Hiihtäminen – Sivu 2 – Erämaan vaeltajatar

Hiihtäminen, Jeagelveaijávri, kevät, Skoarrajávri, Yleinen

Hiihtoretki Kaldoaivin erämaan pohjoisrajalla

19.4.2021julkaissut adventurelandlaplandJätä kommentti

Kymmenen kilometrin hiihtoretkeni starttasi Nuorgamintien varrelta Välimaasta. (Linkki levikkeelle karttapaikka.fi:ssä) Lähdin hiihtämään mönkijäuraa seurailevaa kelkanjälkeä pitkin Kaldoaivin erämaahan.

Kartassa polku haarautuu rinteeseen ja joelle. Kelkanjälki seuraili jokea aina poroaidan portille saakka. Jälki ei ole virallinen, sitä ei välttämättä aina löydy. Loppusyksystä joen rannalla kävely oli hankalahkoa tiheän kasvuston ja kivikkoisen maaston takia.

Erämaahan suunnatessa on tärkeää varustautua oikein. Sää voi muuttua hetkessä aurinkoisesta sateiseksi, kovat tuulet saavat lumen lentämään ja muuttavat etenemisen hankalaksi. Kartta, eväät ja lämpimät vaihtovaatteet turvaavat retken. Puhelin ei välttämättä toimi edes tien läheisyydessä.

Päivä oli lämmin, alempana tuulelta suojassa sain hiihtää hetken pelkkä villapaita päälläni. Retki alkoi jännittävästi haistaessani vahvan virtsan tuoksun tulevan syvemmältä metsästä, hiihtelin ripeästi kauemmaksi hajusta, ei tehnyt mieli törmätä hirveen. Tai mihinkään muuhun niin vahvasti löyhkäävään, haistelin jopa omia vaatteitani ihmetellessäni hajun voimakkuutta…

Ylemmäs päästessäni tuuli yltyi eikä pelkällä villapaidalla enää pärjännyt. Lumi alkoi juosta eikä kauniista auringonpaisteesta ollut enää jälkeäkään.

Poroaidan portti oli surullinen näky, porojen läpikulkua estävät tolpat näyttivät siltä kuin niiden läpi oltaisi ajettu mönkijällä tai kelkalla. Pääsin portin läpi sukset jalassa kulkemalla niiden välistä, ei kai siitä täysikokoinen poro mahtuisi läpi…

Aidan jälkeen jälki siirtyi hieman idemmäs. Tunturikoivut heiluttelivat paljaita oksiaan kovassa tuulessa maaston muuttuessa hankalakulkuisemmaksi. Jäljeltä poiketessa suksien pohjiin kerääntyi raskasta kosteaa lunta muuttaen hiihtämisen lumikenkäilyksi.

Maisemat olivat muuttuneet avoimesta tunturin rinteestä jokea myötäileväksi metsäksi. Puita oli harvakseltaan, ajoittain jyrkkänä kohoava rinne antoi suojaa tuulelta. Mieli vaelteli arkisissa asioissa.

Jeagelveaijavrilla nälkä iski. Haaveilin suojaisasta taukopaikasta järven etelärannalla, suunnitelma muuttui nopeasti todetessani tuulen olevan armoton.

Taivas alkoi selkiytyä lähestyessäni vastarantaa. Jäällä lumi ei tarttunut suksien pohjiin, rannalla hiihtämisestä ei tullut enää mitään useiden senttien paksuisten lumipaakkujen liimautuessa kiinni. Hiihtäminen oli muuttunut raskaaksi, nälkäisenä en olisi jaksanut pidemmälle.

Syötyäni kanapastaa termoksesta voimat alkoivat hiljalleen palailla. Nautin auringonpaisteesta samalla pohtien, miten jaksaisin hiihtää kotiin saakka raskaan lumen takertuessa suksien pohjiin.

Haaveilin hiihtäväni kurun kautta ylös Skoarrajávrille, päädyin nousemaan vaaran päälle vähempi lumi mielessäni. Hiihtäminen alkoi toden teolla ärsyttää ja riisuin sukseni kävelläkseni vaaran yli. Kävely Sorellin Cariboilla ei ole helppoa niiden suuren koon takia.

Ihailin maisemia ja yllätyin kuinka pitkälle vaaran päältäkin näki. Alamäen lähestyessä otin sukset käyttöön ja laskettelin alas järvelle kiviä väistellen.

Suojaisalla Skoarrajávrilla tuulesta ei ollut tietoakaan. Suksikin alkoi luistaa tehden hiihtämisestä jälleen mukavaa.

Skoarrajávrin jälkeen maasto muuttuu mäkiseksi. Kelkanjäljellä laskettelu oli jännittävää, lämmin keli oli tehnyt lumesta liukasta. Rinteessä oli paljon sulia kohtia, suksien pohjat kärsivät kivistä ja varvikoista.

Skoarrajávrilta kannattaa laskea alas ”Kivelän levikkeelle” (linkki karttapaikka.fi) Sinne menee yksityisen tahon tikuttama kelkanjälki. Rinne on jyrkkä, innostuin laskettelemaan puhtaalla hangella kaatuen kahdesti, viimeisen kerran juuri ennen poroaidan porttia.

Tälle hiihtoretkelle kilometrejä kertyi lähemmäs kymmenen. Levikkeiden välille jää viitisen kilometriä matkaa.

Hiihtäminen, kaldoaivin erämaa, Skoarrajavri, Yleinen

Ensimakua keväästä Kaldoaivin erämaan pohjoisosassa

29.3.2021julkaissut adventurelandlaplandJätä kommentti

Lämpömittarin näyttäessä viittä lämpöastetta oli hieraistava silmiään! Näkihän se jo ikkunastakin, lumet humpsahtelivat alas katoilta auringonvalon kirkastaman veden valuessa ohuina noroina maahan. Päästessäni töistä mielessäni oli selkeä suunnitelma syödä ja lähteä tunturiin hiihtämään.

Suunnitelmahan oli selvä. Kiinnittäisin sukset kelkkaan ja hurauttaisin kotoa ylös tasanteelle josta hiihtelisin lähijärvelle. Lumi oli märkää ja liukasta, meinasin luovuttaa suunnitelmani kanssa jo kotipihassa tuskastellessani kelkan kääntämisen kanssa suollamme. Lapset olivat juuri palanneet pilkkireissulta tunturista, sain miehiltä kannustusta ja neuvoja lähtöön. Onneksi Juhis saapui kotiin, hän saisi käydä nostamassa kelkan rinteestä mikäli möhlisin.

Stressasin ajoa turhaan, pian nostelinkin poroaidan paaluja ylös päästäkseni läpi ja saavuin tasanteelle. Tuuli on puhaltanut avoimilta paikoilta lumet vähiin ja aurinko uhkasi sulattaa loputkin. Kivet kolisivat suksia vasten madellessani lähemmäs lähtöpaikkaani.

Parkkeerasin kelkan, riisuin kypäräni ja kävelin lähemmäs tasanteen reunaa. Maisemat Tenojoelle ovat upeat, pidän Norjan selvärajaisista tuntureista ja joen mutkittelevasta muodosta.

Kuntta tuoksui vahvasti tuoden mieleen loppukevään. Mieleeni tulvi kesämuistoja tutkiessani sulaa maata katseellani.

Suksien pohjia kävi sääliksi hiihtäessäni kelkanjälkeä pitkin. Ohitin veden valtaaman jääalueen, uskomatonta miten tuuli on saanut puhallettua alueen niin vähälumiseksi. Tässä talvivaelluksen suunnittelupostauksessa olen käyttänyt kuvia samalta paikalta helmi- maaliskuun vaihteelta. Tuolloin hanki ei kantanut lainkaan.

Ajatukseni pyörivät rennoissa, rauhoittavissa ajatuksissa. Muistelin molempia hiihtovaelluksia hyvillä mielin ja koin seikkailufiilistä suunnitellessani kesän reissuja. Paikoittain lumi oli värjäytynyt punertavaksi edeltävän syksyn marjojen litistyttyä kelkan maton alle.

Riisuin kuoritakkini, lettlopista neulomani Jousi- neule oli tarpeeksi lämmin tunturin tuulille.

Karvapohjat pitivät uskomattoman hyvin nuoskahangella, vain jyrkimmillä kohdilla jouduin turvautumaan teräskantteihin. Hiihdin kurun vierttä hiljaiselle Skoarrajávrille, jonka lumesta paljaat kohdat näyttivät sulilta aukoilta. Järven päässä seisova tunturinhuippu tuo aina mieleeni pyramidin.

Skoarrajávri on yksi lempikohteistani. Yövyin siellä ensimmäisen yöni teltassa Utsjoella, joka oli samalla minun ja Juhiksen ensimmäinen yhteinen retkemmekin. Ensimmäisen yksinäisen yön vietin saman järven rannalla, kuten talviyönkin. Järven seutu on jostain syystä jännittävä, kesäaikaan koen oloni hieman levottomaksi siellä, silti se on valikoitunut monet kerrat yöpaikakseni.

Paluumatka oli hankala. Alamäki nuoskalumella oli liukas, pelkäsin polvieni puolesta laskiessani alas auraamalla kiviä väistellen. Jyrkimmässä kohdassa oli pakko riisua sukset pois ja kävellä jonkin matkaa.

Kelkan luona toivoin haikein mielin takatalven iskevän ja peittävän sulat kohdat lumella, en ole valmis luopumaan hiihtokeleistä!

Hiihtäminen, Nuorgam, Skaidijärvi, Skáidejávri

Aurinkokylpyä Skáidejávrilla – retki taaperon kanssa

7.2.2021julkaissut adventurelandlaplandJätä kommentti

Muut postaukseni Skáidejávrilta

Viikonloppuvapaat täytyy viettää mahdollisimman hyvin ja mitäpä muutakaan sitä tekisi kuin ulkoilisi?

Ei kun oikeasti, mitä muutakaan? Ulkoilu piristää, rentouttaa mieltä ja kehoa sekä auttaa työelämässä jaksamisessa. Myös lapset hyötyvät ulkoilusta, liikuttua tulee huomaamatta, päivä- ja yöunet maistuvat paremmin, keskittymiskyky paranee ja vastustuskyky kasvaa.

Muiden lähdettyä pilkille lähijärvellemme jäin pienimmän kanssa kahdestaan kotiin. Vähälumisen alkutalven takia kotoamme ei pääse reen kanssa tunturiin joten joudumme odottelemaan pilkille pääsyä vielä jonkin aikaa.

Kahdenkeskeinen aika on arvokasta ja on ihanaa päästä retkeilemään kahdestaan taaperomme kanssa. Upeaa päästä uudelleen opettamaan lapselle retkeilyn salat, kun esikoinen alkaa olemaan kokeneempi retkeilijä.

Olen viikon kärsinyt rasittavista päänsäryistä niska-hartiaseudun jumin takia joten kantorinkan käyttö ei tullut kuuloonkaan. Viritin pienen pilkkiahkiomme ahkiovyöhöni kiinni ja laitoin sen pohjalle pieneksi käyneen Ticketin makuupussin.

Isonkivenvaaralla tuuli voimakkaasti, autosta ulos astuessani teki mieli perääntyä ja skipata koko retki. Sisulla kuitenkin kaivoin sukset esiin ja suojasin taaperon ahkioon tuulelta piiloon. Valmistellessani lähtöä aurinko pyrki esiin pilvien takaa.

Vaaralta laskeutuessa pääsee nopeasti tuulelta suojaan. Ahkio kulki perässäni tahmeasti, rinteessä tuli ongelmia laskeutumisen suhteen. Suoraan alas laskiessa ahkio tulisi jalkoihini eikä sen vetonaru riittäisi vierellä laskuun. Irrotin ahkion vyöstä ja yritin laskea sen pulkkana alas tuloksetta. Lunta oli liikaa eikä ahkio liikahtanut mihinkään.

Taapero pääsi lopulta mäen alas työntämällä. Vielä olisi kehiteltävää pilkkiahkion käytössä.

Ylängöllä hiihtely oli hidasta. Nautiskelimme auringosta ja hiljaisuudesta. Talvi on viimeinkin päässyt loistoonsa! Päänsärkykin katosi raikkaassa ilmassa, aurinkokaan ei paistanut suoraan silmiin.

Kodalle päästessämme olin helpottunut, en uskaltanut ajatellakaan kuinka raskas paluumatka tulisi olemaan. Olin lähtenyt matkaan untuvatakki päällä, hiki virtasi ja aloin heti palella pysähtyessämme.

Yhtäkkiä laavun takaa juoksi lauma poroja kohti järveä. Kiireellä hihkuin taaperon huomion niihin ja huomasin kahden moottorikelkan ilmestyneen lähistölle. Laavun tienoo oli tosissaan herännyt henkiin, latua huoltava lanalla varustettu moottorikelkkailijakin huristeli ohitse. Paluumatkan huolet katosivat, nyt olisi kunnon ura jota pitkin hiihdellä.

Eväänä meillä ei ollut kuin ”kakkaraa”, kuivaa lihaa ja välipalapatukkaa. Olen mieleltäni köyhä kun tullaan eväiden suunnitteluun… Eväät eivät kuitenkaan maistuneet retkiseuralleni, laavun aarteet kiinnostivat enemmän.

Taaperolle olin pukenut merinovillaisten lapasten lisäksi reilun kokoiset rukkaset ja kahdet villasukat pari kokoa isompiin Sorelin kenkiin. Kenkiin jää vielä ilmavaraakin sukkien jälkeen eivätkä pienet varpaat palelleet retkemme aikana. Tekokarvareunallisen hupun alla oli vain merinovillainen kypärälakki.

Lämmittelin kamiinan edessä tovin ennen kuin uskallauduin jatkamaan matkaa. Onneksi ei mennyt kauaa kun vilu väistyi.

Hiihtelimme ladun reunaa myöten varoen pilaamasta uria. Hiihtäminen oli paljon kevyempää kuin uppohangella, jopa mäen nousu sujui hyvin poiketessamme hiihtouralta moottorikelkan jäljelle.

Talvella valoisaan aikaan retkeily osuu ikävästi päiväunille ja väsymystä oli reippaasti ilmassa. Onneksi olimme jo lähellä autoa kun pienelle riitti ahkiossa istuskelu ja retkeily ylipäänsä.

Talviretkeily taaperon kanssa on helppoa, kunhan vain muistaa perusasiat – lämpö, ravinto ja suunnitelmallisuus! Liian kauas lämpimästä ei kannata lähteä vaikka mukana olisikin varavaatetta, masu täynnä on mukavampi retkeillä ja suunnittelemalla sekä varautumalla sään mahdolliseen muuttumiseen kaikilla on mukavaa. Taaperoikäinen on vielä pieni eikä jaksa kävellä pitkiä matkoja joten kantoväline tai muu kuljettamiseen tarkoitettu aparaatti kannattaa ottaa mukaan.

Skaidijärvelle matkaa parkkipaikalta patikoimalla kertyy suuntaansa 1,5 kilometriä. Talvella polku on lumen peitossa eikä reittimerkkejä välttämättä näy.

Hiihtäminen, nuku yö ulkona

Hiihtoretki Karigasniemen Ruktajärvelle

26.1.202126.1.2021julkaissut adventurelandlaplandJätä kommentti

OACin 160 senttiset sukseni tulivat huollosta sopivasti edeltävänä iltana kun oli tarkoitus lähteä viettämään tammikuun yötä luontoon. Aluksi suunnittelin telttaretkeä Skaidijärvelle Nuorgamiin, tuulisen sään takia hautasin suunnitelmani ennen kuin edes ehdin pakata.

Kotona lähtöaamuna pakkasta oli kymmenisen astetta, Sulaojan parkkipaikalla Karigasniemellä kiristyneen pakkasen tunsi sormenpäissä kiristellessäni ahkion nyörejä varusteiden ympärille. Auton jättäminen parkkiin kylmää yötä vasten epäilytti, liekkö pääsen kotia seuraavana päivänä.

Talvella Ruktajärvelle kannattaa hiihdellä kelkanjälkeä pitkin. Aloitin matkani Sulaojan parkkipaikalta ja hiihtelin tien vartta kilometrin verran Luomusjärville vievän pyöräilyreitin varteen (linkki risteykseen karttapaikka.fi-sivustolle). Moottorikelkan jälkeä pitkin oli mukava hiihdellä, ensimmäisen mäen jälkeen jälki jatkuu jänkiä pitkin tehden reitistä entistä helpomman. Matkaa jänkiä pitkin hiihtämällä kertyy noin 10km suuntaansa. Vähälumisen talven takia mäen päällä oli kuitenkin risteys, josta lähdin hiihtelemään oikeanpuolimmaista jälkeä pitkin.

Oikeanpuolimmaisen reitin valinta oli virhe. Reitti kulki harjuilla, hiki virraten kiipeilin mäkiä ylös ja tuskastelin päivän hämärtyessä. Pitäessäni taukoa näin silmänurkassani liikettä ja järkytyin nähdessäni suuren hirven juoksevan jängällä tulosuuntaani. Pasmat menivät sekaisin ja tein mielessäni hirven näkemisestä härkäsen. Tein suunnitelmaa miten toimia mikäli kohtaan aggressiivisen hirven (jep) ja toivoin parasta. Laskeva aurinko loi kauniita värejä taivaalle,niiden kuvaaminen rauhoitti.

Ala- ja ylämäet jatkuivat Luomusjärville saakka. Jalkani olivat aivan puhki ja pidin pienen juomatauon rannalla. Kauaa en voinut pysyä paikoillani hikoilun takia, että harmitti! Hikoilua pitäisi välttää talvella vaeltaessa.

Stuorrajávri oli nimensä veroinen (stuorra = suuri). Jännitti hiihdellä suuren järven jäällä, luotin sen kestävyyteen lukuisten moottorikelkan jälkien perusteella. Ohitseni ajoikin yksi, kuski pysähtyi kysymään olenko nähnyt muita järvellä. Vastasin kieltävästi ja hiihto jatkui. Oli mukavaa saada tietää että lähistöllä on muitakin, vaikkakin järven toisessa päässä.

Neljän kilometrin hiihtäminen järvellä oli kylmää puuhaa. Vaellusreitti menee Luomusjärvien välistä harjua myöten ja Stuorrajárven rannalla menee mönkijäura, jota myöten kävelin lokakuun yöreissun yhteydessä.

Havaitsin järven koillisnurkassa liikettä. Pienellä zoomailulla hitaasti liikkuva asia paljastui toiseksi hiihtelijäksi. Olisikohan hän se jota moottorikelkkailija etsi? Pian järvelle ilmestyi toinenkin hiihtelijä.

Nenänpää palellen aloin viimein lähestyä rantaa. Suuri helpotuksen tunne valtasi kropan selviydyttyäni talven ensimmäisestä järven ylityksestä. On näköjään paljon asioita joita pelkään luonnossa.

Jutustelin hetken toisen hiihtäjän kanssa ennen kuin nousin maihin, kävi ilmi että tuvassa olisi porukkaa pitämässä taukoa – pääsisin heti lämpimään! Maisema oli värjäytynyt vaaleanpunaiseksi enkä malttanut olla kuvaamatta tuvan ympäristöä.

Tuvassa tosiaan oli muitakin. Kostea lämpö sai aluksi pitämään hiihtokamppeet ylläni, olin likomärkä alun hikoilusta, paha virhe. Jotenkin en uskonut että yli -20 asteen pakkasilla villapaita olisi liikaa kuoritakin alla.

Join teetä keskustelun lomassa. Autiotupa on kymmenelle hengelle, mutta ilman koronaakin nafti niin suurelle henkilömäärälle. Tuvalla oli paljon kaasupatruunoita, kaikkea retkeilijöiden jättämää ruokatarvetta ja muutama paistinpannu, kattilat puuttuivat. Onneksi olin ottanut mukaani trangian pienen kattilani jolla vesien sulattelu lumesta onnistui nopeasti. Seinällä ollut vuoden 2013 Metsähallituksen asiakaskyselyn palautuslaatikko huvitti, harmi ettei lomakkeita enää ollut.

Illan ohjelmaan retkeilijöiden lähdettyä kuului puiden haku. Ruktajärvellä puut olivat paksuja ja suurikokoisia pökkelöitä, kirvestä sai heiluttaa väsymiseen saakka. Katselin halkopinoani tyytyväisenä, juuri oikeanlaista puuhaa tammikuiselle yöretkelle. Yksi halottu pökkelö riitti kaminalliseen.

Syömisen lomassa tein jotain, mitä en yleensä luonnossa tee. Katselin Netflixiä. Kyllä, Ruktajärvellä kentät toimivat loistavasti. Queens gambit oli oikein loistavaa ajanvietettä pakkasen paukkuessa tuvan seinissä.

Kamiinan palettua loppuun kylmyys hiipi tupaan nopeasti. Lueskelin kirjaa makuupussissa untuvatakki päälläni, vasta nukkumaan mennessä laitoin kamiinaan uudet tulet. Exped- ilmapatjani alle olin ottanut mukaan eristepatjan joka toimi hyvin yön yli. Nukuin myös kahdella makuupussilla.

Uni oli levotonta, kylmyys piti hereillä. Viiden aikaan hyökkäsin ulos pusseista laittamaan kamiinaan täyden lastin puuta. Herätys soi kahdeksalta, oli jälleen tullut kylmä. Tein varmaan henkilökohtaisen pukeutumisen ennätykseni kahmiessani kaiken lämpimän ylleni. Illalla olin jättänyt lähettyvilleni untuvatakin, toppahousut ja lisävillapaita toimitti tyynyn virkaa.

Jos edeltävästä kappaleesta ei käynyt ilmi että oli kylmä, mainitsen nyt vielä kerran että oli KYLMÄ. Ulkona nenänpäämittauksen perusteella pakkasta oli ainakin -25 astetta. Oli pimeää, mutta yöllä laskeutuneen usvan pystyi erottamaan. Pihalla ei nähnyt muutamaa metriä pidemmälle.

Aamupalaksi nautin ”lisää vain vesi”- 600 kalorin myslin ja kamiinalla lämmittämäni voileivän. Talvella suosin mahdollisimman helppoja eväitä.
Energian virratessa sisuksiin aamun kohmelo alkoi väistyä. Selkä oli kuin yhtä korppua epämukavan yön jäljiltä. Kävin ulkona tekaisemassa ahkiollisen halkoja täyttäen tuvan halkokorin kukkuralleen. Tein reilusti kiehisiä seraavalle yöpyjälle, tapanani on jättää tupa sellaiseen kuntoon missä toivon sen olevan saapuessani sinne itse.

Sumu väistyi hiljalleen kellon lähestyessä kymmentä. Aamuhämärässä hiihtely oli tunnelmallista sinisen ja pinkin värittäessä taivasta valkoisten tunturien ympäriltä. Stuorrajávrilla hiihtely oli rentoa, rannalle päästessäni koetin onneani ja valitsin toisen kelkanjäljen hiihdettäväksi. Tällä kertaa valinta oli oikea ja sain nauttia mäettömästä maastosta aina alun ensimmäiseen mäkeen saakka.

Pelko hirven kohtaamisesta pyöri mielessä. Lukuisat hirvenjäljet risteilivät metsästä jängille, tuoreita en havainnut.

Lähellä tietä metsästä hyppelehti esiin veikeän oloinen lintukoira. Se pysähtyi äkisti paikoilleen nähdessään minut ja jatkoi juoksenteluaan ympärilläni hetken ihmeteltyään. Koira kulki mukanani tielle saakka, kauhuissani seurasin sen pomppimista autotiellä. Pakkanen oli selvästi kovempi tiellä kuin metsässä, sumu peitti tien jo kahdenkymmenen metrin säteellä. Viitoin ohiajaville autoille varoittaakseni koirasta, kaivelin jo puhelintakin esille näpytelläksi Facebookiin ilmoituksen yksinäisestä kaverista. Sormien jäädyttyä tunnottomiksi vierelleni ajoi auto, jonka kuski noukki koiran kyytiinsä. Luojan kiitos!

Lämmittelin sormiani hanskan sisällä hiihdellessäni autolle viimeisen kilometrin aikana. Sumu oli vuorannut auton valkoisella kuorrutteella, käynnistäessä moottori köhi mutta jaksoi hurahtaa käyntiin hetken nytkyteltyään. Raappaa en löytänyt, ikkunat sain puhtaaksi 2019 kesällä autoon jääneellä tuttipullon korkilla, krääsää kannattaa säilyttää penkin selkämyksen pussissa…

Tammikuun yöretki oli hyvää harjoittelua maaliskuun hiihtovaellusta varten. On opittava pukeutumaan niin ettei hikoiluttaisi mäissä. Tarvitsisin myös paremman pipon ja ohuet sormikkaat hanskoihin. En kovin paljoa tykkää ”lisää vain vesi”- pussipastoista, talvella ne ovat kätevä ratkaisu lounaaksi kesken hiihdon.

Teksti vuoden 2020 haasteöistä