Kun aloittelin yöpymään yksin luonnossa, ongelmanani oli paikoillaan viihtyminen. Tekemättömyys leirissä sai ajattelemaan liikaa ja tunsin oloni epämukavaksi hiljaisuudessa.
Nyt iltojen pimetessä ja lokakuun yöretken lähestyessä olen alkanut jännittämään miten ihmeessä saan ajan kulumaan leirissä, etten ala turhia pelkäämään kun mielikuvitus lähtee laukalle. Leirielämä on osa vaeltamista, pitkän päivän päätteeksi on helpottavaa päästä lepäämään turvallisen tuntuiseen telttaan ja puuhailemaan asioita joita ei välttämättä kotona tee.
Monesti käy tosin niin, ettei luppoaikaa jää ennen nukkumaanmenoa. Hiihtovaelluksellani olin iltaisin niin väsynyt, etten ruuanlaiton ja vesien sulattelun lisäksi jaksanut tai ehtinyt tehdä muuta kuin huolehtia puut seuraavalle aamulle valmiiksi.
Kyselin blogini instagramissa @adventurelandlapland mitä seuraajani puuhailevat leiriytyessään. Jaan nyt vinkkejänne ja lisään mukaan omiani!
lukeminen. Olen löytänyt kirjat uudelleen pelkän vaeltamisen ansiosta. Pyrin valitsemaan kirjan painon mukaan
sudokut, ristikot. Eivät paina paljoa ja vievät mukanaan
ruuanlaitto
seuraavalle päivälle polttopuiden halkominen itselle ja seuraaville yöpyjille, kiehisten veistely
puutyöt, lastan tai voiveitsen teko on helpommasta päästä, kokeilepa tehdä lusikka!
valokuvaus, pimeällä revontulien nappaaminen ruudulle voi olla yllättävänkin hankalaa jos ei ole perillä asetuksista…
autiotuvan tai muun kiinteän yöpymispaikan siistiminen, ikävää puuhaa jos sotkua on paljon, näin tuotat itsellesi ja muille iloa
leirialueen tutkiminen. Hetta- Pallaksella seurailin päästäisen elämää. Oli yllättävän mielenkiintoista kun ei ollut muutakaan puuhaa
kutimet ja lanka eivät paina paljoa
päiväkirjan kirjoittaminen, piirtäminen
seuraavan päivän reitin tarkempi selailu, kartan tutkiminen
venyttely, todella tärkeää seuraavaa päivää varten
uiminen, peseytyminen pidemmän kaavan mukaan vesistössä (huomioi, ettet välttämättä tarvitse pesuaineita!)
varustehuolto
kalastus, mikäli mahdollista ja sallittua
muiden vaeltajien kanssa kuulumisten vaihtaminen iltanuotiolla (tarvitset vain juttutuulella olevan henkilön)
Kun olen saanut leirielämään rutiinia ja mielekästä puuhaa, yöksi luontoon lähteminen on helpompaa ja osaan nauttia omasta rauhasta paremmin kuin muutama vuosi sitten. Pimeä on edelleen hankala kohdata, yöttömän yön Lapissa huhtikuusta lähtien olen saanut nauttia hämäristä tai täysin valoisista öistä jolloin ei ole tarvinut uhrata pelolle ajatustakaan.
Pitämällä itseni kiireisenä en jää paikoilleni mietiskelemään ja altistamaan itseäni mielen möröille.
Mitä sinä teet leirissä? Estääkö pimeän pelko yöpymästä luonnossa?
Et voi välttyä Vetsikkojoen ylitykseltä ajaessasi Nuorgamintietä pitkin. Joki alittaa sillan Vetsikossa ja on jo siinä komea nähtävyys. Utsjoelta päin ajaessa ennen siltaa on levike ja polku joen näköalapaikalle lähtee tien eteläpuolelta. Näköalapaikalle on kilometrin verran käveltävää.
Lähdin esikoiseni kanssa Vetsikkojoelle seikkailemaan käytyämme ensin Utsjoen kylätalo Giisán syysmarkkinoilla. Vatsat täynnä pullaa, lettua ja jäätelöä tallustelimme lehtipolkua pitkin kohti näköalapaikkaa. Polku on helppo kulkea eikä korkeuserojakaan ole kuin nimeksi.
Oltuamme koko porukka kipeinä olin vain kiitollinen siitä, ettei myräkkä tai pakkasyöt olleet vielä vieneet ruskaa mennessään. Maassa juolukanlehdet ja ruohokanukat erottuivat punaisina muusta maastosta, vain muutamista koivuista oli tippunut lehdet. Haavat olivat kauniin oranssinkirjavia.
Polun varrella olleet suuret kivet innostivat kiipeilemään. Sain nauttia raikkaasta ilmasta rauhassa, kiirehtimättä. Yritimme bongailla hirviä metsästä, luulimmekin suurta tummaa möhkälettä yhdeksi. Järjellä ajateltuamme totesimme hirvien lähteneen livohkaan lähistöltä kuultuaan höpötyksemme.
Näköalapaikan jälkeen polku haarautui enkä voinut vastustaa pojan pyyntöä käydä katsomassa joen rantaa. Polun seuraaminen vaati yhteistyötä päästäksemme joen kuohujen lähistölle. Seikkailu oli retkikaverini mieleen, kiipesimme rinnettä ylös varvikon kautta kunen uskaltanut viedä poikaa pidemmälle polulla.
Kävimme vielä poroaidan rautaportilla mutkan ennen kuin käännyimme takaisin. Seikkailumme aikana parkkipaikalle oli ilmestynyt kaksi autoa lisää, harvemmin tähän aikaan vuodesta Vetsikon poluilla on tullut muita vastaan muussa kuin metsästyksen aikana.
Olin kuullut muilta vaeltajilta, että Fiellun telttailupaikka olisi kostea. Aamulla kaivauduin selkä jäykkänä ulos makuupussista, huomasin painaneeni sisätelttaa ulkotelttaan yön aikana ja kastelleeni makuupussin ulkopuolelta. Ulkona näytti sataneen, mikä selitti teltan sisäpuolen kosteuden.
Aamutoimien yhteydessä venyttelin ja painelin kipeitä pohkeitani. Minulla oli pettämätön suunnitelma aamun raskasta nousua varten – olin säästellyt Dexalin energiageelejä, joihin tutustuin Ukk:lla. En käytä energiageeliä kuin ”hätätapauksissa” ja portaat olivat yksi sellainen.
Joen ylitys Fiellogahjohkalla oli helpoin. Vettä ei ollut kuin hieman yli vaelluskengän, mutta virran takia en lähtenyt kokeilemaan onneani kengät jalassa. Imin ensimmäisen Dexalin ennen portaita ja lähdin tarmolla painelemaan ylös päin.
Maisemat portaista olivat viehättävän erilaiset verrattuna tasaiseen tunturiin. Pysähtelin katselemaan taakse avautuvaa kanjonia, putous näkyi hyvin portaista käsin. Etelästä päin saapuessa maisemat antavat loistavan lopputsempin putoukselle!
Otin toisen energiageelin päästyäni ylös. Kumma juttu, jalkojani ei pakottanut ja pystyin jatkaaman matkaa lähes heti hieman tasailtuani hengitystäni.
Matka taittui mukavasti. Idän kanjoninreuna seurasi polkua pitkän matkaa. Energiageeli sai aikaan hieman huojuvan olon, kuten liika kahvinjuonti. Viisi kilometriä Gaskkamuš Suohpášájalle, alkuperäiselle yöpaikalleni, oli aluksi tasaista mutta muuttui hankalakulkuiseksi korkeuseroineen lähellä syvänteessä sijaitsevaa telttapaikkaa.
Olin tyytyväinen, etten ollut jatkanut matkaa illalla. En olisi jaksanut perille hyväntuulisena.
Mieltä kutkutti. Seuraavan 1,5 kilometrin aikana näkisin viimein Kevon kanjonin. Polku oli selvästi muuta maastoa kuluneempi ja kauhistelinkin mitä jälkeä ihminen pelkällä kävelyllä saa aikaan luonnossa.
Kanjoni avautui sivullani hiljalleen. En tohtinut poistua merkityltä polulle sen reunalle vaan tyydyin kurkkimaan paikoiltani. Seurasin kanjonin näköalapaikalla ilakoinutta pariskuntaa hymyillen, kyllä minäkin voisin lähteä treffeille yhtä komeaan paikkaan…
Kanjonin näköalapaikalla sain olla rauhassa. Tutkin katseellani kanjonin reunaa ja pohdin, onko kukaan koskaan kiipeillyt sen rosoisia kylkiä pitkin. Miten näin lähellä kotia pystyi olemaan jotain näin massiivista ja harvinaislaatuista?
Suohpášájalla pidin ruokatauon. Kuljettavia kilometrejä kolmannelle päivälle oli 18, joten tauot olivat tärkeitä. Tein ruuaksi toisen satsin texmex- veneitä ja onnistuin sotkemaan itseni ja syrjässä olleen taukopaikkani kuumalla kastikkeella. Suohpášájan telttailupaikka kotineen oli oikein viihtyisä ja rauhaisa. Lisäkseni taukoa piti useampi henkilö koirineen.
Suohpášájaa ennen on hyvin pieni joen ylitys, jonka yli pääsee ketterästi kiviä pitkin hyppien. Moikkasin parille ulkomaalaiselle ja lähdin kävelemään kohti etelää hieman ristiriitaisin mielin. Kevon nähtävyydet oli nähty, mitäs nyt?
Polku Geavvogeašláttulle oli helppokulkuinen verrattuna ensimmäisen päivän louhikkoon, mutta omalla tavallaan haastava lukuisten kivien takia. Katse harhaili tunturissa, mutta vähänväliä oli pakko tuijotella jalkoihin ettei kompastuisi.
Kiiski hyytyi ja kulki lähes koko 8,5 kilometrin matkan perässäni Geavvogeašláttulle. Kivikossa kulkeminen tuntui omissakin nilkoissa ikävältä. Uudet vaelluskenkäni ovat oudon löysät nilkoista eivätkä tue samalla tavalla kuin edeltävät samanmoiset.
Geavvogeašláttun telttailupaikka yllätti! Ensiksi saavuin kauniin biitsin rannalle pitämään kahvi- ja patukkataukoa. Juttelin yksin vaeltavan miehen kanssa kesän vaellusbuumista ja kuuntelin mielenkiinnolla hänen juttujaan Kevon talvivaelluksista. Vau.
Etelämmässä Geavvogeašláttulla oli telttapaikkoja pienen joen varrella. Kesän tulvista oli vielä jäljellä pienehkö kuoppa täynnä vettä. Sen ohi kulkiessani havaitsin siellä uivat pikkukalat ja huikkasin vieressä telttaa kasaavalle parivaljakolle havainnostani. Kiinnosti heitä tai ei.
Illan pystyi haistamaan. Keli viileni ja aurinko painui pilvien taakse. Polku muuttui ihanaksi hiekkakankaaksi, oli kuin olisi liukuhihnalla kävellyt! Loistava päätös päivän kilometreille.
Pidin hiljaisen hetken saavuttuani Kevon luonnonpuiston rajalle. Katselin merkkiä harmissani, hyvä vaellus päättyy liian aikaisin. Tuntui karulta poistua rajoitusten piiristä ”vapaalle” maalle.
Menin sekaisin ennen Ruktajärven risteystä. Näin punaisen teltan suon toisella puolella ja luulin kävelleeni risteyksen ohi. Koska olin jo luonnonpuiston ulkopuolella, lähdin ylittämään kuivalta vaikuttanutta suota kunnes kohtasin syvän lammen. Huutelin teltan edustalla majailleille vaeltajille ja he neuvoivat jatkamaan matkaa.
Ruktajärvi oli kaunis. Kävelin varvikon halki pienelle sillalle ja katselin joessa hiljalleen heiluvia leviä. Odottelin jonkin aikaa nähdäkseni kaloja, tuloksetta.
Ilta Ruktajärvellä meni kuunnellen muiden paikallaolleiden ilkaointia. Puhelimen kentät toimivat ja laittelin nopeasti viestit kotiväelle. Some ahdisti, kävin jättämässä pikaiset terveiset blogin instagramiin ja suljin mobiilidatan. En tahtonut kohdata maailmaa vielä. Oli ollut ihanaa olla muutama päivä ilman verkkoa.
Ruktajärven seisovan veden juonti epäilytti, säästelin Geavvogeašláttulta ottamaani vettä. Makoilin makuupussissani ja luin liian jännittäväksi käynyttä dekkaria. Dekkarin tapahtumat jäivät pyörimään mieleen kun yritin saada unesta kiinni.
Ruktajärven autiotupaa en käynyt katsomassa, mutta tiedänpähän mihin houkuttelen Erätoverin mukaani seuraavalle hiihtoreissulle. Olin hieman itsekäs ja raahasin kaikki varusteeni kuivumaan avolaavulle aamutoimieni ajaksi. Muut paikalla olleet näyttivät käyttävän autiotupaa ja telttojaan aamupalan laittoon joten sain keräillä kamppeeni kasaan rauhassa.
Pitkitin lähtöäni puoli yhteentoista, Sulaojalta saisin kyydin kotiin vasta neljäksi. Maasto Ruktajärveltä Luopmošjohkalle kulki Luomusjärvien harjua myöten nousten ja laskien koivumetsikön läpi. Juttelin vastaantulleiden kanssa ja pysähtelin istuskelemaan. Oli lämmin päivä ja hiki virtasi.
Lähempänä Luopmošjohkaa vaeltajia tuli hulluna vastaan! Onneksi olin itse päättämässä vaellustani, olen pitänyt Kevoa yksinäisenä paikkana vaeltaa, mutta yhdeksännen vastaantulijan kohdalla totesin sesongin olevan täysillä päällä. Kiva, että ihmiset ovat löytäneet luonnon.
Luopmošjohkalla pidin pitkän tauon. Avasin mobiilidatan ja kulutin aikaani uutisia lukien. Juttelin paikalle ilmestyneen britin kanssa ja pelottelin vaellustaan aloittelevia pohjoispään louhikoista.
Viimeisillä metreillä ennen Sulaojaa pysähdyin kauniin lompolon rantaan. Totesin Kevon reitin olevan täynnä yllätyksiä ja vaihtelevia maastoja. Päätökseni lähteä pohjoisesta etelään oli oikea, vaikkei kanjoni avautunutkaan yhtäkkiä eteeni, koen vaelluksen olleen yllättävän rento viimeisten päivien helpon maaston ansiosta.
Kevon reitti on vaativa, sitä ei pidä aliarvioida. Hankalat maasto-osuudet, joenylitykset ja nousut voivat yllättää rankkuudellaan, joten niihin on varauduttava fyysisesti, mutta myös henkisesti. Itseään ei pidä päästää väsähtämään.
Minulle tuli yllätyksenä väenpaljous. Tiesin, että tänä vuonna Kevolla on ollut paljon vaeltajia, mutten osannut kuvitellakaan että näin paljon!
Kiitos Kevo. Nyt uskallan alkaa suunnittelemaan vaelluksia muuallekin kuin tutuille ja turvallisille alueille.
Syyskuun puoliväliä elellään ja kuten tiedättekin – ruskan värit ovat parhaimmillaan.
Autolla ajellessa ihailen lumoutuneena värejä, jotka korostuvat sumuista taivasta vasten. Takapihan rinteen haavat loistavat oranssin ja keltaisen sävyisinä aikaisemmin kuin viime vuonna, joistain koivuista näkee ruosteen.
Olisipa enemmän aikaa luonnolle. Haaveilen retkistä lasten kanssa, valitettavasti kaikki vapaat menevät nyt pakatessa ja remontoidessa. Yhdellä retkellä ehdin käydä, kaivelin kamerankin esille Härkävaaran polulla kuvatakseni, pettymyksekseni hoksasin muistikorttien olevan kotona…
Ruska on minulle eräänlainen kesäkauden loppu. Talven luonto lepää, heräilee hiljalleen henkiin keväällä, elää täysillä kesän ja vaipuu syksyn tullen hiljalleen horrokseen, antaen vielä viimeisen kerran kaikkensa ennen kaamoksen hiljaisuutta.
Kaikessa kauneudessaan ruska kestää vain hetken. Ei voi ennustaa milloin ruska alkaa ja päättyy, tai millaisena se minäkin syksynä esiintyy.
Tämä on seitsemäs ruskani. Seitsemän vuoden aikana muistan yhden ruskan, jolloin värit eivät oikein ehtineet päästä oikeuksiinsa. Ensimmäisestä ruskastani olin haltioissani. Laadukkaan ruskapostauksen löydät täältävanhan blogin puolelta.
Muita poimintoja kuluneilta vuosilta;
Ruoste vei ruskan 2016 ruska ei päässyt oikeuksiinsa ruosteen vuoksi.
Ruskapatikka Kuoppilasjärvelle 2019 syksyn patikka Paistunturin erämaassa läpi maaruskan. Yön pakkanen vei parhaimman väripaletin mukanaan.
Katsaus Kaldoaivin erämaahan 2017 ruskaa ihailtiin Njuohkarjärven lähistöllä. Tuolloin nykyään 5 vuotta täyttänyt esikoisemme matkusti kantorinkassa. Kuinka aika rientääkään…
Ruskaa tien varrelta Utsoelta Karigasniemelle ja Nuorgamiin vievät tiet ovat nyt komeimmillaan. Tällä hetkellä Vetsikossa ruska korostuu tummasta kallion rinteestä tuoden punaisen sävyn komeasti esiin.
Erämaan vaeltajatar 