Paratiisikurun vaellus – kolme yötä Urho Kekkosella

Aikaisen kesän ansiosta vaelluskauden on pystynyt aloittamaan heti lasten lomien alettua.

Lähdin seitsemänvuotiaan tyttäremme kanssa ajelemaan Ivaloon kesäleirin päätyttyä. Reittisuunnitelmamme oli joustava ottaen huomioon leirin tuoma väsymys.

Olemme aloittaneet vaeltamisen lasten kanssa heidän ollessaan viiden vanhoja. Rutiinit ovat tuttuja ja he tietävät millaista vaeltaminen on. Välillä väsyttää, suurimmilta osin vaelluksella on hauskaa!

DSC_9229

Päivä 1. Aittajärvi – Siikavuopajan laavu 5.5 km

Saavuimme Aittajärven parkkiaueelle viiden aikoihin alkuillasta. Kuutuantie oli yllättävän hyvässä kunnossa, aikaisemmilla kerroilla tiellä on ollut suuriakin routavaurioita.

Jokien ylitys kesäkuun alussa voi olla hankalaa korkean veden vuoksi. Nopeasti edenneen kuivan kevään ansiosta veden pinta oli laskenut kohtuulliselle tasolle ja tytärkin pääsi ylittämään joen käsikynkässä kanssani ongelmitta.

Aittajärven ylitystä helpottavat joen pohjassa olevat punaiset merkinnät. Merkkien kanssa kannattaa soveltaa, välillä matalampi kohta ylittää löytyy alempaa virrasta.

DSC_9233

Vaelsimme Suomujoen vartta pitkin kohti Siikavuopajan laavua. Kuljimme sekä poluilla, että omia reittejämme. Hyttysiä oli jo yllättävän paljon, tyttären Reiman Hytty huppari ei näyttänyt suojaavan häntä itikoilta lähes ollenkaan.

DSC_9235

Maasto Siikavuopajalle on pääosin kuivaa kangasta. Muutama kosteikko löytyy rannasta ja matkalla on yksi pieni joen ylitys, jonka pääsi ylittämään kaatunutta puuta pitkin.

Päästessämme laavulle tytär halusi uimaan. Matalassa rannassa oli mukava puuhailla samalla kun vahdin häntä ja tein iltapalaa. Kävin itsekin pesemässä illan hiet pois, kalat hyppivät vuopajassa ja tunnistamattomaksi jääneet vesilinnut pitivät meteliä.

IMG_20260605_220701

Pystytin Msrn telttamme sisäteltan laavuun hyttyssuojaksi. Oli mukava päästä yöpymään laavun suojissa!

Yö oli levoton, vuopajassa viihtyvät linnut pitivät pajon ääntä. Kaakatus toi juuri oikeanlaista tunnelmaa vaelluksen alkuun!

Päivä 2. Siikavuopaja – Sotavaaranoja – Sarvioja 12 km

Nukuimme myöhään, lähtö Siikavuopajalta koitti vasta yhdentoista aikoihin. Yötön yö mahdollisti aikatauluttoman vaeltamisen, pienen lapsen kohdalla rutiinit ovat kuitenkin tärkeitä myös lomalla ja halusin pitää jonkinlaisen tolkun vaeltamisessa.

DSC_9236

Aamiaseksi söimme puuroa, leipää ja keitettyä kananmunaa.

Lyhentääkseni päivän kilometrejä lähdimme oikomaan metsän kautta kohti Sotavaaran kohdilla olevaa poroaidan porttia. Metsä oli hankalakulkuinen ja itikat piinasivat, sentään suunnistus oli helppoa rinnettä myötäillen.

DSC_9245
2026-06-13_09-52-40

Portilla maisema Suomujoelle oli kaunis ja pidimme päivän ensimmäisen tauon entisellä tulipaikalla. Tulipaikasta ei ollut enää jäljellä kuin muutama tukinpala, paikka oli siistitty hyvin. Ei olisi arvannut, että siinä on joskus polteltu tulia ja tunnelmoitu jokea.

Sotavaaranojan varsi oli paikoitellen todella kaunis. Jos hyttysiä ei olisi niin paljoa, se kelpaisi hyvin leiripaikaksikin. Polku oli helppokulkuinen, alueella oli puhurin kaatamia puita ja jänniä kelottuneita mäntyjä joihin linnut olivat tehneet kolojaan.

DSC_9267

Sotavaaranojan tulipaikalla on kaunis koski joka on ehdottomasti käymisen arvoinen kohde. Kosken alapuolella on pieni uimakelpoinen syvänne josta ojan pääsee ylittämään, kosken kohdalla kallioille on raahattu puita joita voisi myös käyttää ylitykseen. En suosittele kokeilemaan, koski oli voimakkaan oloinen.

Vanhempana sitä tuppaa usein olemaan varuillaan korkeilla paikoilla, etenkin koskialueilla. Vesi on vaarallinen luonnonvoima ja vaikka kuinka lapsi osaisi uida aikuisen on oltava varuillaan.

DSC_9268

Söimme hernekeittoa lounaaksi, pystytin telttamme hyttyssuojaksi tauon ajaksi. Pidempi tauko teki hyvää ja vaeltaminen jatkuikin ongelmitta hetken.

Pian kuitenkin helle ja väsy alkoi painaa. Kannoin tyttärenkin varusteet joten tauot tekivät hyvää minullekin.

Sotavaaranojan ja Maantiekurun risteyksen lähettyvillä oli mukavan oloinen telttailupaikka. Kaikkea sitä löytääkin kun lähtee uusille poluille.

DSC_9280

Päivän odotetuin hetki koitti aloittaessamme nousun Kaarnepään eteläisen selän yli Sarviojalle. Rinkkani painoi aivan liikaa. Mitä korkeammalle nousimme, sitä tunturimaisemmaksi maisemat kävivät. Muistan edelleen kuinka ensimmäistä kertaa noustessani samaa rinnettä olin ihastuksesta sekaisin. Rakastan puiden lomasta pilkottavia tunturien huippuja!

Kuuntelimme musiikkia tallustaessamme viimeiset kilometrit Sarviojan autio- ja varaustuvan pihaan. Löysimme joelta kauniin lähteen jota jäimme ihmettelemään hetkeksi ja tytär sai jälleen kastella päätään viilentyäkseen.

DSC_9298

Varasin meille yhdeksi yöksi varaustuvasta paikat. Varaustuvat ovat käteviä jos haluat varmistaa yösi sisällä tuvassa, vain paikan lunastaneet  saavat yöpyä niissä.

Päivälliseksi tein perunamuusijauheesta ja kuivatusta jauhelihasta peruna-jauhelihasosetta, varma hitti lapsille.

Itikat pääsevät helposti joihinkin tupiin sisään, eikä niitä auta edes yrittää tappaa. Tällä kertaa olimme onnekkaita eikä sisätelttaa tarvinut alkaa pystyttämään laverille, itikoita ei näyttänyt pääsevän määräänsä enempää sisälle.

3. Päivä. Päiväretki Paratiisikuruun 11 km

Sade ripotteli satunnaisina kuuroina tuvan ikkunoihin herätessämme. Tiedossa oli päiväretki ilman rinkkoja Paratiisikuruun joten emme pitäneet kiirettä.

Siivosimme ja luovutimme varaustuvan kahdeltatoista. Pystytin teltan tuvan pihaan ennen lähtöämme kohti Paratiisikurua.

DSC_9314
DSC_9304

Sarviojalta Paratiisikuruun pääsee kahta lopulta yhdistyvää polkua pitkin. Valitsimme menomatkalle polun joka seuraili Sarviojan sivu-uomaa. Joen varrelta löytyi kauniita leiripaikkoja joilla istuskelimme ja söimme eväitämme.

Helteinen sää jatkui aamun sateiden jälkeen pitkälle iltapäivää. Jokivarren polku oli kärsinyt paikoitellen eroosiosta ja oli hankalakulkuinen. Helteet eivät olleet sulattaneet kaikkia lumia varjopaikoilta, tytär viihtyi hangilla ja laskipa hän mäkeäkin yhdestä.

DSC_9315

Paratiisikurulle viimeinkin saapuessamme sain sivusilmällä tarkkailla lasta taas uudelta lumikasalta samalla kun itse ihastelin Paratiisikurun jylhiä korkeita tunturinrinteitä.

Vaikka Paratiisikuru on nimensä veroinen, se ei ole muistaakseni luvallista telttailualuetta. Maasto kurulla on herkkää, joten pysyttele valmiilla poluilla. Olen ensimmäisen kerran vieraillut kurulla noin kuusi vuotta sitten, ilokseni en itse havainnut kovaa maaston kulutusta, kuten esimerkiksi Kevon luonnonpuistossa on nähtävillä.

DSC_9331
DSC_9325
DSC_9333
DSC_9334

Lumileikit vaihtuivat ”vuorikiipeilyyn” joten oli aika syödä evästä. En ollut varannut lounasta mukaamme, patukat, muffinit ja suolakeksit toimivat hyvin pitämään energiatasot korkealla.

Paluumatkalla katselin taivaalle kerääntyvä pilviä. Ne näyttivät aivsn ukkospilviltä, eikä mennytkään kauaa kunnes ensimmäinen jyrähdys kuului. Hoputin lasta eteenpäin, emme voisi jäädä avotunturiin ukkosen lähestyessä. Alkoi takaa-ajo.

DSC_9329

Onneksi olin aamulla ottanut sadevaatetta mukaan. Tummat pilvet lähestyivät jyrinän saattelemina, päästessämme suojaisampaan maastoon näytin tyttärelle jokaisen potentiaalisen suojapaikan edetessämme kohti Sarviojaa.

Kuljimme metsäpolkua pitkin joen ylityspaikalle. Taivas suorastaan repesi auki saadessamme piiloon jätetyt ylityskengät jalkaamme.

DSC_9337

Saavuimme autiotuvalle likomärkinä. Tuvan edessä istui vaeltajajoukkio joiden seuraan tytär jäi juttelemaan hakiessani kuivia vaatteita teltalta. Äh, teltan alla oli kuoppa joka tietenkin oli täyttynyt vedellä.

Jätimme autiotupaan osan vaatteista kuivumaan ja siirryimme telttamme syömään.

4. Päivä. Sarviojalta takaisin Aittajärvelle 11 km

Sade laski lämpötilaa roimasti. Heräsin aamuyöstä kylmään, pyysin tyttären kanssani samaan makuupussiin mutta hänellä olikin kuuma… Ja sain palella yön yksinäni.

Aamulla nukuimme pitkään eikä aamutoimiakaan tehty kovin kiireellä. Jutustelimme muiden vaeltajien kanssa ja nautimme viimeisistä hetkistä leiripaikassa ennen raskasta nousua Kaarnepäälle.

DSC_9351

Sarviojan autio- ja varaustuvan takaa nousee polku Kaarnepäälle, jota pitkin pääsee oikaisemaan aina Maantiekurun nuotiopaikalle saakka Kuotmuttipään kautta. Polku erottuu pääosin hyvin tuntureilla. Vettä sieltä on huonosti saatavilla.

Kannoin suurimman osan varusteistamme ja nousu kaarnepäälle teki pahaa. Taakse avautuvat maisemat kannustivat nousussa, laki ei tosin tuntunut tulevan ollenkaan esiin.

DSC_9360

Neljän päivän vaelluksemme oli ollut lapselle vaativa kilometreiltään, hän kuitenkin jaksoi hienosti viimeisenkin päivän kilometrit. Väsymystä oli ilmassa, lukuisat ”arvaa asia värin perusteella”, ”arvaa asia kotoa” leikit ja tarinoiden keksiminen alkoivat jo itsellä kyllästyttää. Lapsen kanssa loputon jutustelu kuitenkin tsemppaa ja auttaa jaksamaan. Tauotimme paljon, aina kun lapsi halusi.

Seurasimme saderintamia ja jutustelimme vastaantulevien kanssa. Etenkin heidän, joilla oli koiria.

DSC_9367
DSC_9357

Viimeinkin päästessämme Maantiekurun nuotiopaikalle olimme kulkeneet pahimman ohi. Enää olisi jäljellä lyhyt tallustelu joen rantaan, ylitys ja autolle hiippailu ylityskengissä.

Neljä päivää kahdestaan tyttären kanssa oli ihanaa aikaa! En ole aikaisemmin vaeltanut vain hänen seurassaan. Oli mukava höpötellä, seurata hänen loppumattomia puuhiaan luonnossa ja huomata kuinka reipas eräilijä seitsemänvuotias on.

Odotan innolla elokuista vaellustamme jonnekin, en ole päättänyt kohdetta. Saa ehdottaa, Kainuu ja Lappi ovat rajana.

DSC_9378

Täältä löydät aikaisemmat tekstini samalta alueelta Urho Kekkosen kansallispuistossa

Lisää lasten kanssa vaeltamisesta täältä!

Vaellus Urho Kekkosen kansallispuistoon lapsen kanssa- Luirojärvi-Muorravaarakka-Sarvioja-Aittajärvi

DSC_7818

Ensimmäisen osan Urho Kekkosen kansallispuiston vaelluksesta esikoiseni kanssa löydät täältä

Luirojärvi-Sokosti-Muorravaarakka 15 km

Rinkkani oli keventynyt huomattavasti Luirojärvellä vietetyn illan aikana. Aamulla painoa katosi vielä kahden kananmunan ja leivän verran, kyytipojaksi keiteltiin vielä puurot.

Kuuselan kämpän siivottuamme matka jatkui kohti Sokostin rinnettä. Sokosti on Urho Kekkosen kansallispuiston korkein ja legendaarisin tunturi. Oli mahtavaa päästä jakamaan huiputus poitsun kanssa, ensimmäinen yritykseni päästä tunturille kariutui Kiiskin hyydyttyä hellekelillä 2020 vaelluksellamme.

Ensimmäinen evästauko pidettiin tunnin kulkemisen jälkeen juomapullojen täyttämisen ohella. Reitti Luirolta Sokostille kulkee läpi metsän ja muutaman pienen joen ylityksen kautta. Fiilis oli edelleen hyvä, lapsi jaksoi kulkea ja odotti huiputusta innoissaan.

DSC_7819-2
DSC_7823
DSC_7826-2

Mitä korkeammalle Sokostin rinnettä pääsimme, sen upeammaksi maisemat kävivät. Jaurutuskurusta nouseva Apujoukkojenvaara oli komea näky rinteen muuttuessa vaikeakulkuisemmaksi irtokivien valuessa askeleen alla. Polku katoili ja saimme tarkkaan valita reitin kohti korkeuksia. Juuri ennen huippua rinne muuttuu jyrkemmäksi ja jouduin pitämään useamman hengähdystauon nuutuessani rinkkani alle. Poitsu katosi huipulle, hänen vauhtinsa näytti vain kasvavan mitä lähemmäs päästään.

Pohkeeni tuntuivat räjähtäviltä ilmapalloilta viimeinkin päästessäni huipulle. Poitsu oli löytänyt itselleen suojaisan paikan suurten lohkareiden luota. Kova tuuli jännitti meitä molempia, oli hurjaa olla niin korkealla! Tuntui kuin olisimme vain voineet pudota alas maahan. Tämä toki ei ole mahdollista loivenevan rinteen takia.

Kivikkoisella huipulla käväisimme katsomassa radiomaston ja suuntasimme kohti Riittelmäpäitä. Lounastauko pidettiin kauniin pienen puron alkulähteillä.

DSC_7827
DSC_7833
DSC_7838
Kohti Riittelmäpäiden ja Apujoukkojenvaaran satulaa

Riittelmäpäiden kuruissa oli runsaasti lunta jäljellä. Oli hauskaa kävellä kantohangella, ihailla lumiseinämää ja katsella kuinka vuolaana virtaava joki vyöryi lumesta muodostuneen sillan ali.

Tapasimme Lumikurunojalla mukavan vanhemman vaeltajan jonka kanssa jäimme hetkeksi jutustelemaan.

Kello alkoi lähestyä kuutta, askel alkoi painaa pitkän päivän päätteeksi.

Kylmän Muorravaarakkajoen ylitys tuli kuin tilauksesta kumisaappaissa hautuville jaloille. Joen vesi oli kaikista vaelluksen jokien ylityksistä kylmin!

DSC_7846
DSC_7848
DSC_7849

Olin vuokrannut meille vaelluksen kolmanneksi yöksi Muorravaarakan ruoktun. Ruoktu on vanhempi 1953 rakennettu kammi, joka ensisilmäyksellä vaikutti jopa hieman karmealta ampiaisen lentäessä ulos pimeästä kämpästä avattuamme oven. Varaus- ja vuokratupien varaustilanteen voit tsekata eraluvat.fi – sivustolta ja tehdä varauksen luontoon.fi kohteen sähköpostiosoitteeseen. Urho Kekkosen kansallispuiston varaukset voi tehdä mm. Palvelukeskus Kiehisen asiakaspalveluun.

Hetken aikaa ruoktulla puuhailtuamme ja paikoilleen asetuttuamme kämpän fiilis muuttui paljon paremmaksi. Pöydän äärellä sijaitsevat neljälle sopivat makuupaikat olivat mukavat, nurkassa oven vieressä sijainnut kamiina lämmitti viileää tilaa juuri sopivasti – ulkona oli todella lämmin keli joten viileässä nukkuminen tuntui hyvin mukavalta ajatukselta. Ruoktulla oli aika paljon myyrän kakkaa, emme onneksi nähneet yhtäkään yön aikana.

DSC_7857
DSC_7856

Muorravaarakan ruoktu – Pirunportti-Paratiisikuru-Sarvioja 10 km

Lyhyen päivämatkan ansiosta saimme viettää rennon aamun. Lähdimme vasta lounaan jälkeen vaeltamaan kohti viimeistä yöpaikkaa. Evääksi tekaisin poitsulle popparit.

Nousu Pirunportille helteessä ei ollut yhtä tuskainen kuin mitä edeltävän illan laskeutuminen Muorravaarakkajoelle oli ollut itikoiden kyllästämässä metsässä. Pirunportti näkyi komeana, osittain lumipeitteisenä edessämme päästyämme puurajan yli.

Itse Pirunportti oli hieno kokemus ja nousi meidän molempien lempikohteeksi UKK:lla. Portin juurella lepatteli lukuisia perhosia ja hanki hohkasi kylmää.

Valkoinen hanki sai silmät särkemään auringonpaisteessa. Lainasin omat aurinkolasini poitsulle joka oli lähtiessä heivannut omansa autoon.

Pirunportilla oli hankala edetä kivikkoisessa ympäristössä. Kulumien perusteella oli helppo hahmottaa mistä oli vaellettu, silti sai olla todella varovainen askelissaan.

DSC_7865
DSC_7869
Edellämme kulki kaksi vaeltajaa
DSC_7871-2
DSC_7872

Paratiisikurulle päästessämme tunnelmaa laski ihmisten paljous! En alkukesälle odottanut niin suurta ruuhkaa. Muut vaeltajat eivät ole ongelma, mutta en oikein ilahtunut tavasta miten hiekkaiselta harjulta nakeltiin lampeen kiviä ja pidettiin mekkalaa. Paratiisikuruun ei muuten saa leiriytyä, se on hyvä pitää mielessä vaellusta suunnitellessa.

Päätin kuitenkin nauttia maisemista. Olen kerran aikaisemmin saanut nauttia kurusta yksinäni koiran kanssa joten nyt täytyi vain kestää oma harmitus. Söimme evästä ennen kuin jatkoimme patikointia Sarviojalle jolla oletin olevan täpötäyttä.

Tuvalle saavuttuamme viimeisen joen ylitettyämme olin hyvin yllättynyt – olimme ainoat varaustuvalla ja autiotuvankin puolella oli tilaa. Telttailijoita pihalla oli useampi, tunnelma leirissä oli rauhallinen.

DSC_7884
Paratiisikurun ruuhkaa ei havaitse korkealta kuvatuista kuvista
DSC_7882

Söimme, tein poitsulle loput popparit jälkiruoaksi ja lepäiltiin ennen iltakävelyä Sudenpesälle. Aivan emme Sudenpesälle jaksaneet kävellä, jäin paluumatkalla pojasta jälkeen ja käytin hetken täydelliselle yksinololle, vaelluksen läpikäynnille ja läheisen joen ihailulle.

Varaustuvalla juttelin mukavan pariskunnan kanssa jotka olivat törmänneet julkaisemaani sisältöön netissä. Sain kutsun roskattomaksi vaelluskummiksi, tämä oli suuri kunnia ja oli ilo kotona vaelluskummin tehtäviä lukiessa todeta että sitähän minä jo teen – toimin roskattomana retkeilijänä, siivoan muiden jälkiä, opastan ja pidän yllä yleistä hyvää vaelluskulttuuria.

Sarvioja – Aittajärvi 12km

Oli haikeaa lähteä kotimatkalle. Molemmat olimme tyytyväisiä vaellukseen, selvisimme ilman haavereita ja lapsikin suunnitteli jo uutta reissua, joka oli minulle merkki onnistuneesta vaelluksesta!

Vuokratupien ja varaustuvan varaaminen helpottivat vaellusta. Ensimmäinen kylmä telttayö väsytti, mielelläni olisin itse nukkunut useammankin yön ulkona kylmästä huolimatta.

Paluumatkamme kulki Kaarnepään ja Kuotmuttipään yli takaisin Maantiekurulle. Noustessamme ylös rinnettä pystyimme näkemään Pirunportin ja hahmottamaan Paratiisikurun aluetta, vaelluksen viimeisenä päivänä on hienoa päästä hyvästelemään vieraillut kohteet korkeuksista käsin.
Kaarnepään yli menevä polku erottuu hyvin maastosta vaikkei sitä olla merkitty ainakaan vanhempiin karttoihin. Onnistuimme selvästä polusta huolimatta kulkemaan hieman harhaan innoissamme katsoessamme maisemia ja iloitessamme vaelluksen onnistumista.

DSC_7889
Kaarnepään raskas nousu
DSC_7896

Maantiekurulla pidettiin viimeinen evästauko. Poitsu sai kanssaevästäjiltä kovasti tsemppejä, mikä on aina mukavaa.

Olosuhteet alhaalla Maantiekurun polkua tallustellessa kävivät tuskaisen painostaviksi. Kumisaappaat hiostivat, käärin housunlahkeet ylös, saappaan ja housujen välisille ihokaistaleille syntyi auringonpolttamat viimeisten tuntien aikana.

Aittajoki ylitettiin jälleen yhdessä yleisön seuratessa suoritusta. Reppuselässä kiikkunut lapsi ei pudonnut jokeen enkä itse kaatunut joten emme tarjonneet paljoakaan viihdettä.

Autolla oli mahtavaa vaihtaa hikiset vaellushousut verkkareihin, harmikseni viimeinen (eli se toinen) puhdas t-paitani oli jo ylläni joten jouduin palaamaan ihmisten ilmoille suhteellisen pahalta tuoksuen.

Vaikka vaelluksen loppuminen tuntui haikealta, olimme molemmat tyytyväisiä päästessämme kotiin. Vaelluksestamme alkoi kahden viikon sateeton kausi, olisi ollut hirvittävää olla helteellä liikenteessä – en voi sietää kuumia päiviä!

Herääkö kysyttävää lapsen kanssa vaeltamisesta? Tsekkaa viime vuoden postaukseni aiheesta!

DSC_7897

Ukk:n vaellus: Sarvijoki – Pälkkimäoja – Luiro 20 km

DSC_2859 DSC_2868
DSC_2870
Tämä postaus kertoo Urho Kekkosen kansallispuiston vaellukseni toisen päivän tapahtumista. Ensimmäisen osan löydät täältä.

Ensimmäisen yön olin valveilla. Olin väsynyt nukkumaan mennessäni, ilmeisesti helle ja siinä rehkiminen pisti pään sekaisin. Aamulla heräilin puoli kahdeksan aikaan huonoa oloa harmitellen. En malttanut odottaa liikkeelle pääsyä, kuten normaalistikin olin ensimmäisten joukossa liikkeellä autiotuvan pihassa.

Aamupalaa syötyäni aloitin leirin purkamisen. Kyttäsin autiotupaa ja heti kun huomasin liikettä sen edustalla hiippailin tiedustelemaan kahluupaikan sijaintia. Mukava pariskunta neuvoi oikein kattavasti eri vaihtoehdot ylittää Sarvijoki.

Itse joen ylittäminen kävi ongelmitta, vein jälleen ensin koiran ja sen repun yli, palasin hakemaan rinkkani ja seipääseen tukeutuen ylitin virran uudelleen. Koiran kanssa kulkiessa joet tuli ylitettyä 1-4 kertaa, riippuen virtauksesta.

Matkani alkoi pienellä nousulla metsään. En aluksi innostunut uudesta samoilusta metsässä itikoiden riivaamana, pian maisema alkoi avautua ja jylhät tuntureiden rinteet nousivat polun varrella. Pysähtelin ihastelemaan maisemia ja nautin pienestä tuulenvireestä. Koti-ikävä ei vaivannut enkä uhrannut ajatustakaan ikäville asioille. Nyt nautin maisemista ja vapaudesta.

Kiiski bongasi kauempaa lumihangen ja kierähteli siinä jonkin tovin. Soin pienen ilon karvaiselle kaverilleni, sillä täytyi olla kuuma.

DSC_2878 DSC_2884
DSC_2887
Patikointi Paratiisikurun länsipuolella kulkevalle joelle oli rentoa. Vastaani tuli pari vaeltajaa toisen suomenlapinkoiran kanssa ja he varoittivat edessä olevasta noususta. Kuulemma olivat tyytyväisiä siitä, että olivat tulleet rinteen alas. Jännittyneenä odotin mitä vastassa olisi ja ylitin joen kengät jalassa kiveltä toiselle hypellen.

Paratiisikuru on nimensä veroinen. Suuri kaareva seinämä nousee komeasti eteen itään kulkiessa ja maisemat vain paranevat mitä syvemmälle kuruun pääsee. Kurun pohjalla virtasi joki ja kaksi lampea näyttivät hellepäivän helpottajilta, aurinko oli jälleen alkanut paahtaa.

Pikkuhiljaa aloin hahmottaa seinämän korkeutta. Jo sen alapuolella tiesin nousun käyvän raskaaksi. Lähdimme pikkuhiljaa etenemään polulla korkeammalle, mitä pidemmälle pääsimme sitä komeammaksi Paratiisikurun maisemat kävivät ja reidet kipeytyivät.

DSC_2892 DSC_2898
DSC_2907
Vaellukseni rankin osuus oli ehdottomasti Paratiisikurun nousu. Jouduin pitämään useamman tauon, istahtelin alas ja annoin koirankin levätä. Rinne on jyrkkä ja korkea. Helle sai hien virtaamaan ja epätoivoisesti askel askeleelta puserrin ylös miettien evästaukoa.

Kun viimein Ukselmapään huippu alkoi hahmottua sain lisää virtaa jatkaa eteenpäin. Lupasin itselleni monet kerrat pitäväni taukoa heti kun siihen sopiva tuulensuojainen kohta ilmestyisi eteeni. Pirunportti näkyi syvänteenä vierelläni ja kansallispuiston suurimpien tunturien huiput näkyivät rykelminä ympärillä.

DSC_2919 DSC_2925
DSC_2932 DSC_2935
Polku kulkee Pirunportin läpi Ainin kotavaaraan ja siitä Lumikurunojaa myöten Pälkkimäjoelle. Päätökseni oikoa tunturien yli osottautui hyväksi, helle ei haitannut kovassa tuulessa ollenkaan.

Pidin taukoni suuren kiven juurella. Laskin rinkkani, annoin Kiiskille herkkuja ja söin pari kourallista pähkinäsekoitustani. Istuskelin mättäällä ja ihastelin maisemia, en osaa enää nimetä mikä taukopaikoistani on kaunein, jatkuvasti kohtaan maisemia jotka hämmästyttävät komeudellaan.

Patikoidessani tuntureilla näin maassa jotain kimmeltävää. Ehdin jo kauhistella kuinka tännekin on rikottu lasipullo, lähemmin tarkisteltuani hoksasin maassa olevan suuria katinkullan paloja.

Ohitin muutaman kurun ja laskeuduin Skoaltoaivin rinteeltä Pälkkimäjoelle. Ylitin joen ja tunsin helteen alkavan poltella uudelleen. Kävely polulla hiekkamaastossa oli hirveää, näin kauempaa hiekalle nuupahtaneen pöllön, jonka luokse en uskaltanut mennä ettei Kiiski söisi sitä. Epäilen tosin pöllön olleen jo kauemmin kuollut.

DSC_2938 DSC_2939
Ilman vastarannalla olleita vaeltajia olisin kävellyt laavun ohi. Kartasta luettuna laavun olisi pitänyt olla puolella jolla kuljin, mutta jouduinkin ylittämään joen päästäkseni sille. Pidin taukoni kumikengät jalassa, aurinko paistoi suoraan kotaan ja kaikki mustat kankaat muuttuivat polttaviksi sen lämmössä. Kiiski nukkui puun varjossa.

Pälkkimäjoen laavun piti alunperin olla yöpaikkani, mutta koska virtaa riitti ja paikka oli liian aurinkoinen jatkoin ruokataukoni jälkeen matkaani kohti Luiroa. Pidempi tauko oli paikallaan, jaksoin hyvin viimeiset viitisen kilometriä.

Ennen Luiroa polun ja mönkijäuran risteyksessä on mökkikylä, jonka epäilen kuuluvan poronhoitajille. Kylää ei ole merkitty karttaani ja hämmennyin löytäessäni itseni kelomökin pihasta. Kadotin polun ja pyörin pihassa tovin paikannettua itseni, samalla muistin nähneeni videon paikasta, kenties Ali Leiniöltä?

Lähdin summamutikassa etsimään polkua pois mökeiltä ja lähdin kulkemaan mönkijäuraa pitkin. Näin tunturien rinteet idässä ja tarkistin kompassista kulkusuuntani, niiden mukaan kuljin oikeaan suuntaan.

Tiheässä metsässä väsyneenä alkoi jännittää kun löysin poron hyvin syödyn raadon polun varrelta. Olin näkevinäni metsässä jotain suurta ja tummaa, jännittyneenä askelsin nopeammin kohti Luirojärveä.

Luirojärven lähistöllä tutkin karttaa, kun Kiiski vetäisi hihnasta lujasti. Säikähdin ja katsoin taakseni, polulla asteli mies meitä kohti. Mies manaili Sokostin reissuaan ja kertoi menevänsä Luiroon. Lähdin seuraamaan häntä, mutta nopeasti huomasin meidän kulkevan takaisin pohjoiseen ja pysähdyin.

Nyt olin taas sekaisin.

Mies ilmeisesti oli matkalla Luirojärven rannalla olevalle kodalle. Lähdin kulkemaan takaisinpäin ja sormet ristissä toivoin kulkevani oikeaan suuntaan. Luirojärven itäpuolella on paljon polkuja. Ylitin muutaman joen ja pitkospuilla kuulin ääntä takaani. Vaellusporukka näytti lähestyvän vauhdilla ja helpottuneena lähdin matelemaan kohti olettamaani suuntaa. Porukan saavuttaessaan meidät kysäisin heiltä missä Luiron autiotupa mahtaa olla ja kuulin olevani oikealla polulla. Tai näin he toivoivat olevan…

DSC_2941 DSC_2942
DSC_2943 DSC_2946
Kun viimein pääsin Luiroon kävelin telttapaikat läpi. Autiotuvalla olleen koiran takia päädyin metsän reunaan hieman kauemmas tuvasta vanhemman pariskunnan naapuriksi. Muurahaiset vilisivät paikalla, mutta mikä tahansa tasainen paikka kelpasi yhdeksi yöksi rankan vaelluksen päätteeksi.

Minulla oli ehkä liian suuret odotukset Luirolta. Järven maisemat olivat komeat, sameaa ja sammaleista vettä oli hieman jännittävää juoda. Ehkä Luiron taika olisi avautunut minullekin jos olisin yöpynyt Hiltoniksi kutsutussa autiotuvassa tai saunonut.

Naapurini osottautuivat oikein mukaviksi. Minua ei haittaa jos muut vaeltajat jututtavat ja on vain plussaa jos Kiiski saa ylimääräisiä rapsutuksia. Yksin vaeltaessa henkireikänä ovat muut vaeltajat ja heidän tarinansa.

Valmistelin ulkona ruokaa, mutta hyttysmäärä oli jotain järkyttävää eikä hyttysmyrkky pitänyt niitä poissa. Söin lounaani teltassa kirjaa lueskellen. Kävin iltapesuilla Luirojärven rannalla ja laittelin nukkumaan kymmenen aikaan.

Iltarutiineihini kuului hikien ja hampaiden pesu sekä ruuan yhteydessä magnesiumveden juominen. Vaihtovaatetta minulla olisi voinut olla enemmän, hikipaidassa nukkumaanmeno ei ollut mitenkään mukavaa.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.