Kymmenen kilometrin hiihtoretkeni starttasi Nuorgamintien varrelta Välimaasta. (Linkki levikkeelle karttapaikka.fi:ssä) Lähdin hiihtämään mönkijäuraa seurailevaa kelkanjälkeä pitkin Kaldoaivin erämaahan.
Kartassa polku haarautuu rinteeseen ja joelle. Kelkanjälki seuraili jokea aina poroaidan portille saakka. Jälki ei ole virallinen, sitä ei välttämättä aina löydy. Loppusyksystä joen rannalla kävely oli hankalahkoa tiheän kasvuston ja kivikkoisen maaston takia.
Erämaahan suunnatessa on tärkeää varustautua oikein. Sää voi muuttua hetkessä aurinkoisesta sateiseksi, kovat tuulet saavat lumen lentämään ja muuttavat etenemisen hankalaksi. Kartta, eväät ja lämpimät vaihtovaatteet turvaavat retken. Puhelin ei välttämättä toimi edes tien läheisyydessä.
Päivä oli lämmin, alempana tuulelta suojassa sain hiihtää hetken pelkkä villapaita päälläni. Retki alkoi jännittävästi haistaessani vahvan virtsan tuoksun tulevan syvemmältä metsästä, hiihtelin ripeästi kauemmaksi hajusta, ei tehnyt mieli törmätä hirveen. Tai mihinkään muuhun niin vahvasti löyhkäävään, haistelin jopa omia vaatteitani ihmetellessäni hajun voimakkuutta…
Ylemmäs päästessäni tuuli yltyi eikä pelkällä villapaidalla enää pärjännyt. Lumi alkoi juosta eikä kauniista auringonpaisteesta ollut enää jälkeäkään.
Poroaidan portti oli surullinen näky, porojen läpikulkua estävät tolpat näyttivät siltä kuin niiden läpi oltaisi ajettu mönkijällä tai kelkalla. Pääsin portin läpi sukset jalassa kulkemalla niiden välistä, ei kai siitä täysikokoinen poro mahtuisi läpi…
Aidan jälkeen jälki siirtyi hieman idemmäs. Tunturikoivut heiluttelivat paljaita oksiaan kovassa tuulessa maaston muuttuessa hankalakulkuisemmaksi. Jäljeltä poiketessa suksien pohjiin kerääntyi raskasta kosteaa lunta muuttaen hiihtämisen lumikenkäilyksi.
Maisemat olivat muuttuneet avoimesta tunturin rinteestä jokea myötäileväksi metsäksi. Puita oli harvakseltaan, ajoittain jyrkkänä kohoava rinne antoi suojaa tuulelta. Mieli vaelteli arkisissa asioissa.
Jeagelveaijavrilla nälkä iski. Haaveilin suojaisasta taukopaikasta järven etelärannalla, suunnitelma muuttui nopeasti todetessani tuulen olevan armoton.
Taivas alkoi selkiytyä lähestyessäni vastarantaa. Jäällä lumi ei tarttunut suksien pohjiin, rannalla hiihtämisestä ei tullut enää mitään useiden senttien paksuisten lumipaakkujen liimautuessa kiinni. Hiihtäminen oli muuttunut raskaaksi, nälkäisenä en olisi jaksanut pidemmälle.
Syötyäni kanapastaa termoksesta voimat alkoivat hiljalleen palailla. Nautin auringonpaisteesta samalla pohtien, miten jaksaisin hiihtää kotiin saakka raskaan lumen takertuessa suksien pohjiin.
Haaveilin hiihtäväni kurun kautta ylös Skoarrajávrille, päädyin nousemaan vaaran päälle vähempi lumi mielessäni. Hiihtäminen alkoi toden teolla ärsyttää ja riisuin sukseni kävelläkseni vaaran yli. Kävely Sorellin Cariboilla ei ole helppoa niiden suuren koon takia.
Ihailin maisemia ja yllätyin kuinka pitkälle vaaran päältäkin näki. Alamäen lähestyessä otin sukset käyttöön ja laskettelin alas järvelle kiviä väistellen.
Suojaisalla Skoarrajávrilla tuulesta ei ollut tietoakaan. Suksikin alkoi luistaa tehden hiihtämisestä jälleen mukavaa.
Skoarrajávrin jälkeen maasto muuttuu mäkiseksi. Kelkanjäljellä laskettelu oli jännittävää, lämmin keli oli tehnyt lumesta liukasta. Rinteessä oli paljon sulia kohtia, suksien pohjat kärsivät kivistä ja varvikoista.
Skoarrajávrilta kannattaa laskea alas ”Kivelän levikkeelle” (linkki karttapaikka.fi) Sinne menee yksityisen tahon tikuttama kelkanjälki. Rinne on jyrkkä, innostuin laskettelemaan puhtaalla hangella kaatuen kahdesti, viimeisen kerran juuri ennen poroaidan porttia.
Tälle hiihtoretkelle kilometrejä kertyi lähemmäs kymmenen. Levikkeiden välille jää viitisen kilometriä matkaa.
Tuo rautu taimenella oli just niin Pikku-J:n tuuria! Hän, joka voittaa kaikki lautapelit muistipelistä Afrikantähteen (siis joka ikinen kerta…) yllätti jälleen tuurillaan.
Erämaan vaeltajatar 