Tämä on neljäs osa hiihtovaellukseni reittipostauksista. Toivottavasti tästä on hyötyä jollekin joka suunnittelee talvivaellusta Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon. Muistakaa kuitenkin että tällä hetkellä vaeltamaan lähteminen ennen tilanteen normaalisoitumista ei ole turvallista. Metsähallitus on sulkenut varaustupiaan sekä muita suosittuja taukopaikkojaan ja avunsaanti syrjäseuduille voi olla entistä hankalampaa koronaviruspandemian takia. Vaellukseni sijoittui ajalle 17-20.3.
Vaelluksen ensimmäinen osa Hetta- Sioskuru, toinen osa Sioskuru – Hannukuru ja kolmas osa Hannukuru – Nammalakuru.
Pallas-Yllästunturin kansallispuiston uollettujen latu-urien kunnon voit tarkistaa TÄÄLTÄ.
Viimeisen päivän reittini piti alunperin kulkea Sarvijärven ja Palkaskurun kautta. Edeltävänä iltana tutkin kuitenkin latujen ylläpitokarttaa ja huomasin ettei reittiä oltu sen mukaan huollettu ollenkaan. Myös hiihto Palkaskurun läpi epäilytti. Suunnitelmani muuttuivat lähes lennosta.
Aamu oli muita kylmempi. Edeltävän päivän rehkiminen tuntui kehossa ja koronahuoli painoi mieltä. Jäinen piha vaikeutti ahkion pakkaamista ja ajatuksissani laitoin sukset jalkaan ennen ahkiovyön pukemista. Aisa ei toiminut niin kuin tahdoin ja näytin autiotuvan asukkaiden silmissä varmasti todella pätevältä kun lipsuttelin mäkeen karanneen ahkion perässä korjatakseni sen kiinnityksen.
Aamuraivareissa oli mukava lähteä hiihtelemään kohti Pallasta. Ensimmäiset viisi kilometriä Kortevuoman risteykseen oli lähinnä alamäkeä. Taitoin laskiessani alkumatkan tuntiin, risteyksessä pidin pienen evästauon nätin aitan vieressä.
Kortevuomasta alkoi ylämäki, jolloin myös ensimmäinen vastaantulija tuli pikavauhtia alas laskien vastaan. Paluumatka oli mäen jälkeen tasaista maastoa, välillä poikkesin hankeen hiihtelemään. Kuuntelin jälleen musiikkia, fiilistelyni sai nopean lopun kohdatessani lukuisia muita hiihtäjiä. Pallakselle oli vielä kilometrejä, silti hiihtäjiä tuli jatkuvalla syötöllä vastaan.
Lopulta kyllästyin jutusteluun ja hiihtelin pidemmän matkan hangessa kauempana muista. Pidin toisen evästauon viiden kilometrin päässä maalista. Aurinko porotti taivaalta ja hiki virtasi.
Hiihtäjien määrä hämmästytti juuri voimaan astuneen poikkeuslain takia. Hiihtohissien tullessa näkyviin tuntui oudolta palata keskeltä ei mitään kaiken keskelle. Hurrasin itselleni – olin juuri selvinnyt ensimmäiseltä yksinhiihdoltani. Hymyilytti, tein sen! Ahkioni aisa irtosi viimeisessä mäessä juuri ennen Pallashotellia ja tyydyin raahaamaan ahkiota perässäni yhden narun voimin, rikkinäinen aisa kulki maata pitkin.
Tajusin näyttäväni huvittavalta pikkulapsen huutaessa ”kato äiti” ja osoittaessaan minua saapuessani parkkipaikalle. Marssin sukset jalassa, ahkio edelleen perässä raahautuen, autolleni. Parkkipaikka oli täynnä. Rinteissä oli ihmisiä, terassilla oli useampi perhe kaakaolla. Katseita vältellen hipsin avainpiilolle ja noudin autoni avaimet.
Söin autossani evästä ennen kuin lähdin matkaan. Katselin vielä hetken Pallasta ja maltamattomana kotiinpääsyä odotellen lähdin ajelemaan kohti itää.
Hiihtovaellukseni kasvatti itsetuntoa ja vaeltajaidentiteettiäni. Kohtasin pelkoni ne voittaen ja koin monia upeita hetkiä keskellä luontoa. Nälkä kasvaa syödessä, tahdon kokea saman uudelleen! Ilman huolta koronasta tai mistään muustakaan, kiitos. Yksin ollessa huolet kasvavat ja kun ei ole ketään kelle niitä jakaa ajatukset jäävät pyörimään mieleen.
Kiitos kaikille jotka olitte mukana järjestämässä vaellustani! On upeaa kuinka lähipiirini kannustaa minua harrastuksessani.
Erämaan vaeltajatar 