Talven viimeinen yöretki, uudet kohteet ja seikkailufiilis huipussaan – mikä voisi mennä pieleen?
Yksin retkeilyä aloittaessani epäonnistumiset hävettivät. Kaikki muut tuntuivat osaavan homman, itseä pelotti, oli kylmä, en uskaltanut mennä yöksi sinne minne tahdoin. Ajan kanssa olen oppinut nousemaan henkisen kynnyksen yli ja kohtaamaan epämukavuudet.
Olin suunnitellut lomaviikkoni viimeisille päiville yöreissua. Puolisoni ehdotti kahden yön retkeä ja näytti minulle reitin kotoa Kaldoaivin erämaahan ja takaisin Vetsikkoon. Lähdön lähestyessä innosuin kuitenkin ajatuksesta hiihtää Pulmanki-Sevettijärven vaellusreitin alkupään, Tsaarajärveltä Tsuomasvaaralle ja takaisin.
Lähtöaamu oli kiireinen. Lapset lähtivät sukulaisten kanssa tunturiin pakkaillessani loppuja tavaroita. Kiiskille pakatessani huomasin, ettei koiranruoka riittäisi Pekulle jos ottaisin mukaani kolmen päivän eväät. Ajomatkalla hoksasin ea-pakkauksen jääneen kotiin.
Odottelin kaupan aukeamista, ostin uuden ensiapupakkauksen ja koiranruokaa, Sámimotorilta hain apteekkikaapista buranaa.
Pulmankijärventien lähtöpaikalla lumi oli lähes sulanut. Paikalle saapunut poronhoitaja varoitteli pälvistä, kierrettävää tulisi. Oli lämmin ja lumi sohjoa.
En päässyt kuin sata metriä eteenpäin ahkion kaatuillessa jatkuvasti. Kiiski riuhtoi kohti heinäpaaleja, porojen jättämät tuoksut olivat sille liikaa. Ahkio oli ollut lainassa ja kiinnitysteemi oli erilailla kiinni, jonka takia ahkiosta tuli liian korkea. En saanut pakkausnarun solmua auki, tutkin lähialuetta ja totesin, etten millään saisi kannettua ahkiota joelle Kiiskin kanssa. Päätin palata kotiin ja lähteä alkuperäiselle reitille.
Neljän jälkeen olin taas liikenteessä. Juhis oli ajanut ahkion kelkalla ylös, kannoin sukset ja ainoan löytämäni lapion ylös tielle. Tiellä huomasin aurinkolasien jääneen kotiin. Että otti päähän, kevät-talvella auringonpaiste ja valkoinen hanki laukaisevat migreenin.
Sain lasini tielle ja seikkailu jatkui. Rinteessä mietin, miksen laittanut suksia ahkion mukana ylös… Pääsin lopulta ylös avotunturiin ja lähdin hiihtämään.
Ahkio ei luistanut paljoa. Kivirekeä vetäessäni pitkin pälvien lomassa seikkailevaa kelkanjälkeä fiilis oli epätoivoinen.
Skoarrajärven jäälle oli pakkaantunut jäätä. Hirvitti hiihtää tumman jään keskellä erottuvaa kelkanjälkeä pitkin toiselle rannalle. Kulku helpottui päästessäni korkeammalle vaaran rinteeseen.
Lähestyin aluetta jolla en ole kelkallakaan käynyt. Laskettelin rinteen reunaa alas kohti olettamaani Vetsikkolaisten käyttämää kelkanjälkeä, löysin sen yllättävän nopeasti.
Komean Alla-Bárit dahjegen rinteen alapuolella päätin pitää tauon ja kaivaa gpsn esiin. Sukset jalassa kyykkäsin ahkiolle ja ylös noustessani horjahdin saaden polven lukkiutumaan vihlaisten. Steppasin ahkiota ympäri saadakseni lukon auki ja tunnustelin mitä kävi. Koska polvi ei auennut heti ja vihlonta jatkui, seikkailufiilis kuoli enkä enää uskaltanut jatkaa matkaa pidemmälle.
Päätin hiihtää takaisin Jeagelveaijärvelle ja leirittyä sinne. Hiihdettyäni hetken huomasin laajakuvalinssin suojuksen pudonneen jonnekin… Kiroten riisuin ahkiovyön ja lähdin hiihtämään takaisinpäin paikkaan jossa otin edeltävän kuvan.
Polvea ei enää särkenyt hiihtäessä. Olin menettänyt aikaa ja kello läheni jo kuutta, hiihtointoa riitti joten hiihdin takaisin Skoarrajärvelle. Harmitus pieleen menneestä reissusta kruunautui vesisateen iskiessä reittini suojattomammassa paikassa.
Skoarrajärven jäältä bongasin kaksi sulaa. Hiihtelin nopeasti järven yli tutulle telttapaikalle peläten jään pettämistä.
Teltan sain kokoon helposti kostean lumen avulla. Teltan omat kiilat riittivät, tamppauksen kovettumistakaan ei tarvinut odotella kauaa.
Polvea pisti lähinnä taittaessa. Kaivoin absidiin keittiön jossa valmistin iltapalaa ja nautin maisemista tuulelta suojassa. Hieman jännitti pysyisikö teltta pystyssä yltyvässä tuulessa.
Yöllä heräilin teltan seinämän hakatessa tuulessa. Pari kertaa kurkistin tarkistaakseni absidin. Lämpötila pysyi plussan puolella, oli todella kuuma.
Aamulla Skoarrajärven jäälle oli noussut enemmän vettä. Illalla erottunutta kelkanjälkeä ei näkynyt enää ollenkaan.
Kantohanki oli historiaa kahlatessani teltan ympäristössä valmistamassa aamupalaa. Teltan liepeille kasaamani lumi oli lähes sulanut, suksetkin olivat kaatuneet pehmenneessä hangessa. Yritin päästä järvelle noukkiakseni jäältä vettä, kivikossa kahlaaminen oli kuitenkin riski polville, joten tyydyin sulattelemaan lunta juotavaksi.
Kaipasin seikkailulle. Lyhyeksi jäänyt reissu jäi talven viimeiseksi, olisin tahtonut käyttää vapaat hyödyksi ja nauttia tunturin talviasusta vielä kerran. Haikeana katselin kauempana seisovia tuntureita, niin lähellä – silti niin kaukana.
Paluumatkan laskettelin alas tasanteelle josta reissu alkoikin. Aurinko sulatti lunta silmissä, päivän kilometrit olisivat olleet raskaat sohjossa. Kevät tuli yllättäen.
Keskeytymiset ja suunnitelmien muutokset ovat harmillista. Tilanteen vaatiessa on kuitenkin fiksumpaa perääntyä kuin jatkaa ja huonolla tuurilla joutua noudetuksi erämaasta. Yleensä otan mahdolliset muutokset huomioon vaelluksia suunnitellessa, on hyvä tietää vaihtoehtoreitit etukäteen.
Erämaan vaeltajatar 