Lauantai- sunnuntai välisen yön jälkeen olen ollut hieman hämilläni. Vielä viime kesänä varmistelin leireissä yksin ollessani turvallisuuttani ja pelkäsin jonkun, eläimen tai ihmisen, tulevan häiritsemään uniani. Kohdattuani pimeän helmikuussa Skaidejávrin yöretkellä pelkoni ovat kadonneet.
Vielä viime kesänä leiriytyessäni kuljin teltan aluetta ympäri ennen nukkumaanmenoa ja varmistelin ettei lähistöllä varmasti ole mitään tai ketään muuta. Uneni oli rauhatonta ja odotin jatkuvasti koirani reagoivan johonkin ääneen.
Tunturissa kulkiessani haaveilen yöpyväni mitä upeimmissa paikoissa. Esteenä on kuitenkin ollut pelko rauhattomasta yöstä ja olen kuluttanut tuttuja yöpaikkoja jo lähes kyllästymiseen saakka. Kohteet eivät ole käyneet tylsiksi, lähinnä oma uskaltamattomuus.
Lähtiessäni viimeisimmälle yöreissulleni suunnitelmanani oli lumikenkäillä tutulle ja turvalliselle Skoarrajärvelle. Lähtiessäni kulkemaan kelkanjälkeä pitkin totesin hangen upottavan lumikenkienkin alla sen verran että retkestäni tulisi raskas. Kiivetessäni korkeammalle tiestä Norjan Sirman upeat maisemat avautuivat pohjoiseen, samalla huomasin uran vierestä tasaisen, juuri teltalle sopivan kohdan.
Maisemat tuolta potentiaaliselta paikalta avautuivat upeasti. Aurinko laskeutui hiljalleen Norjan tunturien taakse eikä aikaa ollut hukattavana mikäli tahdoin ihastella auringonlaskua teltan oviaukolta.
Aloin jo tamppaamaan teltalle alustaa alkaessani jännittää. Ei, tämä ei voi olla sopiva kohta teltalle. Paikka oli lähellä tietä, mutta sen verran korkeammalla ettei telttani näkyisi sinne. Pohjoistuuli saattaisi ottaa telttaan ikävästi ja vasta kesällähän Skoarrajärven yöretkelläni pelkäsin samassa kohdassa olevan hirviä…
Päätin kuitenkin pystyttää teltan uran viereen. Loppuillan vietin ulkosalla iltapalaa syöden teestä nauttien, ihastelin punertuvaa taivasta ja unohdin pelkoni täysin. Vaikka tie olikin noin 200 metrin päässä, eivät Norjankaan puolella jyrisevät rekat haitanneet rauhaani.
Laitoin yhdeksän jälkeen nukkumaan levollisin mielin. Tarkoitukseni oli kuunnella podcasteja, mutta en ollutkaan ladannut niitä puhelimeen joten kentättömällä alueella oli turha haaveilla iltasadusta. Harmitti etten ollut ottanut mukaan mitään lukemista, Kiiski sai nauttia pitkistä rapsutuksista ennen kuin hautauduin kahteen makuupussiini ja suljin silmäni.
Mietiskelin unta odottaessani pelkojani ja totesin että teltassa oli harvinaisen turvallinen olla. Jännitin mahtoiko yöllä tulla vielä pimeää ja ripustin vielä lampun roikkumaan teltan katosta varmuuden vuoksi.
Säikähtelin useamman kerran alkuyöstä unen rajamailta typeristä syistä. Näin pieniä pätkiä unta, alas parkkiin jättämäni auto oli joko tulessa tai sitten teltan ulkopuolella paloi. Kun viimein nukahdin kunnolla, heräsin enää vain muutaman kerran vaihtamaan asentoa ja auringon noustessa kuumuuteen.
Aamulla heräsin vasta kahdeksan aikaan. Kiiski tunki kuononsa makuupussini aukosta sisään ja rapsuttelin sitä kaikessa rauhassa. Hoksasin ilokseni ettei yöllä ollut kertaakaan pimeää herätessäni ja olin jälleen uskaltanut nukkua yön ulkona, yksin.
En osannut arvatakkaan kuinka pitkälle pääsisin yksin yöpymisen suhteen kun syksyllä aloin kohdata pelkäämääni pimeää. Yöreissu toisensa perään tuntuu sujuvan paremmin ilman pelkäämistä ja rauhattomuutta. Lopulta palkintona on levollinen mieli luonnosta nautitun hetken jäljiltä.
Ehkä piankin uskallan toteuttaa loputkin haaveilemani yöretket. Nuku vähintään yksi yö ulkona joka kuukausi – facebookhaaste on sujunut toistaiseksi hyvin ja uskon näin jatkuvan ainakin syyskuuhun saakka. Loka-joulukuu tulee olemaan haasteen vaikein osuus itselleni kaamoksen takia. Jos jo tuolloin olen kylliksi rohkea kohtaamaan täyden pimeyden?
Erämaan vaeltajatar 