Ensimakua keväästä Kaldoaivin erämaan pohjoisosassa

DSC_5004

Lämpömittarin näyttäessä viittä lämpöastetta oli hieraistava silmiään! Näkihän se jo ikkunastakin, lumet humpsahtelivat alas katoilta auringonvalon kirkastaman veden valuessa ohuina noroina maahan. Päästessäni töistä mielessäni oli selkeä suunnitelma syödä ja lähteä tunturiin hiihtämään.

Suunnitelmahan oli selvä. Kiinnittäisin sukset kelkkaan ja hurauttaisin kotoa ylös tasanteelle josta hiihtelisin lähijärvelle. Lumi oli märkää ja liukasta, meinasin luovuttaa suunnitelmani kanssa jo kotipihassa tuskastellessani kelkan kääntämisen kanssa suollamme. Lapset olivat juuri palanneet pilkkireissulta tunturista, sain miehiltä kannustusta ja neuvoja lähtöön. Onneksi Juhis saapui kotiin, hän saisi käydä nostamassa kelkan rinteestä mikäli möhlisin.

DSC_5001
DSC_5003

Stressasin ajoa turhaan, pian nostelinkin poroaidan paaluja ylös päästäkseni läpi ja saavuin tasanteelle. Tuuli on puhaltanut avoimilta paikoilta lumet vähiin ja aurinko uhkasi sulattaa loputkin. Kivet kolisivat suksia vasten madellessani lähemmäs lähtöpaikkaani.

Parkkeerasin kelkan, riisuin kypäräni ja kävelin lähemmäs tasanteen reunaa. Maisemat Tenojoelle ovat upeat, pidän Norjan selvärajaisista tuntureista ja joen mutkittelevasta muodosta.

Kuntta tuoksui vahvasti tuoden mieleen loppukevään. Mieleeni tulvi kesämuistoja tutkiessani sulaa maata katseellani.

DSC_5006-2
DSC_5016

Suksien pohjia kävi sääliksi hiihtäessäni kelkanjälkeä pitkin. Ohitin veden valtaaman jääalueen, uskomatonta miten tuuli on saanut puhallettua alueen niin vähälumiseksi. Tässä talvivaelluksen suunnittelupostauksessa olen käyttänyt kuvia samalta paikalta helmi- maaliskuun vaihteelta. Tuolloin hanki ei kantanut lainkaan.

Ajatukseni pyörivät rennoissa, rauhoittavissa ajatuksissa. Muistelin molempia hiihtovaelluksia hyvillä mielin ja koin seikkailufiilistä suunnitellessani kesän reissuja. Paikoittain lumi oli värjäytynyt punertavaksi edeltävän syksyn marjojen litistyttyä kelkan maton alle.

IMG_20210328_170204

Riisuin kuoritakkini, lettlopista neulomani Jousi- neule oli tarpeeksi lämmin tunturin tuulille.

Karvapohjat pitivät uskomattoman hyvin nuoskahangella, vain jyrkimmillä kohdilla jouduin turvautumaan teräskantteihin. Hiihdin kurun vierttä hiljaiselle Skoarrajávrille, jonka lumesta paljaat kohdat näyttivät sulilta aukoilta. Järven päässä seisova tunturinhuippu tuo aina mieleeni pyramidin.

DSC_5020
DSC_5023

Skoarrajávri on yksi lempikohteistani. Yövyin siellä ensimmäisen yöni teltassa Utsjoella, joka oli samalla minun ja Juhiksen ensimmäinen yhteinen retkemmekin. Ensimmäisen yksinäisen yön vietin saman järven rannalla, kuten talviyönkin. Järven seutu on jostain syystä jännittävä, kesäaikaan koen oloni hieman levottomaksi siellä, silti se on valikoitunut monet kerrat yöpaikakseni.

Paluumatka oli hankala. Alamäki nuoskalumella oli liukas, pelkäsin polvieni puolesta laskiessani alas auraamalla kiviä väistellen. Jyrkimmässä kohdassa oli pakko riisua sukset pois ja kävellä jonkin matkaa.

Kelkan luona toivoin haikein mielin takatalven iskevän ja peittävän sulat kohdat lumella, en ole valmis luopumaan hiihtokeleistä!

Erämaan reunalla – Skoarrajávri

DSC_4247
DSC_4244
DSC_4251

Rinteissä on sekä hyvät että huonot puolensa. Jos Utsjoella mielii erämaahan, on lähes poikkeuksetta noustava rinne ylös. On matalia ja jyrkkiä rinteitä, kivikkoisia ja metsäisiä. Kaikkia rinteitä yhdistää se ettei niitä mielellään lähtisi nousemaan. Jos polulla ei ole rinteeksi luokiteltavaa kohoumaa, on siinä vähintään loiva ylämäki…

Kaipuu luontoon pitää kunnon hyvänä. Mäissä tekee mieli luovuttaa, mutta kun tietää mitä ylhäällä odottaa jaksaa kummasti eteenpäin verenmaku suussa. Askel kevenee loppua kohden ja ylhäällä saa hengähtää kauniissa maisemissa. Eikä tarvitse treenata erikseen! Pelkkää voittoo.

Paitsi seuraavana aamuna.

Vapaapäivänäni suuntasin Nuorgamintien varrelta Kivelän levikkeeltä (linkki karttapaikka.fi) ylös erämaahan. Levikkeeltä lähtee auraustikuin merkitty reitti ylös tasanteelle, josta täytyy suunnistaa löytääkseen Skoarrajávrille. Auraustikkuja seuraamalla pääsee kevyiten ylös suopursuviidakon halki.

Mukanani oli joululahjaksi ostamamme Garminin 66st jota opettelen käyttämään hiihtovaellustani varten. Valitsin ensimmäiseksi kohteeksi tutun paikan jotta saisin tutkia gepsin ominaisuuksia rauhassa.

DSC_4256
DSC_4269
DSC_4260

Ajatuksena suunnitelmani oli loistava, toteutuksena ei niinkään. Kamera roikkui kaulasta, minä roikuin Kiiskin perässä fleksin kanssa ja gps kolisi kameraa vasten. Kamera ja koira eivät missään tilanteessa sovi yhteen, siihen kun lisää vielä gepsin kurkistelun turhautuminen on lähellä.

Kaamoksen lähestymisen huomaa. Lähdin yhdentoista aikaan liikenteeseen ja jo ylös päästessäni alkoi hämärtää. Norjan puoleinen taivas oli uskomattoman sininen ja Utsjoen Ailikkaan masto erottui oranssia taivasta vasten. Tuuli oli kova ja pieni pakkanen piti jängät jäässä, ylempänä hankikin kantoi. Seurailin gepsiä liian keskittyneesti ja astuin lumen alla lymynneeseen kosteikkoon. Lensin rähmälleni kolauttaen kameran maahan.

Mikään muu kuin ylpeyteni ei onneksi saanut vaurioita. Vastakkaisessa rinteessa näytti seisoskelevan joku koiran kanssa, hitsi että hävetti! Tunturissa liikkuminen kävi hankalaksi, lumen alta pilkottavat kivet olivat liukkaita ja mitä lähemmäs Skoarraskaidin huippua pääsin sitä syvemmiksi hanget kävivät.

DSC_4277
DSC_4282
DSC_4280

Huipulla rehkiminen palkittiin, leukani loksahtivat auki nähdessäni Skoarrajávrin viimeinkin avautuvan edessäni. Kiiski kiipesi kalliolle patsastelemaan ja samalla riekkoparvi pöllähti ilmaan. Hetki oli kuin sadusta!

Lähdin kulkemaan kohti järveä kuin kutsuttuna, jalkojeni upotessa polvia myöten hankeen luovutin ja tyydyin nauttimaan järven kauneudesta etäämmältä.

Kengät täynnä lunta ja korvat tuulesta kylmettyneinä nostin hupun päähän ja lähdin seuraamaan omia jälkiäni takaisin päin. Suljin gepsin ja harhauduin reitiltäni. Tasanteella sain arpoa mistä kohdasta lähden alas osuakseni poroaidan portille, kuin ihmeen kaupalla satuin takaisin omille jäljilleni.

Hahmo koiransa kanssa seisoi edelleen vastakkaisessa rinteessä. Taisi kivikko tehdä temput. Olin jo ehtinyt toivoa että mahdollinen metsästäjä erottaisi minut hirvestä. Onneksi en sentään alkanut huitomaan merkiksi…

Skoarrajávri on vaikeakulkuisessa maastossa ja avotunturin tuulet voivat olla haastavat. Talvella Skoarrajávrin ja Jeagelveaijávrin lähistöllä menee kelkanjälkiä, joita pitkin on helppo hiihdellä. Ilman karttaa ja kompassia erämaahan ei tule lähteä.

Kaaduin vielä kertaalleen rinteen jyrkimmässä kohdassa ja päädyin laskemaan persmäkeä Kiiskin vetäessä vauhtia. Ei huonompi loppu talviselle patikkaretkelle.

Postaus Skoarrajávrista kesäaikaan