Hiihtovaellus Pallas- Yllästunturin kansallispuistoon 17-20.3. Koostepostaus

En tahdo kannustaa hiihtovaelluspostauksillani ketään lähtemään Lappiin vaeltamaan ennen kuin koronavirustilanne on rauhoittunut. Lapissa, kuten muissakin maakunnissa sairaanhoito on mitoitettu asukasluvun mukaan ja kuten viime päivinä olemme saaneet uutisista lukea, suuret koronaa karkuun lähteneet massat saattavat kuormittaa pieniä resursseja entisestään. Ulkoillaan lähiluonnossamme muistaen että tilanteesta johtuen avun saanti syrjäisille seuduille voi olla entistä hankalampaa.

Yksinvaeltamista en suosittele ilman kunnon erä- tai kartanlukutaitoja.

DSC_2388 Torstaina ennen matkaan lähtöä seurasin jännittyneenä uutisointia hallituksen kokouksesta jossa keskusteltiin toimista Suomessa kasvavaa Covid-19- viruksen leviämistä vastaan. Vielä tuolloin ei ryhdytty suuriin toimiin joten huokaisin helpotuksesta.

Maanantai- iltana saavuttuani Galdotievan mökille aukaisin uutiset ja kauhistuin valmiuslain käyttöönotosta. Juttelin illan J:n kanssa ja tulimme siihen tulokseen että jatkaisin vaellustani.

Tiistaina lähdin matkaan. Metsähallitus oli juuri ilmoittanut sulkeneensa luontokeskuksensa ja avaimet vuokratupiin hain Tunturi- Lapin luontokeskukselta avainpiilosta. Tuolloin kehotettiin harkitsemaan lähtöä ja olemaan varovainen. Auton jätin autonsiirtopalvelu Hetan Kodalle.

Päivät menivät miettiessä virustilannetta kotona ja muualla Suomessa. Ensimmäisen kerran aukaisin uutisoinnin vasta Sioskurun varaustuvalla. Sain muilta vastaantulleilta vaeltajilta ajankohtaista tietoa ja kauhistelin joidenkin hälläväliä- asennetta. Itselleni oli tärkeintä etten altista itseäni tartunnalle taikka levitä sitä itse, välttelin muita ja huolehdin käsihygieniasta. Käytin varaustuvissa vain omia ruuanlaittovälineitä.

Huolesta riippumatta vaellukseni Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon oli onnistunut. Yllätyin kuinka hyvin kaikki loppujenlopuksi meni. Mukana oli paljon hyvää tuuriakin.

DSC_2389
DSC_2452
Pidin huolen riittävästä energiansaannista, nälkäisenä kiukuttaa ja huolettaa. Lähdin viimeistään puoli kymmeneltä matkaan ja olin perillä päivän kohteessa aina ennen auringonlaskua. Tauotin aina kun tuntui siltä ja pysähtelin nautiskelemaan. Tuvilla laitoin heti ensimmäisenä lumet sulamaan juomavedeksi ja tulet kamiinaan. Aamuksi kaikki oli valmiina. Vaatteet ja varusteet huollettuna ja esiinlaitettuna, vedet sulatettuina lämpiminä termospulloissa ja aamupalat laittamista vaille valmiina. Talvivaeltaminen on lähinnä tulevaan varautumista.

Tuuria minulla oli säiden suhteen. Ensimmäisenä päivänä aurinko muuttui ensin pieneksi lumisateeksi ja yltyi yöksi myrskyksi. Sioskurun varaustupaan odotin varauskalenterin perusteella seuraa ja ihmettelin kun lopulta jäin yksin. Olikohan muut jääneet kovaksi yltyneeseen myrskyyn? Tunturiolosuhteet ovat minulle tuttuja Utsjoella asuttujen vuosien perusteella.

Ensimmäisenä päivänä sattui myös ainoa romahtaminen. Olin ymmärtänyt vastaantulleen vaeltajan ohjeistuksen lumivyöryalueesta väärin ja lopulta löysin itseni keskeltä kurua hiippailemasta roikkuvien lumilippojen alta. Myöhemmin karttaa seuraamalla ohjeistus oli ollut yksinkertainen… Ahkioni kaatuili kurussa ja pelon saattelemana kuljin hieman harhaan kun reittimerkit loppuivat ja löysin itseni jostain aivan muualta kuin autiotuvalta. GPS heitti minut mielestäni reitin väärälle puolelle ja ehdin jo panikoida eksyneeni. Paperikartalla ja juuri ja juuri lumisateesta erottuvien maastonmuotojen perusetella paikansin itseni ja lähdin kulkemaan sormet ristissä kohti oletettua autiotuvan paikkaa. Ahkio kaatui jyrkässä alamäessä ja aisa hajosi ensimmäisen kerran. Nopeasti sain koottua hermoni ja pienten itkupotkuraivareiden jälkeen löysin tieni autiotuvalle. Tuntui hyvältä!

Matkalla kului paljon sähköteippiä ja narua ahkion aisoja korjatessa. Muut varusteet toimivat loistavasti. Vasta viimeisenä iltana tajusin laittaa rakkolaastarin nilkkaan Sorellin kengän hinkattua sitä ilkeästi jo useamman päivän. Mielessäni kävi myös, että voisin jesarilla teipata kovan nurkan pehmeäksi…

Mukanani oli rinkka, reppu ja ruokakassi. Makuupussin olin vuorannut rinkan sadesuojuksella ja kaiken olin peittänyt paris- ahkioon pressulla. Suksina toimi OACin xcd 160 – liukulumisukset. Ne olivat mahtavat ylämäissä ja hangessa. Jyrkissä tuulenpuhaltamissa mäissä teräskanteista oli hyötyä.

Takkina kätin Haglöfsin Ananta Q – takkiani vaikka alunperin olin suunnitellut pukevani päälleni kuoritakin. Juuri ennen lähtöä kokeilin takkia päälleni ja huomasin sen mahtuvan villapaidan kanssa hyvin. Housuina käytin kaksi kokoa suurempia Fjällrävenin G1000- paksumpia talvipökiä. Jalassa oli koko ajan niiden lisäksi ohuet merinovillapitkikset ja fleecehousut. Merinovillapaita ja fleecepaita riittivät takin alle. Untuvatakkia käytin aamuisin herättyäni ja jos liikuin iltaisin tupien ulkopuolella. Toppahousut puin kerran jalkaani. Ainoat kengät jotka otin mukaani olivat Sorel Caribout villatossuilla. Ne sopivat hyvin hiihtämiseen tälläiselle jolla varpaat sinertävät sisälläkin.

DSC_2479
Hiihtovaelluksella oli ensimmäinen kerta kun tuntui oikeasti hyvältä olla yksin. Todennäköisesti pelko viruksesta piti mielentilan riittävän rohkeana yksinolemiseen. Ikävä lapsia kohtaan kasvoi päivä päivältä ja viisi päivää reissussa oli ihan tarpeeksi olla erossa yksivuotiaastani. En voi kuin kiitellä J:tä joka mahdollistaa luontoharrastukseni ja perhe-elämän. Kiitos että sain mahdollisuuden toteuttaa unelmani!

Entä lähdenkö uudelleen hiihtovaellukselle yksin? Kyllä! En kyllä vielä tiedä toista yhtä hyvää paikkaa aloitella talvivaeltamista yksin kuin Pallas- Yllästunturin kansallispuisto. Toistaiseksi retkeilen ja vaellan vain lähiluonnossa oman kunnan alueella, kunnes tämä koronatilanne saadaan ruotuun. Kesäksi haaveilen Sokostin valloittamista, saa nähdä toteutuuko se vai pääsenkö suunnittelemaan vaelluksen Utsjoen kunnan alueelle.

Kirjoittelen vaelluksestani vielä yksityiskohtaisemman kertomuksen.

Toivotaan parasta että yhteiskunnan toimet koronaa vastaan purevat ja päästään kaikki kokemaan upeita luontohetkiä seurassa ja yksin! 

Me ollaan kaikki tässä samassa jamassa.

Metsähallitus on lauantaina sulkenut varaustupansa kevääksi. Tämä tarkoittaa sitä että autiotuvissa voi olla ruuhkaa. Huomioithan tämän suunnitellessasi vaelluksia lähikunnassakin!

Mietteitä tulevasta hiihtovaelluksesta

DSC_8036
Hiihtovaellukseen on enää vain alle kuukausi aikaa! Olen pohtinut onko muillakin samanlaisia vaiheita retken suunnittelussa. Itselläni suunnitteleminen tuntuu menevän jokaisella vaelluksella samaa kaavaa –

    1. Saa idea. Tällöin aletaan pohtimaan mikä olisi sopiva retkikohde, mikä miellyttää ja mitä tahdon kokea.
  • Hulluuntuminen. Tähän vaiheeseen kuuluu vaellussuunnitelmaan uppoutuminen, karttojen ja karttasovelluksen armoton selailu, netistä vaelluspostausten lukeminen kyseiseltä alueelta ja muistiinpanot vihkoon.
  • Täydellinen vaellussuunnitelma. Tässä vaiheessa vauhti hiljenee ja reissusuunnitelmaa aletaan syventämään pakkaus- ja ruokalistoin sekä aletaan kartoittamaan omia varusteita.
  • Varovaisuus. Mitähän sitä tuli suunniteltua? Olenko valmis tähän? Käyn läpi riskit ja omat pelot. Suunnittelu loppuu hetkeksi.
  • Uusi innostuminen. Kun päätöstä lähteä vaellukselle on sulateltu aikansa, innostus löytyy uudelleen ja vaelluksen valmistelu alkaa tosissaan.

DSC_8019
DSC_7991
Suunnittelen vaellukseni tarkoin. Olen kuluneiden reissujen aikana oppinut omia vahvuuksiani sekä heikkouksiani ja olen ottanut ne huomioon. Suurin haaste minulla on olla yksin.

Talvivaeltaminen on asia jota en ole ajatellut tekeväni lähivuosina. Viime syksynä palo vaeltaa enemmän syttyi ja aloin suunnitella ensimmäistä hiihtovaelllustani. Talviretkeilemisestä minulla on luonto-ohjaajan koulutuksen kautta osaamista ja olen ollut yhdellä lyhyellä talvivaelluksella mukana.

Päätin etten lähtisi hiihtovaellukselle mikäli en pystyisi kohtaamaan pimeyttä. Suurin syy miksen ole aikaisemmin innostunut aiheesta on juurikin ollut pelottava pimeys. Tämän talven aikana olen tullut sinuiksi pimeyden kanssa harjoittelemalla siellä olemista.

Ennen lähtöä otin tavoitteeksi nukkua yö teltassa lumella. Nukuin myös yön kodassa jonne lumikenkäilin kovalla tuulella lumi- vesisateessa pimeässä. Ulkona vietetyillä öillä olen tutustunut paremmin yöpymisvälineisiini talviaikaan.

’Kohteekseni valitsin tutun Hetta-Pallas reitin. Tutustuin kartoin ja blogitekstein alueen talvireitteihin. Varasin jokaiselle yölle varaustuvan varmistaakseni suojaisen yöpaikan.

Olen kesästä lähtien lueskellut retkiruuista ja olen nyt kuivannut monipuolisempaa ruokaa retkille. Valmispastat eivät ole mun juttu ja kaipaan ruokaani enemmän energiaa. Elintarvikekuivuri hurisee taustalla tätäkin blogitekstiä kirjoittaessa.

Alunperin minun piti ottaa vetoon puinen ahkioni. Testihiihdolla se osoittautui kuitenkin turhan raskaaksi. Ostin Partioaitasta Paris- ahkion ja J:n kanssa tuunasimme siitä hyvän puuahkion osillla. Aisojen kanssa on vielä ongelmia, emme ole löytäneet kaikkia osia niihin.

DSC_7848
DSC_7616

J on ollut suurena tukena ja on ollut mahtava huomata kuinka hän on osallistunut ahkion tuunaamiseen ja ruokien kuivaamiseen. Suurinta luottoa reissuuni toi hänen kommenttinsa jossa kertoi luottavansa erätaitoihini, muttei tekemäänsä ahkioon. Oli mieltä ylentävää kuulla toisen mielipide omasta pärjäämisestä. Itse luotan siihen että J:n tuunaama ahkio on kestävä.

Kuivaan aikaan vaeltaminen on paljon helpompi suunnitella. Talvivaeltamisessa pitää ottaa niin monet asiat huomioon! Oletko ajatellut, että talvella sulatat juomavedet lumesta, jos ei ole mahdollista saada vettä muualta? Suositus juoda vettä vuorokauden aikana on 1-1,5l vettä. Siinä on jonkin verran sulattelemista. Jos nukut yösi teltassa, suositellaan juomaan lämmintä ennen nukkumaanmenoa. Yöllä onkin kiva nousta pakkaseen pissalle, koska täysi rakko haittaa kehon lämpenemistä. (lähde)

Talvivaellukselle ei kannata lähteä ensimmäistä kertaa ilman tarkkaa suunnittelua ja asiaan perehtymistä. Mielestäni valintani lähteä ensimmäiselle reissulleni suositulle alueelle (Pallas-Yllästunturin kansallispuisto) suosittuun aikaan (maaliskuu) varaustupia hyödyntäen on fiksuin päätös. Jääköön telttamajoitteiset erämaat myöhemmälle, kun olen oppinut talviaikaan vaeltamisesta enemmän.

Auringon nousu Nuorgamissa

DSC_2150 DSC_2185
DSC_2188
Sunnuntaina Nuorgamiin ajellessani satoi lunta taivaan täydeltä. Pelkäsin sään olevan niin huono etten kauaa viihtyisi avotunturissa hiihdellen.

Juuri Nuorgamiin saapuessani lumisade loppui ja Pulmankijärventien korkeimmalle kohdalle saapuessani huomasin ilokseni osuneeni paikalle auringon nousun aikaan. Kiireellä kaivoin sukset ja repun takakontista ja lähdin hiihtelemään etelään kohti oranssina kajastavaa valoa.

Hetki oli kaunis. Pysähtelin katselemaan maisemia ja hämmästelin jo unholaan joutunutta kaamosta, auringon pilkahdellessa horisontin yläpuolelle oli vaikea uskoa ettei pimeästä ajasta ole vielä montaakaan päivää.

DSC_2198 DSC_2203
Kiersin reilusti etelään ennen voimalinjoille hiihtämistä. Suuntanani oli Fielmmajärvi ja yritin löytää sille ulkomuistista. Hanki kantoi hyvin ja suksi luisti.

Oli niin hiljaista että pystyin kuulemaan naisen ja miehen puhetta jostain kaukaa. En nähnyt kuitenkaan ketään hiihdellessäni tunturikoivikon halki. Sähkölinja piti kamalaa värisevää ääntä hiihdellessäni sen ali.

Hiihtämään lähtiessäni sormet jäätyivät kuvatessa, pakkanen oli selvästi laskenut kuluneen tunnin aikana kun aloin viimein lähestyä Fielmmajärven kotaa.

DSC_2207 DSC_2213
Vierailin kodalla ensimmäistä kertaa vuoden 2018 maaliskuussa. Kuluneesta ajasta huolimatta tuntui kuin olisin vastikää vieraillut paikalla – mikään ei ollut muuttunut. Huussi ja halkovarasto olivat siistit, ainoastaan lunta oli reilusti enemmän mitä edeltävällä kerralla.

Riisuin sukseni ja aloin kasaamaan joululahjaksi saamaani Jetboilin keitintä. Meni hetki ennen kuin sain kaasupullon paikoilleen ja yhdellä naksautuksella syntyi liekki ja muki alkoi lämmetä. Vesi kiehui uskomattoman nopeasti ja sain nauttia teeni ennätysajassa.

Nautin yksinäisyydestä. Katselin maisemia ja mietiskelin jaksaisivatko lapset kävellä ensi kesänä kodalle retkeilemään. Teeni juotuani jatkoin hiihtämistä länteen tavoitteenani päästä takaisin autolle.

Avotunturiin päästessäni tuuli oli yltynyt. Puin hupun pääni suojaksi ja hiihtelin verkkaiseen tahtiin. Hoksasin menneeni liikaa pohjoiseen ja yritin tarkistaa suunnan puhelimellani, yllätyin kun B-bark ehdotti kartan vaihtamista Norjan puolelle. En hoksannutkaan hiihtäneeni lähelle rajaa.

Pian parkkipaikka alkoi näkyä korkeammalla rinteessä. Autoni oli saanut seuraa kolmesta muusta ja muutama lenkkeilijä näytti kävelevän tien varrella.

1,5 kilometrin loppusuoralla pohdiskelin kuinka vahva tyyppi luonto onkaan kun ottaa vastaan murheet ja huolet vuodesta toiseen. Silti se jaksaa palauttaa kotiin huolettomamman retkeilijän.

Haikeana katselin taakse jäävää erämaata pakatessani varusteitani takakonttiin. Nuorgamissa pitäisi käydä useimmin hiihtelemässä kauppareissun yhteydessä.

Linkki Fielmmajärven postaukseeni

Itsenäisyyspäivän kaamoshiihto

DSC_2053 DSC_2043
DSC_2054
Itsenäisyyspäivänä parisen viikkoa sitten kävin hiihtelemässä vailla määränpäätä. Lähdin pururataa pitkin kohti etelää, poikkesin ladulta sähkölinjan alle ja hiihtelin uppohangessa Finlandia hymnin soidessa taustamusiikkina.

Olin yhdentoista aikaan liikenteessä enkä osannut arvatakkaan kuinka oikeaan aikaan satuin nousemaan ylös Ánnáguravárrin rinnettä. Rinne itsessään on kamala nousta vuodenajasta riippumatta, sitä ei pääse ylös hengästymättä. Tai joku parempikuntoinen saattaisi päästäkkin, mutta tälläisellä vapaa-ajan liikkujalla meni tovi jos toinenkin nousta sivuttain sukset jalassa ylös.

DSC_2070 DSC_2063
DSC_2064 DSC_2077
Rinnettä pitkin kulkevaa polkua pitkin kulkeminen kesti kestämistään. Välillä pystyin hiihtelemään muutaman metrin eteenpäin kunnes sain taas kääntyä sivuttain kulkemaan. Pysähtelin monet kerrat katsomaan takanani kohoavaa oranssia valoa joka kajastui kaukana nousevasta auringosta. Kaamoksen aikana aurinko ei nouse horisontin yläpuolelle.

Nousun loppuessa pidin pienen hengähdystauon ja tutkailin maisemia. Edessä siinsi sinertävä taivas ja lumesta oksansa kumartaneet koivut. Menin poroaidasta läpi ja hiihtelin hetken sen vierttä kunnes hoksasin etten jaksaisi kiertää kaukaa toiselle portille saakka, käännyin ja jatkoin matkaani poroaidan ulkopuolella.

Säikähdin lähelläni kirkaissutta pöllöä ja allani kerroksittain alas humahdellutta lunta lähestyessäni rinteen jyrkkää reunaa. Kylä aukeni edessäni, pystyin näkemään Utsjoen sulat kohdat ja alhaalla kulkevat autot. Retkeni jännittävin hetki oli edessä, ylhäältä pitäisi päästä alaskin.

Lähdin laskemaan rinnettä hitaasti, siksakkia vetäen. Rohkeampi olisi päässyt suoraan alas, mutten tohtinut ottaa riskiä. Lasketellessani tunsin kuinka lumessa piileskevät kivet naarmuttivat suksien pohjia.

Pysähdyin kallion alle ja seurasin kuinka lumiseinämä putosi pykälän alemmas. Onneksi rinteessä ei ollut paljoa lunta, lumivyöryn alle joutuminen ei kuulunut suunnitelmiini.

Ennen alas laskeutumista pysähdyin tutkimaan koloa kivien välissä jonne johti useammat ketun jäljet. Vaikka kuinka kurkin, en ylettänyt näkemään oliko kolossa pesää.

Jännittävä itsenäisyyspäivän hiihtoretkeni oli omiaan piristämään kaamospäivää. Hämärällä täytyy lähteä ajoissa ulos jos aikoo luontoon ennen pimeää ja se onkin koitunut ongelmaksi viime aikoina.

Kaamos on onneksi lyhyt ajanjakso, joten siitä on mukava ottaa kaikki ilo irti vapaapäivinä ulkoillen luonnossa.

Hyvää joulua kaikille!