Luirojärvi – Erämaan vaeltajatar

Talvivaellus, Urho Kekkosen kansallispuisto, Urho Kekkosen kansallispuiston vaellus, yksin vaeltaminen, Yleinen

Hiihtovaellus Urho Kekkosen kansallispuistoon Tuiskukuru – Luirojärvi – Suomunruoktu – Kiilopää

21.3.202122.3.2021julkaissut adventurelandlapland1 kommentti

Hiihtovaelluspostausten ensimmäinen osa Kiilopää – Suomunruoktu – Tuiskukuru

Tuiskukurusta Luirojärvelle on n. 8 kilometriä matkaa. Linkit karttapaikka.fi-sivustolle.

Herätessäni Tuiskukurun varaustuvassa kolmannen päivän aamuna olo oli tokkurainen. Yö oli mennyt hyvin, nukahdin lukiessani kirjaa ja viimeisen kerran katsoin kelloa kahdeksalta. Tuli nukuttua melkein kaksitoista tuntia putkeen! Olin viettänyt edeltävän päivän ja yön yksin, edes pimeys ei saanut pelkoa nostamaan päätään. Yksin tuvassa puuhastelu oli rentouttavaa ja sain tilaa ajatuksilleni.

Tuiskukurun varaustupa oli siisti ja ehkä nätein sisätiloistaan missä olen koskaan ollut. Aamupalalla söin itse tekemääni granolaa, joka oli turhan makeaa ja sai huonon olon vain yltymään.

Lähdin hiihtelemään hyvissä ajoin kohti Luirojärveä. Onnekseni sain seurailla selvää jälkeä, joka teki hiihtämisestä hieman helpompaa. Ahkio liikkui nahkeasti pakkaslumella. Oli jännittävää lähteä hiihtämään syvemmälle kansallispuistoon yksin.

Kahdeksalla kilometrillä sain hiihdellä kauniissa metsässä, nousta muutaman rinteen ja ihailla maisemia tunturien rinteissä. Muutama kelkkailija meni ohi, urasta tuli kantavampi mutta huonommin hiihdettävä heidän jälkeensä. Sää helli hiihtäjää, Ampupäällä näytti olevan poroja ja jäin hetkeksi katselemaan niiden puuhia. Wifi toimi ajottain, edellä hiihtänyt oli kirjoitellut hankeen ”sweet spot! :)” tekstejä, joihin liitin sanan ”wifi?”. Aina wifiä ei kyllä löytynyt näiltä sweet spoteilta.

Yhden mäen nousua odotin ja odotin. Hiihtelin eteenpäin ja tosissani jäin ihmettelemään missä oikein hiihtelen kun sitä ei tullut vastaan. Tarkistin sijaintini gps:llä ja huvituksekseni sain todeta seisovani rinteessä! Kartassa rinne näyttää paljon jyrkemmältä.

Alamäessä nautin, karvapohjien hidastamalla laskulla sain samalla pitää taukoa ja silti etenin! Väsyneen vaeltajan lottovoitto.

Luirojärvelle saapuessani olin onnellinen. Suuret tunturit reunustivat järveä ja Sokostia ympäröivät pilvet hälvenivät hiihdellessäni sitä kohti. Kello oli vasta kaksitoista, saisin rauhassa ruokailla ja palloilla Luirojärven lähistöllä.

Luirojärven autio- ja varaustupaa ei turhaan kutsuta Hiltoniksi. 28 henkilön tupa on tilava verrattuna Suomunruoktun ja Tuiskukurun tupiin. 14 hengen varaustuvassa olisi lisäkseni vain yksi henkilö, vieraskirjasta kävi ilmi hänen lähteneen autiotuvan tyyppien kanssa huiputtamaan Sokostia.

Kannoin kampetta sisään, söin, venyttelin ja luin kirjaa tunteroisen verran. Kaunis ilma houkutteli ulos ja pian hiihtelinkin metsässä kameralaukku selkää vasten heiluen. Hanki kantoi jonkun verran, saapuessani suolle säikäytin teeren. Hieno lintu!

Saavuttuani harhailureissultani istuskelin tuvan portaikolla. Tuvan etupihalla männyt reunustavat Luirojärveä, aika kului tunnelmallisen hitaasti maisemia ihaillessa. Tupakavereitani ei vielä kuulunut ja aika meinasi käydä pitkäksi. Päätin alkaa valmistelemaan saunaa, hain vedet järvestä puisen kelkan avulla, vitsit että oli just sopivaa puuhaa erämaahan!

Vedet haettuani ehdin istuskella portaikolla vain hetken kuullessani ääniä. Tuntemattomat tupakaverini olivat viimein saapuneet!

Onneksi he osottautuivat oikein mukaviksi tyypeiksi. Ruokaa valmistellessani juttelimme paljon, jutut osuivat yks yhteen. Sovimme hiihtävämme yhdessä Suomunruoktuun seuraavana päivänä, seurassa pidempi pätkä on mukavampi taittaa.
Illan hämärtyessä käväisin saunomassa, teki hyvää pestä tuskan hiet pois muutaman päivän ajalta. Hienohelmaa meinasi vähän hirvittää jalkapohjien jäätyessä pukuhuoneen lattiaan, pukeuduin saunan puolella…

Luirojärveltä Tuiskukurun kautta Suomunruoktuun matkaa kertyy n. 21 kilometriä.

Neljäs päivä valkeni aikaisella herätyksellä. Olimme sopineet retkikuntamme kesken lähdön koittavan kahdeksalta. Pyörin pussissani ja kuuntelin tupakaverin heräilevän.

Aamutoimien jälkeen, kahta minuuttia vaille kahdeksan tuvan pihalla seisoi neljä hiihtäjää ahkiot pakattuina. Marssijärjestys oli selvä, tahdoin hitaimpana jäädä viimeiseksi. Voimaa uhkuen lähdin hiihtämään muiden perässä vaellukseni pisimmälle 21 kilometrin pätkälle.

Seurassa hiihtäessä sain pidettyä sopivan tahdin yllä. Ensimmäiset kahdeksan kilometriä takaisin Tuiskukuruun menivät yhdellä ahkion kaatumisella. Autiotuvalla pidimme ruokatauon, olin hikoillut itseni märäksi ja hieman peittelin palelemistani. En pistänyt ollenkaan pahitteeksi kun matka jatkui.

Vastassa oli jyrkkä Pikkutunturien rinne, jota en millään tulisi pääsemään ylös Oacin suksillani. Marssin ylöspäin tarmolla sukset ahkion päälle köytettynä, olin yllättynyt kuinka pitkälle jaksoin vetää ahkiota pysähtymättä! Takaa kuului jossain vaiheessa, että sauvakävelyyn on hyvä tottua kolmikymppisten lähestyessä…

Jäin muista jälkeen, oli pakko vetää happea huipulla. Tuuli yltyi ja edessä hiihtäneiden jäljet peittyivät myräkässä. Jossain vaiheessa pohdin, kuka meistä oli käänytynyt väärään suuntaan kun en tavoittanut heitä.
Suolla vastaan tuli yksin hiihtänyt nainen, ei ollut paljoa liikennettä. Sain retkikuntani kiinni Vintilätunturin alla, tuulikin tyyntyi hieman ja pidimme lyhyen tauon. Itselleni oli ok jäädä jälkeen ja antaa muiden hiihtää reippaamalla tahdilla – olin todella otettu aina kun huomasin muiden odottelevan!

20210311_123625 — Kuvan ottanut hiihtoseurueen jäsen. Vähän saattaa väsymys paistaa naamasta…

Katselin kateellisena muiden vain kävellessä rinteet ylös suksineen. Jouduin etenemään sivuttain teräskantteja hyödyntäen, ei ollut puhettakaan että karvapohjat olisivat pitäneet mäessä.

Vintilätunturin huipulle päästessä sain hieman kerättyä voimia loppumatkalle. Ahkio alkoi kaatuilemaan ja jäin jälleen jälkeen. Jyrkässä alamäessä sain muut uudelleen kiinni ja riemua riitti seuratessa toistemme mäenlaskua.

Aitalammen tulipaikan jälkeen koitti viimeinen ylämäki, johon käytin viimeisetkin voimani. Aluksi ilta-auringon värjäämä hanki mäntymetsässä riitti tsemppaamaan, vähitellen hiihdosta tuli ylivoimaisen raskasta. En muista koskaan aikaisemmin olleeni yhtä väsynyt. Jos ennen tupaa en olisi osunut ”500 m” kyltille, olisin jäänyt syömään, olisi ollut typerää jatkaa niin väsyneenä syvemmälle.

Päästessäni Suomunruoktun tuvalle vastaanotto oli upea. Hymyileviä ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia. Tsempit toivat hurjasti voimia takaisin!

Tökerönä jätin kamppeeni levälleen, marssin varaustuvalle kohteliaasti jutustellen, riisuiduin märistä vaatteista ja kampesin itseni yläsängylle syömään. Kaikkea mitä vastaan tuli.

Väsymyksestä toivuttuani kävin juttelemassa hiihtotiimini jäsenten kanssa. Vedin lipat huussin ulko-ovella, vaellukseni ensimmäinen kaatuminen tapahtui siis silminnäkijän läsnäollessa, vessan edessä. Keep it cool.

Myöhemmin illalla jäin seisoskelemaan ulos kipinöivän nuotion vierelle. Mieltäni vaivasi outo tyhjyys – kotiinlähtö tuntui hyvältä, mutta vaellukseni tuntui jäävän kesken. Oliko seurassa vietetty aika vienyt vaellusfiilistäni, kun lähdin alunperin yksin matkaan?

Nuotion äärellä seisoskelu toi rauhan mieleeni. Upea päätös viimeiselle illalle.

IMG-20210313-WA0000 — Kuvasta kiitos hiihtoseuralaiselleni!

Hiihdin viimeisen pätkän Suomunruoktulta Kiilopäälle seurassa. Viidentoista kilometrin matkalla ura oli osittain kadonnut ja saimme nähdä hieman vaivaa päästäksemme Suomunlatvan laavulle.

Ahkioni kaatuili pehmeässä hangessa. Se liukui paremmin kuin muina päivinä, en selvästikään ollut enää kovin motivoinut sen pakkaamiseen kun toistuvasti hiihtoseurani sai olla nostamassa Makeksi ristittyä pakettia jaloilleen.

Niilanpäälle noustessa sää muuttui haasteelliseksi. Suunnistaminen vaikeutui varjokadossa ja satuimme rinteen hankalimpaan osaan syvänteisiin, josta pääsimme ylös gps:sää hyödyntäen.

Rinteessä aloin kaatuilla suksien kärkien tökätessä kovaan hankeen. Alamäessä kaaduin melkein turvalleni, ei voinut kuin nauraa! Onneksi ei ollut kuin yksi silminnäkijä.

Mielessäni pyöri vain fanta, pulla ja kahvi. Hiihtoseuralaiseni oli oikein mukavaa seuraa, hauskassa seurassa matka taittui leikiten. Neuvoimme vastaan tullutta hieman väsyneesti, onneksi hän tokaisi omaavansa hyvät suunnistustaidot kuultuaan ohjeistuksemme. Heh.

Ajellessani kotia päin fiilistelin vaellustani, jotain jäi uupumaan henkisellä tasolla. Vaikka olin väsynyt ja koin koti-ikävää, nautin olostani yksin keskellä kaunista Urho Kekkosen kansallispuistoa.

Kaipuu vaelluksille syttyi jo ennen kuin saavuin kotiin. Eipä ollut kovin huono reissu, jos heti alkaa kaipaamaan seuraavalle.

kesä, koira, Urho Kekkosen kansallispuisto, Urho Kekkosen kansallispuiston vaellus, vaeltaminen, yksin vaeltaminen, Yleinen

Ukk:n vaellus: Luiro – Sokostin rinne -Luiro – Tuiskukuru 15 km

16.7.202016.7.2020julkaissut adventurelandlaplandJätä kommentti

Tämä postaus kertoo Urho Kekkosen kansallispuiston vaellukseni kolmannen päivän tapahtumista. Ensimmäisen osan löydät täältä ja toisen päivän postauksen tästä.

Kolmas päivä valkeni yhtä aurinkoisena kuin edeltävänsä. Teltasta herääminen tuntui hyvältä, makoilin aikani – tänään ei ollut hoppu eikä aikatauluja. Kuulin naapureidenkin olevan hereillä, joten ryhdyin rennosti pukeutumaan ja suunnittelemaan ulos mönkimistä.

Kolmannen päivän suunnitelmanani oli pakata kamppeet, jättää ne Hiltonin liepeille ja lähteä kohti Sokostia pelkkä juomapullo ja eväspatukat mukanani. Söin aamupalan teltassa itikoiden takia, juttelin naapureiden kanssa purkaessani telttaa ja tein aamupesut pidemmän kaavan mukaan Luirojärven rannassa. Olo oli rauhallinen, katselin järven maisemia ja iloitsin vaellukseni etenemisestä.

Jätin rinkkani roikkumaan autiotuvan seinälle ja lähdin kulkemaan kohti rajan kämppää. Kämpällä oli Sarviojalla tapaamani pariskunta ja näytin heille polun jota pitkin olin kulkenut Luirolle edeltävänä päivänä. He olivat ilmeisesti kulkeneet eteläisempää polkua ja kastelleet siellä kenkänsä.

Jännitti kulkea tiheässä metsässä aikaisin aamulla. Mielikuvitus laukkasi ja kolisuttelin juomapulloa Kiiskin flexiä vasten. Helle tuntui pahemmalta kuin edeltävinä päivinä, täyttelin juomapulloa Sokostia edeltävissä joissa. Luirolta Sokostin huipulle on suuntaansa noin viitisen kilometriä.

Sokostin rinne alkoi kohota heti metsästä päästyämme. Nousu ei ollut rankka, paahtava helle pakotti hidastamaan ja pitämään seisoskelutaukoja. Mitä korkeammalle nousimme, sitä enemmän Kike alkoi hidastella ja lopulta alkoi lysähdellä varjopaikoille makaamaan. Päätin pitää evästauon ja soittelin kotiin päin.

Kiiski läähätti kuumuudessa ja vaikutti voipuneelta. Puhelun päätteeksi yritin jatkaa matkaa kohti huippua, mutta nopeasti päädyin keskeyttämään nousun ja lähdimme alaspäin. Kiiski laahusti perässä ja pysähteli varjoihin, siitä ei ollut huiputtajaksi.

Maisemat olivat upeat jo pelkästään rinteessä, en ehtinyt pettyä kesken jääneestä huiputuksesta vaan päätehtäväni oli nyt varmistaa ettei uskollinen retkikumppanini saa lämpöhalvausta. Tutuksi käynyt pariskunta tuli vastaan ja kerroin palaavamme Luiroon.

Rinteessä juotin koiralle vettä juomapullostani ja kaadoin loput sen niskaan. Sain osakseni tuimaa mulkoilua. Joella kauhoin vettä kastellaakseni turkin ja varmistin että Kike juo. Jo ensimmäisen joen kohdilla Kiiski näytti piristyvän. Kuljimme metsän halki ja Kiiski jatkoi varjoissa makoilua. Syvemmän, rautasillan kautta ylitettävällä joen pätkällä tein temput ja ylitin joen Kiiskin jäädessä juomaan. Ohjasin flexin joen yli niin että koiran oli pakko uida sen yli. Lisää mulkoilua.

Päästessämme Luiroon Kiiski oli pirteämpi. Edelleen pelkäsin sille käyvän huonosti paksun turkkinsa takia ja laitoin sen kiinni puuhun vaijerilla vesikupin viereen.

Alkaessani valmistaa lounasta autiotuvan toiselle puolelle pysähtyi taukoa pitämään toinen yksinvaeltaja koiransa kanssa. kiiski piristyi kuin salaman iskusta ja lounastaukoni menikin innostunutta haukkujaa toppuutellessa.

Jos vaelluksen kuluneet päivät olivat kuumia ja tuskallisia, ne eivät olleet mitään verrattuna kahdeksan kilometrin vaellukseen Luirolta seuraavaan yöpaikkaani Tuiskukuruun.

Luirolla puin varusteeni kunnolla päälle, en muistanut Luirojoen ylitystä ja ärsytti riisua kengät uudelleen. Kiiskin repun päätin kantaa loppuvaelluksen itse, se oli kiinnitettynä rinkkaan jo valmiiksi.

Odottelimme hetken Luirojoen rannalla antaen jo ylittämässä olleen koirien kanssa vaeltaneen porukan mennä ensin. Kuten edeltävätkin joet, Luirojoki oli helppo ylittää.

Nousu Luusuanvaaralle ei ollut niin jyrkkä miltä se kartassa näytti. Ampupäillä istuskelin suurilla kivillä ja join vettä uupumukseen, ei ollut vaeltajan keli vaellella. Olin väsynyt ja kahdeksan kilometrin talsiminen tuntui mahdottomalta. Ampupään jyrkkä etelärinne toi uutta puhtia loputtomalta tuntuneen metsän jälkeen.

Laskeutuessani takaisin alas metsään kivinen polku muuttui hiekkakankaaksi. Kävely oli rattoisaa ja vastaantullut vaeltaja pysähtyi jutustelemaan. Helle ei enää haitannut, juttutuokio tuntemattoman kanssa piristi.

Tuiskukurun autiotuvalla en pitänyt kiirettä leirin kasaamisessa. Valmistelin ensin ruokaa, kuivattua hernekeittoa ja ruisleipää. Hernekeitosta tuli juotavaa lisätessäni siihen ajatuksissani aivan liian paljon vettä jutellessani paikalle taukoa pitämään tulleiden vaeltajien kanssa. Juotava hernekeitto oli suhteellisen ällöttävää, mutta nälissään syö vaikka mitä normaalista koostumuksesta poikkeavaa…

Kasasin teltan tutulle paikalle Kiilopää-Suomunruoktu- Tuiskukuru – vaellukseltani.Viimekin kerralla ihmettelin Tuiskukurun telttapaikkojen vähyyttä enkä tajunnut etsiä niitä helikopterikentän lähettyviltä. Yöpymään saapunut partioporukka osasi suunnata kunnon telttapaikoille ja löytyipä sieltä vielä toinen tulipaikkakin…

Partiolaisista riitti seuraa. He ohjasivat vedenhakureissunsa telttani ohitse päästäkseen rapsuttelemaan Kiiskiä – ja siitähän koira tykkäsi. Minua lähinnä huvitti nuorten innostus koiraani kohtaan. Lueskelin teltassa kirjaa ja kävin kuvaamassa sopuleita joen rannalla saamatta niistä yhtäkään kunnon kuvaa.

Illalla jouduin siirtämään telttaani varjoon, teltta oli kuumennut auringossa enkä voinut ottaa koiraa sisälle nukkumaan. En jätä Kiiskiä ulos yöksi, en luota vaijeriin niin paljoa että jättäisin sen pidemmäksi aikaa vartioimatta. Myös hyttyset viihtyivät koiran kimpussa, onneksi teltta viilentyi varjossa nopeasti.

Illan kuluessa myös ulkona viileni ja sain jälleen pukea vaatetta makuupussiin. Onneksi lämpötila laski yöksi, jos päivän helteistä olisi joutunut kärsimään yölläkin, vaellukseni olisi ollut hyvin epämukava.

kesä, Urho Kekkosen kansallispuisto, Urho Kekkosen kansallispuiston vaellus, yksin vaeltaminen, Yleinen

Ukk:n vaellus: Sarvijoki – Pälkkimäoja – Luiro 20 km

5.7.2020julkaissut adventurelandlapland2 kommenttia

Tämä postaus kertoo Urho Kekkosen kansallispuiston vaellukseni toisen päivän tapahtumista. Ensimmäisen osan löydät täältä.

Ensimmäisen yön olin valveilla. Olin väsynyt nukkumaan mennessäni, ilmeisesti helle ja siinä rehkiminen pisti pään sekaisin. Aamulla heräilin puoli kahdeksan aikaan huonoa oloa harmitellen. En malttanut odottaa liikkeelle pääsyä, kuten normaalistikin olin ensimmäisten joukossa liikkeellä autiotuvan pihassa.

Aamupalaa syötyäni aloitin leirin purkamisen. Kyttäsin autiotupaa ja heti kun huomasin liikettä sen edustalla hiippailin tiedustelemaan kahluupaikan sijaintia. Mukava pariskunta neuvoi oikein kattavasti eri vaihtoehdot ylittää Sarvijoki.

Itse joen ylittäminen kävi ongelmitta, vein jälleen ensin koiran ja sen repun yli, palasin hakemaan rinkkani ja seipääseen tukeutuen ylitin virran uudelleen. Koiran kanssa kulkiessa joet tuli ylitettyä 1-4 kertaa, riippuen virtauksesta.

Matkani alkoi pienellä nousulla metsään. En aluksi innostunut uudesta samoilusta metsässä itikoiden riivaamana, pian maisema alkoi avautua ja jylhät tuntureiden rinteet nousivat polun varrella. Pysähtelin ihastelemaan maisemia ja nautin pienestä tuulenvireestä. Koti-ikävä ei vaivannut enkä uhrannut ajatustakaan ikäville asioille. Nyt nautin maisemista ja vapaudesta.

Kiiski bongasi kauempaa lumihangen ja kierähteli siinä jonkin tovin. Soin pienen ilon karvaiselle kaverilleni, sillä täytyi olla kuuma.

Patikointi Paratiisikurun länsipuolella kulkevalle joelle oli rentoa. Vastaani tuli pari vaeltajaa toisen suomenlapinkoiran kanssa ja he varoittivat edessä olevasta noususta. Kuulemma olivat tyytyväisiä siitä, että olivat tulleet rinteen alas. Jännittyneenä odotin mitä vastassa olisi ja ylitin joen kengät jalassa kiveltä toiselle hypellen.

Paratiisikuru on nimensä veroinen. Suuri kaareva seinämä nousee komeasti eteen itään kulkiessa ja maisemat vain paranevat mitä syvemmälle kuruun pääsee. Kurun pohjalla virtasi joki ja kaksi lampea näyttivät hellepäivän helpottajilta, aurinko oli jälleen alkanut paahtaa.

Pikkuhiljaa aloin hahmottaa seinämän korkeutta. Jo sen alapuolella tiesin nousun käyvän raskaaksi. Lähdimme pikkuhiljaa etenemään polulla korkeammalle, mitä pidemmälle pääsimme sitä komeammaksi Paratiisikurun maisemat kävivät ja reidet kipeytyivät.

Vaellukseni rankin osuus oli ehdottomasti Paratiisikurun nousu. Jouduin pitämään useamman tauon, istahtelin alas ja annoin koirankin levätä. Rinne on jyrkkä ja korkea. Helle sai hien virtaamaan ja epätoivoisesti askel askeleelta puserrin ylös miettien evästaukoa.

Kun viimein Ukselmapään huippu alkoi hahmottua sain lisää virtaa jatkaa eteenpäin. Lupasin itselleni monet kerrat pitäväni taukoa heti kun siihen sopiva tuulensuojainen kohta ilmestyisi eteeni. Pirunportti näkyi syvänteenä vierelläni ja kansallispuiston suurimpien tunturien huiput näkyivät rykelminä ympärillä.

Polku kulkee Pirunportin läpi Ainin kotavaaraan ja siitä Lumikurunojaa myöten Pälkkimäjoelle. Päätökseni oikoa tunturien yli osottautui hyväksi, helle ei haitannut kovassa tuulessa ollenkaan.

Pidin taukoni suuren kiven juurella. Laskin rinkkani, annoin Kiiskille herkkuja ja söin pari kourallista pähkinäsekoitustani. Istuskelin mättäällä ja ihastelin maisemia, en osaa enää nimetä mikä taukopaikoistani on kaunein, jatkuvasti kohtaan maisemia jotka hämmästyttävät komeudellaan.

Patikoidessani tuntureilla näin maassa jotain kimmeltävää. Ehdin jo kauhistella kuinka tännekin on rikottu lasipullo, lähemmin tarkisteltuani hoksasin maassa olevan suuria katinkullan paloja.

Ohitin muutaman kurun ja laskeuduin Skoaltoaivin rinteeltä Pälkkimäjoelle. Ylitin joen ja tunsin helteen alkavan poltella uudelleen. Kävely polulla hiekkamaastossa oli hirveää, näin kauempaa hiekalle nuupahtaneen pöllön, jonka luokse en uskaltanut mennä ettei Kiiski söisi sitä. Epäilen tosin pöllön olleen jo kauemmin kuollut.

Ilman vastarannalla olleita vaeltajia olisin kävellyt laavun ohi. Kartasta luettuna laavun olisi pitänyt olla puolella jolla kuljin, mutta jouduinkin ylittämään joen päästäkseni sille. Pidin taukoni kumikengät jalassa, aurinko paistoi suoraan kotaan ja kaikki mustat kankaat muuttuivat polttaviksi sen lämmössä. Kiiski nukkui puun varjossa.

Pälkkimäjoen laavun piti alunperin olla yöpaikkani, mutta koska virtaa riitti ja paikka oli liian aurinkoinen jatkoin ruokataukoni jälkeen matkaani kohti Luiroa. Pidempi tauko oli paikallaan, jaksoin hyvin viimeiset viitisen kilometriä.

Ennen Luiroa polun ja mönkijäuran risteyksessä on mökkikylä, jonka epäilen kuuluvan poronhoitajille. Kylää ei ole merkitty karttaani ja hämmennyin löytäessäni itseni kelomökin pihasta. Kadotin polun ja pyörin pihassa tovin paikannettua itseni, samalla muistin nähneeni videon paikasta, kenties Ali Leiniöltä?

Lähdin summamutikassa etsimään polkua pois mökeiltä ja lähdin kulkemaan mönkijäuraa pitkin. Näin tunturien rinteet idässä ja tarkistin kompassista kulkusuuntani, niiden mukaan kuljin oikeaan suuntaan.

Tiheässä metsässä väsyneenä alkoi jännittää kun löysin poron hyvin syödyn raadon polun varrelta. Olin näkevinäni metsässä jotain suurta ja tummaa, jännittyneenä askelsin nopeammin kohti Luirojärveä.

Luirojärven lähistöllä tutkin karttaa, kun Kiiski vetäisi hihnasta lujasti. Säikähdin ja katsoin taakseni, polulla asteli mies meitä kohti. Mies manaili Sokostin reissuaan ja kertoi menevänsä Luiroon. Lähdin seuraamaan häntä, mutta nopeasti huomasin meidän kulkevan takaisin pohjoiseen ja pysähdyin.

Nyt olin taas sekaisin.

Mies ilmeisesti oli matkalla Luirojärven rannalla olevalle kodalle. Lähdin kulkemaan takaisinpäin ja sormet ristissä toivoin kulkevani oikeaan suuntaan. Luirojärven itäpuolella on paljon polkuja. Ylitin muutaman joen ja pitkospuilla kuulin ääntä takaani. Vaellusporukka näytti lähestyvän vauhdilla ja helpottuneena lähdin matelemaan kohti olettamaani suuntaa. Porukan saavuttaessaan meidät kysäisin heiltä missä Luiron autiotupa mahtaa olla ja kuulin olevani oikealla polulla. Tai näin he toivoivat olevan…

Kun viimein pääsin Luiroon kävelin telttapaikat läpi. Autiotuvalla olleen koiran takia päädyin metsän reunaan hieman kauemmas tuvasta vanhemman pariskunnan naapuriksi. Muurahaiset vilisivät paikalla, mutta mikä tahansa tasainen paikka kelpasi yhdeksi yöksi rankan vaelluksen päätteeksi.

Minulla oli ehkä liian suuret odotukset Luirolta. Järven maisemat olivat komeat, sameaa ja sammaleista vettä oli hieman jännittävää juoda. Ehkä Luiron taika olisi avautunut minullekin jos olisin yöpynyt Hiltoniksi kutsutussa autiotuvassa tai saunonut.

Naapurini osottautuivat oikein mukaviksi. Minua ei haittaa jos muut vaeltajat jututtavat ja on vain plussaa jos Kiiski saa ylimääräisiä rapsutuksia. Yksin vaeltaessa henkireikänä ovat muut vaeltajat ja heidän tarinansa.

Valmistelin ulkona ruokaa, mutta hyttysmäärä oli jotain järkyttävää eikä hyttysmyrkky pitänyt niitä poissa. Söin lounaani teltassa kirjaa lueskellen. Kävin iltapesuilla Luirojärven rannalla ja laittelin nukkumaan kymmenen aikaan.

Iltarutiineihini kuului hikien ja hampaiden pesu sekä ruuan yhteydessä magnesiumveden juominen. Vaihtovaatetta minulla olisi voinut olla enemmän, hikipaidassa nukkumaanmeno ei ollut mitenkään mukavaa.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.