Rinteissä on sekä hyvät että huonot puolensa. Jos Utsjoella mielii erämaahan, on lähes poikkeuksetta noustava rinne ylös. On matalia ja jyrkkiä rinteitä, kivikkoisia ja metsäisiä. Kaikkia rinteitä yhdistää se ettei niitä mielellään lähtisi nousemaan. Jos polulla ei ole rinteeksi luokiteltavaa kohoumaa, on siinä vähintään loiva ylämäki…
Kaipuu luontoon pitää kunnon hyvänä. Mäissä tekee mieli luovuttaa, mutta kun tietää mitä ylhäällä odottaa jaksaa kummasti eteenpäin verenmaku suussa. Askel kevenee loppua kohden ja ylhäällä saa hengähtää kauniissa maisemissa. Eikä tarvitse treenata erikseen! Pelkkää voittoo.
Paitsi seuraavana aamuna.
Vapaapäivänäni suuntasin Nuorgamintien varrelta Kivelän levikkeeltä (linkki karttapaikka.fi) ylös erämaahan. Levikkeeltä lähtee auraustikuin merkitty reitti ylös tasanteelle, josta täytyy suunnistaa löytääkseen Skoarrajávrille. Auraustikkuja seuraamalla pääsee kevyiten ylös suopursuviidakon halki.
Mukanani oli joululahjaksi ostamamme Garminin 66st jota opettelen käyttämään hiihtovaellustani varten. Valitsin ensimmäiseksi kohteeksi tutun paikan jotta saisin tutkia gepsin ominaisuuksia rauhassa.
Ajatuksena suunnitelmani oli loistava, toteutuksena ei niinkään. Kamera roikkui kaulasta, minä roikuin Kiiskin perässä fleksin kanssa ja gps kolisi kameraa vasten. Kamera ja koira eivät missään tilanteessa sovi yhteen, siihen kun lisää vielä gepsin kurkistelun turhautuminen on lähellä.
Kaamoksen lähestymisen huomaa. Lähdin yhdentoista aikaan liikenteeseen ja jo ylös päästessäni alkoi hämärtää. Norjan puoleinen taivas oli uskomattoman sininen ja Utsjoen Ailikkaan masto erottui oranssia taivasta vasten. Tuuli oli kova ja pieni pakkanen piti jängät jäässä, ylempänä hankikin kantoi. Seurailin gepsiä liian keskittyneesti ja astuin lumen alla lymynneeseen kosteikkoon. Lensin rähmälleni kolauttaen kameran maahan.
Mikään muu kuin ylpeyteni ei onneksi saanut vaurioita. Vastakkaisessa rinteessa näytti seisoskelevan joku koiran kanssa, hitsi että hävetti! Tunturissa liikkuminen kävi hankalaksi, lumen alta pilkottavat kivet olivat liukkaita ja mitä lähemmäs Skoarraskaidin huippua pääsin sitä syvemmiksi hanget kävivät.
Huipulla rehkiminen palkittiin, leukani loksahtivat auki nähdessäni Skoarrajávrin viimeinkin avautuvan edessäni. Kiiski kiipesi kalliolle patsastelemaan ja samalla riekkoparvi pöllähti ilmaan. Hetki oli kuin sadusta!
Lähdin kulkemaan kohti järveä kuin kutsuttuna, jalkojeni upotessa polvia myöten hankeen luovutin ja tyydyin nauttimaan järven kauneudesta etäämmältä.
Kengät täynnä lunta ja korvat tuulesta kylmettyneinä nostin hupun päähän ja lähdin seuraamaan omia jälkiäni takaisin päin. Suljin gepsin ja harhauduin reitiltäni. Tasanteella sain arpoa mistä kohdasta lähden alas osuakseni poroaidan portille, kuin ihmeen kaupalla satuin takaisin omille jäljilleni.
Hahmo koiransa kanssa seisoi edelleen vastakkaisessa rinteessä. Taisi kivikko tehdä temput. Olin jo ehtinyt toivoa että mahdollinen metsästäjä erottaisi minut hirvestä. Onneksi en sentään alkanut huitomaan merkiksi…
Skoarrajávri on vaikeakulkuisessa maastossa ja avotunturin tuulet voivat olla haastavat. Talvella Skoarrajávrin ja Jeagelveaijávrin lähistöllä menee kelkanjälkiä, joita pitkin on helppo hiihdellä. Ilman karttaa ja kompassia erämaahan ei tule lähteä.
Kaaduin vielä kertaalleen rinteen jyrkimmässä kohdassa ja päädyin laskemaan persmäkeä Kiiskin vetäessä vauhtia. Ei huonompi loppu talviselle patikkaretkelle.
