristyneen pakkasen tunsi sormenpäissä kiristellessäni ahkion nyörejä varusteiden ympärille. Auton jättäminen parkkiin kylmää yötä vasten epäilytti, liekkö pääsen kotia seuraavana päivänä.

Talvella Ruktajärvelle kannattaa hiihdellä kelkanjälkeä pitkin. Aloitin matkani Sulaojan parkkipaikalta ja hiihtelin tien vartta kilometrin verran Luomusjärville vievän pyöräilyreitin varteen (linkki risteykseen karttapaikka.fi-sivustolle). Moottorikelkan jälkeä pitkin oli mukava hiihdellä, ensimmäisen mäen jälkeen jälki jatkuu jänkiä pitkin tehden reitistä entistä helpomman. Matkaa jänkiä pitkin hiihtämällä kertyy noin 10km suuntaansa. Vähälumisen talven takia mäen päällä oli kuitenkin risteys, josta lähdin hiihtelemään oikeanpuolimmaista jälkeä pitkin.

DSC_4739
DSC_4740

Oikeanpuolimmaisen reitin valinta oli virhe. Reitti kulki harjuilla, hiki virraten kiipeilin mäkiä ylös ja tuskastelin päivän hämärtyessä. Pitäessäni taukoa näin silmänurkassani liikettä ja järkytyin nähdessäni suuren hirven juoksevan jängällä tulosuuntaani. Pasmat menivät sekaisin ja tein mielessäni hirven näkemisestä härkäsen. Tein suunnitelmaa miten toimia mikäli kohtaan aggressiivisen hirven (jep) ja toivoin parasta. Laskeva aurinko loi kauniita värejä taivaalle,niiden kuvaaminen rauhoitti.

Ala- ja ylämäet jatkuivat Luomusjärville saakka. Jalkani olivat aivan puhki ja pidin pienen juomatauon rannalla. Kauaa en voinut pysyä paikoillani hikoilun takia, että harmitti! Hikoilua pitäisi välttää talvella vaeltaessa.

DSC_4744
DSC_4747
DSC_4749

Stuorrajávri oli nimensä veroinen (stuorra = suuri). Jännitti hiihdellä suuren järven jäällä, luotin sen kestävyyteen lukuisten moottorikelkan jälkien perusteella. Ohitseni ajoikin yksi, kuski pysähtyi kysymään olenko nähnyt muita järvellä. Vastasin kieltävästi ja hiihto jatkui. Oli mukavaa saada tietää että lähistöllä on muitakin, vaikkakin järven toisessa päässä.

Neljän kilometrin hiihtäminen järvellä oli kylmää puuhaa. Vaellusreitti menee Luomusjärvien välistä harjua myöten ja Stuorrajárven rannalla menee mönkijäura, jota myöten kävelin lokakuun yöreissun yhteydessä.

Havaitsin järven koillisnurkassa liikettä. Pienellä zoomailulla hitaasti liikkuva asia paljastui toiseksi hiihtelijäksi. Olisikohan hän se jota moottorikelkkailija etsi? Pian järvelle ilmestyi toinenkin hiihtelijä.

Nenänpää palellen aloin viimein lähestyä rantaa. Suuri helpotuksen tunne valtasi kropan selviydyttyäni talven ensimmäisestä järven ylityksestä. On näköjään paljon asioita joita pelkään luonnossa.

Jutustelin hetken toisen hiihtäjän kanssa ennen kuin nousin maihin, kävi ilmi että tuvassa olisi porukkaa pitämässä taukoa – pääsisin heti lämpimään! Maisema oli värjäytynyt vaaleanpunaiseksi enkä malttanut olla kuvaamatta tuvan ympäristöä.

DSC_4753
DSC_4758

Tuvassa tosiaan oli muitakin. Kostea lämpö sai aluksi pitämään hiihtokamppeet ylläni, olin likomärkä alun hikoilusta, paha virhe. Jotenkin en uskonut että yli -20 asteen pakkasilla villapaita olisi liikaa kuoritakin alla.

Join teetä keskustelun lomassa. Autiotupa on kymmenelle hengelle, mutta ilman koronaakin nafti niin suurelle henkilömäärälle. Tuvalla oli paljon kaasupatruunoita, kaikkea retkeilijöiden jättämää ruokatarvetta ja muutama paistinpannu, kattilat puuttuivat. Onneksi olin ottanut mukaani trangian pienen kattilani jolla vesien sulattelu lumesta onnistui nopeasti. Seinällä ollut vuoden 2013 Metsähallituksen asiakaskyselyn palautuslaatikko huvitti, harmi ettei lomakkeita enää ollut.

Illan ohjelmaan retkeilijöiden lähdettyä kuului puiden haku. Ruktajärvellä puut olivat paksuja ja suurikokoisia pökkelöitä, kirvestä sai heiluttaa väsymiseen saakka. Katselin halkopinoani tyytyväisenä, juuri oikeanlaista puuhaa tammikuiselle yöretkelle. Yksi halottu pökkelö riitti kaminalliseen.

DSC_4759
DSC_4768

Syömisen lomassa tein jotain, mitä en yleensä luonnossa tee. Katselin Netflixiä. Kyllä, Ruktajärvellä kentät toimivat loistavasti. Queens gambit oli oikein loistavaa ajanvietettä pakkasen paukkuessa tuvan seinissä.

Kamiinan palettua loppuun kylmyys hiipi tupaan nopeasti. Lueskelin kirjaa makuupussissa untuvatakki päälläni, vasta nukkumaan mennessä laitoin kamiinaan uudet tulet. Exped- ilmapatjani alle olin ottanut mukaan eristepatjan joka toimi hyvin yön yli. Nukuin myös kahdella makuupussilla.

Uni oli levotonta, kylmyys piti hereillä. Viiden aikaan hyökkäsin ulos pusseista laittamaan kamiinaan täyden lastin puuta. Herätys soi kahdeksalta, oli jälleen tullut kylmä. Tein varmaan henkilökohtaisen pukeutumisen ennätykseni kahmiessani kaiken lämpimän ylleni. Illalla olin jättänyt lähettyvilleni untuvatakin, toppahousut ja lisävillapaita toimitti tyynyn virkaa.

Jos edeltävästä kappaleesta ei käynyt ilmi että oli kylmä, mainitsen nyt vielä kerran että oli KYLMÄ. Ulkona nenänpäämittauksen perusteella pakkasta oli ainakin -25 astetta. Oli pimeää, mutta yöllä laskeutuneen usvan pystyi erottamaan. Pihalla ei nähnyt muutamaa metriä pidemmälle.

DSC_4777
DSC_4780

Aamupalaksi nautin ”lisää vain vesi”- 600 kalorin myslin ja kamiinalla lämmittämäni voileivän. Talvella suosin mahdollisimman helppoja eväitä.
Energian virratessa sisuksiin aamun kohmelo alkoi väistyä. Selkä oli kuin yhtä korppua epämukavan yön jäljiltä. Kävin ulkona tekaisemassa ahkiollisen halkoja täyttäen tuvan halkokorin kukkuralleen. Tein reilusti kiehisiä seraavalle yöpyjälle, tapanani on jättää tupa sellaiseen kuntoon missä toivon sen olevan saapuessani sinne itse.

Sumu väistyi hiljalleen kellon lähestyessä kymmentä. Aamuhämärässä hiihtely oli tunnelmallista sinisen ja pinkin värittäessä taivasta valkoisten tunturien ympäriltä. Stuorrajávrilla hiihtely oli rentoa, rannalle päästessäni koetin onneani ja valitsin toisen kelkanjäljen hiihdettäväksi. Tällä kertaa valinta oli oikea ja sain nauttia mäettömästä maastosta aina alun ensimmäiseen mäkeen saakka.

Pelko hirven kohtaamisesta pyöri mielessä. Lukuisat hirvenjäljet risteilivät metsästä jängille, tuoreita en havainnut.

Lähellä tietä metsästä hyppelehti esiin veikeän oloinen lintukoira. Se pysähtyi äkisti paikoilleen nähdessään minut ja jatkoi juoksenteluaan ympärilläni hetken ihmeteltyään. Koira kulki mukanani tielle saakka, kauhuissani seurasin sen pomppimista autotiellä. Pakkanen oli selvästi kovempi tiellä kuin metsässä, sumu peitti tien jo kahdenkymmenen metrin säteellä. Viitoin ohiajaville autoille varoittaakseni koirasta, kaivelin jo puhelintakin esille näpytelläksi Facebookiin ilmoituksen yksinäisestä kaverista. Sormien jäädyttyä tunnottomiksi vierelleni ajoi auto, jonka kuski noukki koiran kyytiinsä. Luojan kiitos!

Lämmittelin sormiani hanskan sisällä hiihdellessäni autolle viimeisen kilometrin aikana. Sumu oli vuorannut auton valkoisella kuorrutteella, käynnistäessä moottori köhi mutta jaksoi hurahtaa käyntiin hetken nytkyteltyään. Raappaa en löytänyt, ikkunat sain puhtaaksi 2019 kesällä autoon jääneellä tuttipullon korkilla, krääsää kannattaa säilyttää penkin selkämyksen pussissa…

DSC_4751

Tammikuun yöretki oli hyvää harjoittelua maaliskuun hiihtovaellusta varten. On opittava pukeutumaan niin ettei hikoiluttaisi mäissä. Tarvitsisin myös paremman pipon ja ohuet sormikkaat hanskoihin. En kovin paljoa tykkää ”lisää vain vesi”- pussipastoista, talvella ne ovat kätevä ratkaisu lounaaksi kesken hiihdon.

Teksti vuoden 2020 haasteöistä

Vappuhiihto erämaan liepeille & pohdintaa yksinolosta

DSC_2643 DSC_2647
DSC_2657
Hiihdellessäni Härkävaarasta Utsjoen retkeilyreittiä myötäillen kotiin lämmin auringonpaiste helli ja hanki kantoi. Kuoritakki oli liikaa, fleecessä hiihdellessä hiki virtasi, vähemmällä ei pärjännyt pienen tuulenvireen takia. Liikkeellä oli muitakin, yksi otti aurinkoa kelkkansa päällä ja muutama ajeli valkoisena hohtavien tunturien liepeillä.

Olin lumoutunut! Toukokuun alku ja tunturi tuntui heräävän henkiin. Muutama pälvi paistoi siellä täällä ja kaksi hämähäkkiä hiippaili hangella kohti parempia piilopaikkoja. Kylällä kevät tuntuu tyssänneen sulaan asfalttiin, tunturissa se etenee vauhdilla. Lumen pinta on laskenut huomattavasti paikoittain.

DSC_2664 DSC_2668
DSC_2677
Yksin hiihdellessäni kaipasin seuraa ihmettelemään kevättä. Juttua olisi riittänyt pälvistä ja ohi lentäneistä joutsenista. Olisi ollut mahtavaa istua Johtalanvárrin huipulle kaverin kanssa nauttimaan vappusimat munkilla. En osaa vieläkään pitää tarpeeksi pitkiä taukoja.

Yksin oleminen on rentouttavaa työviikon päätteeksi. On voimaannuttavaa kiivetä hikoiluttavat mäet ylös tunturiin ja tuulettaa puurajalla pääsyä kauniiseen luontoon. Huolet ja murheet tulee käytyä läpi metsissä samoillessa, käyn usein vuoropuhelua päässäni päivän kuumimmista aiheista.

Muistan kun lähdin ensimmäistä kertaa yksin samaiselle retkeilyreitille. Pelotti lähtä yksin erämaahan. Nyt jälkikäteen pelkoni huvittaa, kirkolta lähtevä kylän keskustaan loppuva reitti on yksi helpoimmista mitä tuon jälkeen olen kulkenut. Pelkoni katosi nopeasti päästyäni ylös Vuolleseavttetvárrille, mutta on tuonkin jälkeen ollut läsnä yksin liikkuessani.

Valehtelematta pelkään ja jännitän ennen jokaista pidempää reissuani. Yöretkille lähtiessäni mietin mikähän järki tässäkin taas oli, onneksi tunteeni muuttuvat positiivisiksi nopeasti.

IMG_20200502_144847 DSC_2681
DSC_2684
Alunperin yksinoleminen johtui olosuhteista, vaelluskaverin puutteesta. Nykyään yksinoleminen on itsensä haastamistakin, olen huomannut positiivisia vaikutteita alettuani kohtaamaan pelkojani. Itsetuntoni on parempi ja mieleni paljon rauhallisempi. Olen oppinut itsestäni paljon uutta ja osaan jo ennakoida vaelluksille lähtiessäni miten reagoin ensimmäisten päivien aikana yksinoloon.

Ensimmäisen päivän lopulla tai toisen päivän aamuna iskee katumus ja perääntyminen. Kun niiden tunteiden yli pääsen vaellus pääsee alkamaan kunnolla. Ensimmäisillä kerroilla säikähdin fiiliksiäni ja ajattelin jopa ettei yksinvaeltaminen sittenkään ole juttuni. Eksynkö? Ei tämä olekkaan niin kivaa ja helppoa. Entä jos käykin jotain? Ikävä lapsia.

Ukk:n vaelluksella tunne iski seuraavana aamuna ja olin kääntyä kotiin monta kertaa ennen kuin pääsin olotilani yli ja jatkoin matkaa. Tuolloin en vielä tajunnut kohtaavani samat fiilikset joka reissulla. Hiihtovaelluksellani olo iski ensimmäisen päivän lopulla kun kaikki tuntui menevän pieleen. Loppua kohden olo helpottuu ja nautin kokemastani.

Vielä on paljon opittavaa ja koettavaa yksin vaeltaessa, suurimmat haasteet ovat vasta edessä pidentäessäni vaellusten kestoa ja lähtiessäni uusille alueille. Olen pohtinut voiko ekstrovertistä muuttua introvertiksi? Tuskinpa koskaan näin tulee käymään, kaverin ja perheen kanssa retkeily on edelleen mielipuuhaani!

Hiihtovaellus Pallas- Yllästunturin kansallispuistoon Nammalakuru – Pallas 15km

Tämä on neljäs osa hiihtovaellukseni reittipostauksista. Toivottavasti tästä on hyötyä jollekin joka suunnittelee talvivaellusta Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon. Muistakaa kuitenkin että tällä hetkellä vaeltamaan lähteminen ennen tilanteen normaalisoitumista ei ole turvallista. Metsähallitus on sulkenut varaustupiaan sekä muita suosittuja taukopaikkojaan ja avunsaanti syrjäseuduille voi olla entistä hankalampaa koronaviruspandemian takia. Vaellukseni sijoittui ajalle 17-20.3.

Vaelluksen ensimmäinen osa Hetta- Sioskuru, toinen osa Sioskuru – Hannukuru ja kolmas osa Hannukuru – Nammalakuru.

Pallas-Yllästunturin kansallispuiston uollettujen latu-urien kunnon voit tarkistaa TÄÄLTÄ.

DSC_2492 DSC_2494
Viimeisen päivän reittini piti alunperin kulkea Sarvijärven ja Palkaskurun kautta. Edeltävänä iltana tutkin kuitenkin latujen ylläpitokarttaa ja huomasin ettei reittiä oltu sen mukaan huollettu ollenkaan. Myös hiihto Palkaskurun läpi epäilytti. Suunnitelmani muuttuivat lähes lennosta.

Aamu oli muita kylmempi. Edeltävän päivän rehkiminen tuntui kehossa ja koronahuoli painoi mieltä. Jäinen piha vaikeutti ahkion pakkaamista ja ajatuksissani laitoin sukset jalkaan ennen ahkiovyön pukemista. Aisa ei toiminut niin kuin tahdoin ja näytin autiotuvan asukkaiden silmissä varmasti todella pätevältä kun lipsuttelin mäkeen karanneen ahkion perässä korjatakseni sen kiinnityksen.

Aamuraivareissa oli mukava lähteä hiihtelemään kohti Pallasta. Ensimmäiset viisi kilometriä Kortevuoman risteykseen oli lähinnä alamäkeä. Taitoin laskiessani alkumatkan tuntiin, risteyksessä pidin pienen evästauon nätin aitan vieressä.

DSC_2384
Ensimmäisen tupa-aamun auringonnousu
DSC_2436
Hannukurun kota ilta-auringossa

Kortevuomasta alkoi ylämäki, jolloin myös ensimmäinen vastaantulija tuli pikavauhtia alas laskien vastaan. Paluumatka oli mäen jälkeen tasaista maastoa, välillä poikkesin hankeen hiihtelemään. Kuuntelin jälleen musiikkia, fiilistelyni sai nopean lopun kohdatessani lukuisia muita hiihtäjiä. Pallakselle oli vielä kilometrejä, silti hiihtäjiä tuli jatkuvalla syötöllä vastaan.

Lopulta kyllästyin jutusteluun ja hiihtelin pidemmän matkan hangessa kauempana muista. Pidin toisen evästauon viiden kilometrin päässä maalista. Aurinko porotti taivaalta ja hiki virtasi.

Hiihtäjien määrä hämmästytti juuri voimaan astuneen poikkeuslain takia. Hiihtohissien tullessa näkyviin tuntui oudolta palata keskeltä ei mitään kaiken keskelle. Hurrasin itselleni – olin juuri selvinnyt ensimmäiseltä yksinhiihdoltani. Hymyilytti, tein sen! Ahkioni aisa irtosi viimeisessä mäessä juuri ennen Pallashotellia ja tyydyin raahaamaan ahkiota perässäni yhden narun voimin, rikkinäinen aisa kulki maata pitkin.

Tajusin näyttäväni huvittavalta pikkulapsen huutaessa ”kato äiti” ja osoittaessaan minua saapuessani parkkipaikalle. Marssin sukset jalassa, ahkio edelleen perässä raahautuen, autolleni. Parkkipaikka oli täynnä. Rinteissä oli ihmisiä, terassilla oli useampi perhe kaakaolla. Katseita vältellen hipsin avainpiilolle ja noudin autoni avaimet.

Söin autossani evästä ennen kuin lähdin matkaan. Katselin vielä hetken Pallasta ja maltamattomana kotiinpääsyä odotellen lähdin ajelemaan kohti itää.

DSC_2469
Ahkio ja rikkinäiset aisat Vuontiskeron ja Keräskeron välissä

Hiihtovaellukseni kasvatti itsetuntoa ja vaeltajaidentiteettiäni. Kohtasin pelkoni ne voittaen ja koin monia upeita hetkiä keskellä luontoa. Nälkä kasvaa syödessä, tahdon kokea saman uudelleen! Ilman huolta koronasta tai mistään muustakaan, kiitos. Yksin ollessa huolet kasvavat ja kun ei ole ketään kelle niitä jakaa ajatukset jäävät pyörimään mieleen.

Kiitos kaikille jotka olitte mukana järjestämässä vaellustani! On upeaa kuinka lähipiirini kannustaa minua harrastuksessani.

Hiihtovaellus Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon Hannukuru – Nammalakuru 14km

Tämä on kolmas osa hiihtovaellukseni reittipostauksista. Toivottavasti tästä on hyötyä jollekin joka suunnittelee talvivaellusta Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon. Muistakaa kuitenkin että tällä hetkellä vaeltamaan lähteminen ennen tilanteen normaalisoitumista ei ole turvallista. Metsähallitus on sulkenut varaustupiaan sekä muita suosittuja taukopaikkojaan ja avunsaanti syrjäseuduille voi olla entistä hankalampaa koronaviruspandemian takia. Vaellukseni sijoittui ajalle 17-20.3.

Hiihtovaelluspostausten ensimmäinen osa Hetta-Sioskuru ja toinen osa Sioskuru Hannukuru.

Pallas-Yllästunturin kansallispuiston huollettujen latu-urien kunnon voit tarkistaa TÄÄLTÄ.

DSC_2449 DSC_2452
DSC_2456
Edessäni oli vaellukseni rankin päivä, kaksi ensimmäistä olivat olleet alle 15 kilometriä ja helpohkoja ilman suurempia nousuja. Heräsin aamulla aikaisin ja varovasti aloin tekemään aamutoimia herättämättä viereisessä tuvassa nukkuvia. Kuten arvelinkin, jo pelkkä eteiseen vievän oven aukaisu taisi herättää osan suuremmasta ryhmästä.

Aamutoimeni eivät poikenneet muuten ensimmäisen vaellusaamun puuhista muuten, kuin ruuan kannalta. Tankkasin enemmän ja hoidin pakkaamiset rauhassa.

Hiihtoreitti jatkui Hannukurusta etelään kauniin metsän halki. Ihastelin sen kallioita ja komeita kuusia. Pientä lampea ylittäessäni tulin onnelliseksi monista jänisten ja muiden pieneläinten jäljistä, yhtäkkiä Hannukurun tienoo oli herännyt henkiin yön jäljiltä.

Alkupäivän hiihtely oli mukavaa ja rentoa. Edeltävänä päivänä juttelemaan jäänyt poromies tuli jälleen kelkallaan vastaan ja pysähdyimme jälleen vaihtamaan kuulumiset. Aloin jo epäillä, että olimme tavanneet jo kerran aikaisemmin 2017 Pallas-Yllästunturin vaelluksellani, mutta emme päässeet selville asiasta. Myös Metsähallituksen väkeä oli liikkeellä puukuormien kanssa.

DSC_2461 DSC_2462
DSC_2465
Hiihtoreitti kulki Suastunturin alapuolella. Lähdin hiihtelemään moottorikelkan jälkeä pitkin kohti olettamaani Suaskurun kodan sijaintia tauko mielessäni. Metsässä jäljet parveilivat sikinsokin ja hoksasin hiihdelleeni Metsähallituksen huoltoreitillä. Hakeutuessani takaisin reitille alamäkeen laskiessani kaaduin ja ahkio pyyhälsi aisan kanssa ohitseni! Hämilläni istuin takapuoli kohmeessa hangessa ja katsoin U:n malliseksi vääntynyttä aisaa huvittuneena.

Makoilin hangessa jonkin aikaa, käytin tilanteen hyödykseni taukona. Väänsin aisan mahdollisimman suoraksi ja hieman manaillen palasin reitille sukset kainalossa. Suaskurun opastekyltin alla aloin korjaamaan ahkiota ja syömään eväitäni.

Ahkion päällä istuskellessani seurasin kun kolme ulkomaalaista retkeilijää laskeutui uraa pitkin alas. Yksi kaatui ja hänen ylösauttamisensa näytti kestävän tovin, onneksi en ollut ainoa joka sähläilee suksien kanssa.

Matkani jatkui ahkio naruvetoisena. Kuuntelin musiikkia ensimmäistä kertaa reissun aikana ja seikkailufiiliksissä painoin menemään läpi kuusimetsän. Fiilikseni laskeutui nopeaa suuren hiihtoryhmän tullessa vastaan. Noin kymmenen hengen ryhmä hiihteli vilkutellen ohitseni kevyet päiväreput selissään. Heidän lisäkseen vielä toinen ryhmä tuli vastaan ennen Lumijoelle saapumista.

DSC_2468 DSC_2466
Lumijoelta reitti jatkuu Montellinmajalle Vuontiskeron ja Keräskeron välistä. Vahva suositukseni on, että suksilla nousu kannattaa suorittaa Keräskeron puolelta.

Reittimerkit harvenivat heti metsään saapuessani ja zoomailin rinnettä kartan, gps:n ja puhelimen karttasovelluksen avulla. Hangesta erottui kaksi kuljettua jälkeä enkä uskaltanut seurata kumpaakaan ennen kuin olin varma sijainnistani. Vuontiskeron rinne oli järkyttävän jyrkkä enkä tahtonut kulkea ollenkaan harhaan. Hiihtelin summamutikassa pitkin metsää ja löysin reittimerkkejä sieltä täältä. Onnekseni löysin kovan jäljen jota pitkin kuljin.

Koko rinteen sain kulkea kylki edellä. Pohdin voiko perslihas räjähtää ja kuinka pitkään reisillä menee palautua rinteestä noususta. Ahkio jäi muutaman kerran kiinni kuuseen sen valuessa holtittomasti narujen jatkeena ja jo toista tuntia noustessani alkoi väsyttää. Pidin taukoja ja mieliala alkoi laskea. Koronatilanne alkoi mietityttää aivan uudella tasolla ja aloin kyseenalaistaa lähtöni järkevyyden. Ainoa mikä metsässä piristi olivat sen komeat kuuset ja alas Keräsjärvelle avautuvat maisemat.

Lopulta saavuin puurajalle ja kovassa tuulessa hiihdin teräskantit jäistä hankea viistäen rinteen korkeimmalle kohdalle josta laskettelin ahkio edellä alas Montellinmajalle. Majalla oli muitakin, istuin syvälle autiotuvan nurkkaan ja nautin magnesiumveteni sekä välipalapatukan suurella ruokahalulla. Nenä valui ja Vantaalta tulleet hiihtelijät pitivät etäisyyttä. Hyvä niin.

DSC_2472 DSC_2476
DSC_2480
Hiljalleen laskeva aurinko auttoi jaksamaan vielä viimeiset kaksi kilometriä. Kaksi varjojen kanssa laskettelevaa miestä kulkivat etäämmällä samaa matkaa kohti Nammalakurun autiotupaa ja alamäessä riehaantunut ahkio aiheutti reissuni ensimmäiset häpeän tunteet.

Viimeinkin päästessäni Nammalakuruun olin täysin loppu. Laitoin varusteeni paikoilleen ja juttelin hieman autiotuvan puolella yöpyvien miesten kanssa. Sisälle päästyäni niistin nenääni ja ihmettelin kuinka kosketusarka nenänpää oli. Vilkaisu puhelimen etukameraan paljasti auringosta palaneet tulipunaisena hehkuvat kasvot. Voi kuinka kamalalta ihminen voikaan näyttää kauniin hiihtopäivän päätteeksi…

Nammalakurun autio- ja varaustupa ovat 20 ja 12 henkilölle mitoitettuja. Pihassa on hyvät telttapaikat ja tuvan läheisyydessä kulkee pieni joki josta kesäaikaan on helppo hakea juomavedet. Tuvalta avartuu kaunis maisema Jäkäläkeroa päin.

Lämmitin tupaa ja sulatin vedet lumesta ja loppuillan lähinnä söin, luin kirjaa ja lämmitin tupaa. Ahkion aisoista korjasin vain toisen viimeisen päivän mäkiä varten. Olin myöhään perillä joten pimeys laskeutui nopeasti.

Iltatoimien jälkeen hautauduin petiin makuupussiini, peiton ja kahden viltin alle. Tupa oli sen verran suuri etten kehdannut lämmittää sitä turhaan, lämpö laskisi joka tapauksessa parin tunnin sisään. Kun olin lopettanut kirjan lukemisen ulkoa kuului moottorikelkkojen hyrinää. Kuulin sisälle kahden nuoren keskustelun ja aloin jo miettimään, että eivät kai he ole tulossa iltaa viettämään tuvalle. Kelkkailijat kävivät vain autiotuvan puolella juttelemassa ja jatkoivat matkaansa yön pimeyteen. Helpottuneena jatkoin unenhakua. Nukuin kuin tukki herätykseen saakka.

DSC_2488