Hiihtoretki Kalkujoen lammen laavulle

DSC_9791 DSC_9790
DSC_9782
Lauantaina kaunis aurinkoinen sää kannusti lähtemään hiihtoretkelle ylös Geologiselle polulle. Lämpöä riitti kolmen asteen verran joten pyrin pukeutumaan kevyesti, mutta suojaavasti.

Kuljen oikoreittiä pitkin Geologiselle polulle kun en laiskuuttani jaksa kävellä kävelytietä pitkin reitin alkuun risueläimille. Oikoreittini varrella on lyhyt, mutta kovin jyrkkä ylämäki jonka ylös kiipeämistä sukset jalassa jännitin etukäteen. En suinkaan stressannut sukset jalassa kiipeämistä, lähinnä hengästymistä…

Yllätyksekseni mäen kiipeäminen OACin liukulumisuksilla kävi kuin leikiten! Nuoskalumi loi suksien karvapohjiin hyvän pidon, jonka avulla tepsuttelin rinteen ylös hetkessä. Enkä onnekseni hengästynyt kovinkaan paljoa. Päästyäni merkitylle reitille yritin irrottaa suksien pohjiin kiinnittynyttä lunta tuloksetta.

DSC_9797 DSC_9795
DSC_9806
Olisin voinut riisua sukset ja rapsutella lumet irti, mutta seikkailifiilis kutsui ja malttamattomana lähdin jatkamaan nousua ylös kohti määränpäätä. Lukuisat riekkojen jäljet parveilivat koivikoissa ja kelkanjälki kantoi hyvin.

Haaveilin jälleen hiihtovaelluksesta ja harmittelin, etten tänä vuonna pääse mukaan järjestettävälle reissulle. Ehkä ensi vuonna sitten! Ylös kiivetessä oli tullut kuuma, mutta heti poroaidan portille päästyäni täytyi nostaa huppu pään suojaksi. Ylhäällä ei olisi uskonut lämpötilan olleen niin korkea mitä se kotoa lähtiessä oli.

Hiihtelin kovassa tuulessa kohti Kalkujoen, tuttavallisemmin koulun laavua kohti. Oikea suksi jätätti perässä pohjaan tarttuneen lumen takia, en antanut sen haitata kulkua. Pian laavu häämöttikin edessä.

DSC_9829 DSC_9862
DSC_9836
Laavun sisään päästessäni harmistuin. Vastassa oli puruinen lattia ja kasa ties mitä roinaa. Pyyhe roikkui katosta ja penkillä oli jonkun jättämät retkeilytarvikkeet ja vesipullo. Vesi ei ollut jäätynyt pullossa, joten ehkä tavaroiden omistaja oli keventänyt kantamuksiaan ja hakisi kamppeensa pian takaisin…? En tiedä, mutta nurkasta löytämäni teltta jopa ärsytti. Joo, Metsähallitus siistii kotia sekä autiotupia ja vie niiltä roskia pois, mutta niiden tarkoituksena on toimia suojana retkeilijöille – ei tavaroiden lopullisena jättöpaikkana. Olen oppinut, että taukopaikat on jätettävä siihen kuntoon kuin missä ne saapuessa olivat. Toivottavasti muutkin retkeilijät noudattavat tätä sääntöä yhteisen hyvän vuoksi.

Voihan se olla, että teltan sinne jättänyt aikoo hakea sen takaisin lähipäivinä. Toivon ainakin niin. Siistin hieman paikkoja ja jätin muiden omaisuudet paikoilleen. Keittelin teet kaasunjämillä ja vietin laavulla useamman tovin nauttien hiljaisuudesta.

DSC_9811 DSC_9867
Hyvästelin laavun ja rapsuttelin pihassa enimmät jäät irti suksien pohjista. Lähdin jatkamaan matkaa laavun takaa kulkevaa Geologista polkua pitkin. Polku oli lähes hiihdettävissä, paremmin sillä olisi päässyt kulkemaan lumikengillä hyvin tallotulla uralla.

Polku kulkee jyrkän kurumaisen syvänteen kautta koululle. Muistelin, että olen aikaisemminkin laskenut mäet suksilla joten tälläkin kertaa uskallauduin kokeilemaan. Pääsin jyrkimpään kohtaan saakka, kunnes oli riisuttava sukset pois jaloista ja jatkettava kävellen. En kaatunut kertaakaan (kerran otin tukea hangesta), vaikka lähellä oli. Onneksi vastaan ei tullut muita kulkijoita, jälkeen jättämäni jäljet tosin saattavat aiheuttaa kummaksuntaa… Enkä kyllä suosittele mäen laskemista kenellekään, viimeistään alhaalla kasvavat puut pysäyttävät laskijan.

Retkestä jäi käteen kauhea vaelluskuume ja tunturikaipuu. Vielä toistaiseksi riittää hyviä hiihtokelejä, kunnes lumi alkaa sulaa eikä tunturiin pääse hetkeen jalan. Pian koittaakin kesä ja vaelluskausi – sitä odotellessa!

 

 

Mieleenjääneitä hetkiä luonnosta

DSC_1451
En ole viimeaikoina oikein muuta tehnytkään, kuin miettinyt ja muistellut jo tehtyjä retkiä luontoon. Ne hetket tulevat yllättäen – aamupuuroa sulatellessa, autolla ajaessa, kutoessa, siivotessa… ”Vitsi, kun siellä Kevon luonnonpuistossa oli jännittävää yöpyä! Vaikka pelkäsinkin koko yön”. Nuo lukuisat muistot retkiltä lämmittävät mieltä vielä vuosienkin jälkeen. Jännittävät hetket vaikeakulkuisissa maastoissa tuovat edelleen mieleen sen mielihyvän, kun raskas pätkä on takana päin ja itsestään on saanut olla ylpeä.

Kun en ole päässyt aikoihin retkeilemään, nuo muistot tsemppaavat ja tuovat varmuuden siihen että heti kun olen kynnelle kykenevä, tiedän suuntaavani luontoon. Luultavasti otan sukset varastosta ja painelen lähimmälle tunturille.

DSC_3235Mitkä asiat ovat sitten jääneetkään mieleen?

  • Edellä mainittu Kevon yö, kun nukuimme Erätoverin kanssa palaneen Tapiolan kammin jäänteiden lähistöllä. Oli syyskuu ja yöt pimeät, katselin järven rannalla otsalamppuni avulla kuinka pimeässä loistavat silmäparit kelluivat kauempana. Viereisellä rannalla oli ilmeisesti poro juomassa – siitäkin näkyi vain kiiluvat silmät. Yö oli muutenkin jännittävä lukuisten myyrien läsnäolon takia. Yö oli kuin jyrsijöiden liskojen yö.
  • Ammattikoulussa luonto-ohjaajaksi opiskellessani olimme muistaakseni Ylläksen puolella vaeltamassa. Koko päivän oli satanut vettä ja vaelsimme märän suon halki kohti yöpaikkaa. Suurin osa luokasta taisi nukkua hiihtokahvilan terassilla ja teltat roikkuivat terassin katosta kuivumassa, kuten lähes kaikki muutkin varusteet.
  • Pääsin myös eräopasopiskelijoiden mukana Lemmenjoelle, jossa Jäkäläpäällä sijaitsee Suomen syrjäisin kirjasto. Koko Lemmenjoen vaellus oli jo itsessään hieno kokemus kun saimme tutustua kullankaivuuseen ja vanhoihin kenttiin. Kirjasto tuulisen tunturin laella oli jotain, mitä ei ihan heti pääse kokemaan!
  • Vuosia sitten olin J:n kanssa Kaldoaivin erämaassa kalastusreissulla. Olimme juuri palanneet läheiseltä järveltä teltallemme, kun lähistöllä alkoi pyöriä pieni ketun näköinen eläin. Se oli uskalias ja pyöri leirimme lähellä vaikka mukanamme oli koira. Peku oli tuolloin tosin pieni pentu. Jo leiripaikalla epäilimme eläimen olevan jotain aivan muuta kuin kettu, ja myöhemmin valokuvia eteenpäin näyttäessämme saimme vahvistuksen epäilyllemme – naali oli vieraillut luonamme.

deuterNämä pienet mieleenjääneet hetket ovat syy miksi hakeudun kerta toisensa jälkeen retkille. Varmasti jokaisesta reissusta jää mieleen jotain mitä voi muistella vielä vuosienkin jälkeen. Edellä mainittujen esimerkkien lisäksi näitä upeita muistoja on lukuisia muita.

Retkeilyssä ei ole tärkeintä itse suoritus, vaan siitä saatava mielihyvä.

Kevättä tuntureilla

DSC_8177 DSC_8151
DSC_8166
Heh, vasta nyt kuvia blogiin lisätessäni hoksasin että Peku seikkailee niistä suurimmassa osassa. Minkäpä se kuvauksellisuudelleen mahtaa…

Keskiviikkona yllätyin kuinka vähän lunta tunturissa tähän aikaan keväästä voikaan olla! Hieman jouduin ohittelemaan lumikinoksia matkalla Kalkujoen lammen kodalle ja syvemmällä Paistunturin erämaassa lunta näytti olevan vielä reilummin. Voi siis jo sanoa, että Kalkujoen lammen kodalle pääsee kuivin jaloin!

Rakastan kuivaa aikaa. Pidän siitä kuinka risut ja kuiva kangas rapisevat kenkien alla, sekä soiden tuoksu innostaa kulkemaan kosteammassakin maastossa. En malta odottaa, että suopursut alkavat kukkia.

DSC_8146 DSC_8158-2
DSC_8174 DSC_8147
Kuljimme Pekun kanssa Geologista polkua pitkin poroaidalle ja oikaisimme suon kautta kodalle. Lampi oli vielä jäässä ja Peku rohkeana koirana uskaltautui tallustelemaan kelluvan jäälautan päälle. Huvittuneena odotin, että uimista kammoksuva koira kellahtaisi lauttansa päältä veteen, mutta tällä kertaa Peku säästyi kastumatta.

Hoksasin Johtalanvárrin rinteeltä tumman liikkuvan asian ja tosissani toivoin sen olevan vain poro. Hahmon verkkainen liikehdintä vahvisti luuloani ja jakoin matkaani kodan pihaan huoletta.

Kodalla kokkailin Summit to eat- merkkisen retkiruoan ja yllätyin sen mausta positiivisesti. Kirjoittelen kesän aikana lisää noista ”lisää vain vesi”– pussiruuista. Pekukin sai maistaa osansa ja näytti nuo hällekin maistuvan.

DSC_8155-2 DSC_8160
DSC_8190
Geologisen polun kuljettuani innostuin vielä päivän päälle telttailemaan. Illalla pojan nukkumaanmenon jälkeen ajelin anoppilaan ja yövyin uudessa teltassani Tenojoen törmällä. Yöllä satoi vettä ja oli hieman kylmäkin, mutta palasin kotiin tyytyväisenä ja suhteellisen hyvin nukkuneena. Myös teltasta kirjoittelen kattavamman postauksen, kunhan olen päässyt testaamaan sitä lisää.

Kevät on ihmeellistä aikaa – virtaa riittää vaikka mihin! Paitsi sisällä oloon ja siivoukseen.

Tsekkaa ihmeessä viime kesäkuun tilanne Kalkujoelta tästä linkistä

 

 

Nuorgam: Skáidejávrin kota

DSC_7529 DSC_7531
DSC_7534
DSC_7573 Nuorgam, Suomen pohjoisin kylä on vain 48 kilometrin päässä Utsjoelta. Sinne ajaminen ei vie tuntiakaan ja monipuoliset, vaihtelevat maisemat tarjoavat matkaajalle mielenkiintoiset näkymät ennen kohteeseen saapumista.

Kylän keskustasta nousee tie Pulmankijärvelle jonka lähettyvillä on useampi retkeilykohde, mm. Sevettijärvi – Nuorgam vaellusreitti ja sen alusta löytyvä riippusilta, muinaisia asuinpaikkoja sekä Skáidejávrin kota. Itse Pulmankijärven ympäristö on jo näkemisen arvoinen paikka.

Itse en ollut aikaisemmin käynyt Skáidejávrilla, joten pyysin Erätoveri E:n mukaani lyhyelle aamureippailulle. Pakkasta ei ollut kuin nimeksi ja pieni tuulenvirekään ei haitannut menoa. Jätimme auton mäen huipulla olevalle levikkeelle, jonka vierestä löytyi opasteet kodalle.

DSC_7539 DSC_7541 DSC_7546 DSC_7548 DSC_7565 Erätoveri E lumikenkäili kovalla, tuulen puhaltamalla hangella ongelmitta, itse jäin vähän jälkeen suksineni liukkaassa mäessä jota en tohinut suoraan lasketella alas. Kodalle menee polkukin ja näin talviaikaan hiihtourakin, mutta helpoiten pääsimme perille suoraan jängän yli kulkien.

Matkalla kodalle maisemat olivat ilahduttavan erilaiset verrattuna Utsjoen kotien metsäiseen ympäristöön. Mihin tahansa katsoi, näki ympärillään tunturia tunturin perään. Seikkailufiilis alkoi jälleen vallata mielen, mitä kaikkea alueelta löytyisikään jos lähtisi syvemmälle erämaahan?

DSC_7551
DSC_7554 DSC_7556
DSC_7562
Skáidejávrin yli kulkee Utsjoki-Nuorgam moottorikelkkaura. Kota on aivan järven rannassa, sen takaa löytyy kierrätyspiste, ulkokäymälä sekä halkovaja. Kota on kuten muutkin Metsähallituksen ylläpitämät, sisältä löytyy kamiina sekä istuimet. Skáidejärven kodan penkkejä oltiin levennetty ylimääräisellä laudalla – luultavasti yöpymistarkoitusta varten. Kodat ovat pääsääntöisesti tarkoitettu päiväretkiin, joten etenkin talvella ne voivat olla vetoisia ja kylmiä kamiinasta huolimatta, joten etenkin talviaikaan kodassa yöpyjän on varauduttava lämpimillä varusteilla.

Joimme kupilliset lämmikettä, kirjasimme käynnistämme vieraskirjaan ja jatkoimme matkaa takaisin autolle hiihtouraa pitkin.

DSC_7590 DSC_7578
Juttelimme koko matkan kodalta takaisin tielle, kova tuuli kohmetti poskia ja kädet jäätyivät ilman hanskoja kuvatessa. Vaikka kuljimme hitaasti ja pysähtelimme paljon, saimme aikaa kulutettua takaisin kulkemiseen puolisen tuntia. Retkeilyreitin pituus tieltä kodalle on kartasta mitattuna 1,5 kilometriä, talvella metrejä kertyy vähemmän linnuntietä kulkien. Reitti on helppokulkuinen ja soveltuu myös lapsiperheille.

Skáidejávrilla kulkee myös 5,8 kilometrin pituinen rengasreitti joka alkaa moottorikelkkauran portilta.

Parkkipaikan läheisyydessä on myös kartoitusmuistomerkki.

Kuvat, joissa esiinnyn suksieni kanssa ovat Emilia T:n ottamia.

Kätketty – Viđđasnjargan laavu

DSC_6914 DSC_6920
DSC_6922
Pakko lähteä jonnekin. Mutta minne? B-bark auki, oi vitsi tässä on makiat karttapohjat nykyään… Mikä tuo on? Erätoverille viestiä.

Ja niin pakattiin perhe autoon ja ajeltiin Kaavaan etsimään meille molemmille uutta kohdetta – Viđđasnjargan laavua. J kertoi osaavansa paikalle, minä vähän epäilin jättäessämme automme vanhan metsätien laitaan. Tietä ympäröivä metsä oli niin sankka ja umpeen kasvanut, että Pikku-J:n kantaminen repussa olisi ollut hyvinkin haasteellista, mikäli olisimme joutuneet harppomaan laavulle sen läpi.

Koska reittiä tieltä laavulle ei löytynyt,  lähdimme kulkemaan sankan metsikön lävitse kohti Tenojokea. Aikamme kuljettuamme löysimme rannan tuntumasta polun ja päättelimme sen johtavan laavulle, muut paikalla risteilleet polut eivät olleet yhtä kuluneita. Tämä polku oli muuten helppo kulkea, mutta polun ympärillä kasvaneet kohmeiset pusikot tuottivat kunnolla päänvaivaa Pikku-J:n tarraillessa risuista kiinni vähän väliä. 400 metrin jälkeen J hihkaisi laavun löytyneen ja itsekin hahmotin nuotiopaikan törmän yläpuolelta.

DSC_6938
DSC_6925 DSC_6930
Tenojoki kimmelteli kauniina auringossa jäiden hiljalleen lipuessa tulistelupaikan ohitse. Törmälle johtavat portaat olivat kuurasta jäässä ja nuotiopaikan penkeille ei houkuttanut istahtaa kevyttoppahousut jalassa, ne olisivat kastuneet alle aikayksikön.

J alkoi viritellä tulia laavun kamiinaan ja hetkeksi jo säikähdin hormin olevan tukossa sankan sumun puskiessa laavuun sisään. Onneksi hormi alkoi vetää ja päästiin Pikku-J:n kanssa tutkimaan laavun pihaa J:n jäädessä kokkailemaan laavun sisälle.

Ennen paikalle lähtöä olin sen verran ehtinyt ottaa selvää Viđđasnjargasta, että sain selville siellä sijaitsevan geokätkön. Yritimmekin porukalla etsiä sitä, mutta koska en sen tarkemmin selvittänyt asiaa, kätkö jäi meiltä löytämättä. Laavun pihassa oli nuotiopaikan lisäksi Metsähallituksen taukopaikoille tutut jätepisteet, halkoliiteri ja ulkokäymälä. Laavun piha oli kivikkoinen ja en pikaisella vilauksella hoksannut teltalle sopivaa kohtaa.

DSC_6941 DSC_6949
DSC_6950 DSC_6952
Broilerinakit eivät maistuneet oikein kellekään meistä, joten siivottiin jälkemme, kirjattiin vierailustamme vieraskirjaan ja pakattiin kamppeet kasaan samalla kun Pikku-J puuhaili omia tikkuleikkejään pihalla.

Kuljimme Tenojoen törmää pitkin takaisin metsään ja autolle. Rannan kivet olivat liukkaita ja kasvit nököttivät kohmeisina paikoillaan, Norjan puolella näytti olevan telttasaunan pystytys meneillään.

Olipa piristävää löytää meille kaikille uusi paikka, näinkin läheltä kotoa.

Utsjoelta Kaavaan on reilu 10 kilometriä. Tummennetuista linkeistä löydät karttalinkit kohteisiin.

Utsjoen lähitunturit: Veahčatnjunnis

DSC_6812 DSC_6821
DSC_6825 DSC_6832
Ensimmäisen kerran kiipesin Veahčatnjunnille viime viikolla, silloin näin maisemat vain pienen hetken verran ennen kuin sankka sumu ja pimeys laskeutuivat Tenojoen ylle. Päätin silloin, että palaisin tunturille uudelleen pian, paremmalla ajalla ja kameran kanssa.

Tänään ajelin aamutuimaan Vetsikkoon ja jätin autoni ennen Vetsijoen siltaa olevalle levikkeelle. Tieltä nousee mönkijäura etelään nousevaan rinteeseen n. 50 metriä ennen Vetsikon kylttiä, se erottuu hyvin maastosta ja jatkuu tunturin huipulle saakka. Uralta poikkeaa myös polku, jota pitkin itse kiipesin ylös. Rinne ei ole kovinkaan jyrkkä, eikä pistänyt hengästyttämäänkään kun sen kulki rauhassa, välillä maisemia ihaillen. Mitä korkeammalle kiipesin, sitä koreammaksi Vetsikon maisemat kävivät. Poroaidan portin jälkeen ne tosin peittyivät loivan rinteen katveeseen.

Kiertelin ennen huippua olevalla tasanteella ja etsiskelin jälkiä muista paikalla käyneistä. Positiiviseksi yllätykseksi en löytänyt jälkeäkään toisista muutamaa kivikasaa lukuunottamatta!

DSC_6840 DSC_6861
DSC_6854
Veahčatnjunniksen huipulla istuin yhdelle sen lukuisista suurista kivistä. Hiljalleen yksittäiset lumihiutaleet leijailivat ilmassa hempeän tuulen saattelemina. Aurinko kurkisteli pilvien takaa ja kauempana näkyvät Norjan tunturit paljastivat keveän lumipeitteensä.

Siinä istuskellessani ja raikkaasta ilmasta nautiskellessani haaveilin vaelluksesta Norjan puolelle, kun työasiat alkoivat hiipiä mieleen nousin ylös kiireellä ja jatkoin matkaani huipulle. Siellä maa kumisi askelten alla ja kalliot olivat liukkaita pienestä jääkerroksestaan. Kiertelin huippua ympäri ja kuvailin näkymiä, keksien yhä uusia vaelluskohteita maisemien seasta. Aikani kuljeskeltuani lähdin laskeutumaan alas takaisin mönkijäuralle. Törmäsin suurehkoon jätökseen joka oikein pursuili puolukasta, mielikuvitus laukaten tiirailin sitä huolellisesti ja huokaistuani helpotuksesta todettuani sen olevan ketun tekele jatkoin lompsimista takaisin autolle. Tuolleen säikyttelevät herkkää retkeilijää…

Matkaa ylös Veahčatnjunnikselle tieltä kertyy nelisen kilometriä. Mönkijäura ja polku ovat helposti kuljettavia, rinne on loiva. Ylhäällä saa käytyä reippaastikin alle tuntiin, mutta suosittelen varaamaan maisemien ihasteluun enemmän aikaa! Eväätkin kannattaa ottaa mukaan, suuret kivet soveltuvat hyvin taukopaikoiksi.

Veahčatnjunnis
Korkeus: ?
Etäisyys kylältä: 14km
Vaativuus: loiva nousu, kivet sateella ja pakkasella liukkaita. Ylösnousuun menee 20-30 min
Muuta: Vetsikko ja Veahčabákti ovat näkemisen arvoisia paikkoja!

Lisää Utsjoen lähituntureista 

Reitti Kuoppilasjärvelle 25 km

DSC_6188 DSC_6191
DSC_6197
Välillä kaipaa jotain simppelinpää retkikohdetta, yksi sellainen Utsjoella on Kuoppilasjärven autiotupa. Tuvalla on paljon käyttöä etenkin kevät-talvella kun järvelle suuntaavat pilkkijät pitävät taukoa tuvan lämmössä, mutta kesälläkin tuvalla riittää vierailijoita.

Autiotupa (8h) sijaitsee suojaisalla paikalla Ávžegeašoaivin ja Skálvevárrin (jolle muuten kannattaa kivuta katsomaan auringonlaskua ja maisemia!) välisessä notkossa. Sen pihapiirissä on ulkohuussi, halkovaja sekä kierrätyspiste. Kuoppilasjärven pohjoispäässä on kaksi kammia, joista toinen on lukittu. Autiotuvan pihapiirissä on teltalle paikkoja ja vaikka autiotuvalle pääsee vaeltaenkin helposti ja ajankohta sattuisikin olemaan ruuhkaton, tunturiin on hyvä ottaa aina teltta varuilta mukaan.

Eräänä sadetta enteilevänä päivänä Erätoveri E:n kanssa lähdimme patikoimaan kohti autiotupaa. Saimme kyydin Utsjoen hautausmaan parkkipaikalle ja aloitimme reissumme Utsjoen retkeilyreitin eteläpäästä. Kymmenen kilometrin matka tuvalle alkoi Badjeseavttet- joen myötä kulkien.

DSC_6203
DSC_6206 DSC_6218
DSC_6221

DSC_6224
DSC_6229 DSC_6234
DSC_6238
Ajattelimme kulkevamme neljään tuntiin Kuoppilasjärvelle, mutta lukuisat katseemme vanginneet mielenkiintoiset kohteet hidastivat kulkuamme – mutta eipä se haitannut. Ohitimme poron luurangon, tutkimme ilmeisesti talvella reestä pudonnutta jätesäkkiä ja sen sisältöä, pysähtelimme syömään hilloja… Kyllähän siinä vierähti tovi jos toinenkin.

Nammájärvien kodalla (5km maantieltä) pidimme tauon. Kota sopeutuu myös yöpymiseen tarvittaessa, mutta vetoisuutensa takia kodan kamiina ei riitä lämmittämään sitä kylmillä keleillä koko yöksi. Kodan ympäristöön kuuluu samat rakennuksetkin kuin lähes kaikkiin Metsähallituksen ylläpitämiin taukopaikkoihin- huussi, jätepiste ja halkovaja.

Kynttilän valossa nautimme evästä ja venyttelimme kohdataksemme seuraavat kilometrit. Matkamme jatkui kodan pihasta pienen vedenylityksen ohitse, joka oli reitin ainoa taktikointia vaatinut ylitys.

Nammájohkan ”kanjonissa” vauhti hyytyi jälleen kohdattuamme suurehkot hillamättäät. Reidet huusivat hoosiannaa meidän kyykkiessämme mättäältä toiselle. Ilta alkoi hiljalleen hämärtyä ja paksu sumupilvi laskeutui Nammajärvien ylle. Pienessä tihkusateessa jatkoimme matkaamme kohti avotunturia, ylitimme muutaman pienen joen ongelmitta ja jäimme jälleen pitämään taukoa vanhan poroaitauksen vierelle. Naureskelimme hieman hillasuolla käytettyä aikaa ja sitä, kuinka arvioitu vaellusaika oli mennyt jo ajat sitten umpeen. Kulkiessamme kohti Kuoppilasjärveä ohitimme muutamat porot ja haaveilimme iltapalasta ja nukkumaan pääsystä.

DSC_6248
DSC_6243 DSC_6253
DSC_6260
Kuoppilasjärvelle laskeuduttuamme huomasimme tuvan ovella muita vaeltajia. Päätimme, että olisimme sosiaalisia ja marssimme ovelle kysymään olisiko tuvassa tilaa vielä kahdelle väsyneelle kulkijalle – meidät otettiin ilolla vastaan ja pääsimme valmiiksi lämmitettyyn tupaan lepäämään.

Vanhempi pariskunta osottautui kokeneimmaksi vaeltajiksi ja mielenkiinnolla kuuntelimme heidän tarinoitaan huimista reissuista Ruotsiin asti. Saimme hyviä vinkkejä tuleviin retkiin ja laitoimme vatsat täynnä tikkupullaa nukkumaan.

Aamulla herätessämme edeltävän päivän 10 kilometriä ei tuntunut oikeastaan muualla kuin selässä. Yö tuli nukutua hyvin sopivan lämpimässä tuvassa ja edes kanssanukkujien aikaisempi herääminen ei häirinnyt myöhään nukkumistamme.

Reitti Kuoppilakselta kylille kulkee Roavvoaivin pohjoispuolelta Oađašanjávrien läpi Johtalanvárrille. Reitti jatkuu helppokulkuisena aina kylille asti, mutta ainakin elokuussa Oađašanjohkan ylittävä silta oli huonossa kunnossa ja pahoin pelkään että jossain vaiheessa se on siinä kunnossa ettei yli pääse kastumatta.

DSC_6270
DSC_6281 DSC_6283
DSC_6294
Me oikaistiin Ávžegeasoaivin ja Roavvoaivin välistä suoraan Oađašanjávrille. Tätä kautta kulkiessa maasto oli helppokulkuista, mutta hieman kosteahkoa. Roavvoaivin juurella pidettiin tauko, lepuuttelimme jalkojamme ja ihmettelimme kauempana näkyvää rakennelmaa. Oađašanjávrit ovat mun yksi ehdoton suosikkikohde Paistunturin erämaassa. Niiden rannalla vallitsee jännittävä tunnelma ja ehdottomasti tahdon joskus viettää telttayön siellä selvittääkseni mikä paikan fiiliksestä tekee niin voimakkaan.

Loppumatka menikin pienten oikomisten lomassa. Johtalanvárrilla oikaistiin suoraan Kalkujoen kodalle ja sieltä kotiin. Voi hitsit että ihminen voi olla tyytyväinen näinkin helposta ja lyhyestä reissusta! Yksikin yö tunturissa riittää saamaan seikkailufiiliksen pintaan ja vähentämään arjen stressiä.

Utsjoen retkeilyreittiä pitkin pääsee Utsjoen keskustaan entisen luontotuvan pihaan, pururaalle ja kuuluisille ”risueläimille”.  Luontotuvalle kulkiessa kilometrejä kertyy tuvalta 15.

Reitin voi kulkea molempiin suuntiin. Tunturissa sääolot voivat olla arvaamattomia ja muuttua hetkessä aivan toisenlaiseksi. Kartta on otettava aina matkaan ja oikomista suosittelen vain jos kartanlukutaito on hanskassa.

Silkeája – Kevon luonnonpuisto

DSC_6295 DSC_6300
DSC_6310

Kesäloma on nyt onnellisesti lusittu ja töihin paluu tapahtui yllättävänkin helposti. Näin alkuun mulla ei ole ehtinyt olla kuin yksi tuplavapaa, joka tuli vietettyä Kuoppilaksella (lisää siitä myöhemmin!). Maanantaina mulla oli vain yksi päivä vapaata ja päätin käyttää sen yllättäen ulkoiluun.

Lähdin Kiiskin kanssa Kevon Silkeájalle, joka on Kevon luonnonpuiston pohjoispään maantieltä lähin nuotio- ja leiriintymispaikka. Matkaa tieltä nuotiopaikalle on 2,5 kilometriä. Reitti kulkee koivu-mäntymetsän halki Bálddotjávrien läheisyyteen ja ylittää muutaman kosteikon joissa lenkkarit saattavat kastua. Pahimmissa kohdissa on pitkospuut. Itse luulin pärjääväni lenkkareilla hyvinkin, mutta nilkkani pyörivät kivikoissa siihen malliin että suosittelen laittamaan jalkaan pidempivartiset kengät, mieluiten vaelluskengät. Päiväreissulle riittää pelkkä reppu eväineen ja lämpimine varavaatteineen mukaan, mutta Kevon kanjoniin aikovan on ehdottomasti otettava vaellusvarusteet mukaansa.

DSC_6313
DSC_6321 DSC_6323
DSC_6332
Reitti on hyvin merkattu, mutta alussa on oltava tarkka ettei vahingossa poikkea kesän aikana maastoon kuluneelle ”uudelle” polulle. Polku ei johtanut mihinkään, ajatuksissani seurasimme sitä sen katoamiseen saakka keskelle risukkoa. Aika hurjaa, että polku on tosissaan muodostunut tämän kesän aikana! Hyvä esimerkki siitä, miksi Kevon luonnonpuiston sisällä ei saa poiketa reitiltä. Pitkä sateinen jakso oli onnekseni juuri vapaapäivänäni tauolla ja saimme nauttia auringonsäteistä useamman vaeltajan ohitettua meidät matkallaan bussipysäkille.

Pakko myöntää, olin hieman kateellinen huomatessani lähes jokaisen hymyillessä – olivathan he pitkän vaelluksensa loppusuoralla! Saavuimme Silkeájan leiripaikalle ja yllätimme kaksi päiväreissaajaa pöydän ääreltä lepäämästä, he pakkasivat tavaransa ja poistuivat paikalta vähin äänin. Harmi, eipä me Kiiskin kanssa pöytää tarvitukaan kun jäimme nuotiopaikalle. Kokosin pienen nuotion ja nautin termarissa tuomani chaiteet Kiiskin napostellessa puolet kanamakkaroistani taustalla. Istuskelimme kaikessa rauhassa, oli mukavaa kun kerrankin mulla oli sellainen fiilis ettei mihinkään ollut kiire.

Ilmeisesti bussi oli ajanut Kenesjärven ohi, kun uusia etelään päin vaeltavia alkoi virrata leiripaikan ohitse. Osa ei tervehtinyt, osa vaihtoi nopeat kuulumiset. Kiiski ilmoitti jokaisesta ohikulkijasta hiljaa haukahtaen, uskon sen hieman protestoineen syrjäistä makuupaikkaansa ja kanamakkaroiden loppumista.

DSC_6324
DSC_6350
DSC_6353
Silkeájan leiripaikalla on nuotiopaikan ja pöytäryhmän lisäksi puuvaja sekä ulkokäymälä. Leiripaikalla tulet saa tehdä vain sille osoitetulla paikalla. Kevon luonnonpuiston sisällä leiriintyminen on kaikkialla muualla kielletty paitsi nimenomaan sille merkityillä alueilla.

Silkeájalta on Guoikgáhoitájan nuotiopaikalle 3,5 kilometriä. Sen jälkeen reitti jatkuu mäntymetsän halki ensimmäiselle näköalapaikalle josta näkymät avautuvat hiljalleen jylhenevään Kevon jokilaaksoon.

Ajattelin Silkeájan olevan yksi niistä kohteista jonne Pikku-J:n kanssa voisin patikoida hänen kasvettuaan vielä muutaman vuoden. Reitin osittaisesta kivikkoisuudesta huolimatta pienimmätkin retkeilijät pystyvät kävelemään ainakin osan polusta ilman suurempia ongelmia ja Silkeájan leiripaikka tarjoaa hyvät puitteet ensimmäiselle patikkayölle. Itse Kevon reitti on taas kokeneemman vaeltajan kohde.

Lisää juttua Kevon yöreissusta täältä ja tästä

Ánnáguravárrin näköalat

DSC_5060 DSC_5062
DSC_5063
Joitain päiviä sitten kävin Pekun kanssa kävelemässä kelkkauraa pitkin Kalkujoen lähistöllä. Mulla ei ollut lumikenkiä matkassa ja silti mun piti poiketa uralta ja kahlata turhankin pitkä matka hangessa päästäkseni Ánnáguravárrille.

Olen viimeksi joskus parisen vuotta sitten käynyt kyseisellä paikalla ihastelemassa Utsjoen laaksoon avautuvaa maisemaa. Tuolloin vasta tutustuin lähialueisiin ja kuljin vaikeistakin paikoista päästäkseni lupaavilta vaikuttaviin paikkoihin.

DSC_5066 DSC_5069
DSC_5072
Kuljin merkattua geologista polkua pitkin ylös tunturiin ja pysähdyin nauttimaan auringosta Kalkujoenlammen laavulle. Aurinko paistoi kirkkaana taivaalta ja kaikkialla oli täysin hiljaista. Jostain kaukaisuudesta kuului moottorikelkan ärinää.

Lukuisat kengänjäljet parveilivat lammen jäällä, joku oli kairannut muutamia pilkkireikiäkin sinne. Johtalanvárrin huipun jäät kimmeltelivät kauempana. Jatkoin matkaani kaakkoon, kohti Ánnáguravárrin reunaa.

DSC_5074 DSC_5077
DSC_5083 DSC_5088
Ánnáguravárrin ”näköalapaikalle” ei mene polkua. Sinne pääsee kun kulkee laavulta kaakkoon, kohti maastosta erottuvaa kukkulaa. Kesällä maasto on kivistä ja osittain hankalaa koivikon takia mutta pujottelemalla helpommista kohdista kulku käy leikiten.

Vaaran näköalapaikalla on puikulan muotoinen kivi, josta maisemat avautuvat kauniisti Utsjokilaaksoon. Korkeammalle vaaran huipulle kiivetessä maisemat ovat entistä komeammat.

Alas vaaralta pääsee joko laskeutumalla takaisin geologiselle polulle tai palaamalla kodalle ja sieltä polkuja myöten alas kylän pintaan. Itse rymistelin alas vaaralta poroaidan viereen, josta kuljin suoraan takaisin polulle ja sieltä pururaalle. Kesällä vaaran rinteessä on syytä olla varovainen.

Geologinen polku koulun kohdilta noustessa on jyrkkä ja hyvin kivinen. Pakkasten aikaan polku voi olla liukas.

Näköalapaikka on oivallinen pikaisesti Utsjoella vieraileville patikoijille sen helpon saavuttavuuden ja läheisyyden puolesta!

Matkaa minulle kertyi n. 2 kilometriä reitin lähtöpisteeltä laskettuna.

Utsjoen lähitunturit: Johtalanvárri

DSC_4717 DSC_4697
DSC_4701 Kahden kahvikupin jälkeen lähdin aamutuimaan tuulettamaan aivojani yhdelle lempparipaikoistani kylän pinnassa- Johtalanvárrille. Hieman lintsasin urheilusta ja ajoin kelkalla pahimman nousun ja aloitin lumikenkäilyn kätevästi suon reunalta. Olin varmasti aikamoinen näky retkeilykamppeissani, lumikengät repusta roikkuen ja suksisauvat pönkättynä astinlaudan väliin.

Kun avaimet olivat varmassa piilossa taskussani ja lumikengät jalassa lähdin kelkanjälkeä myöten kävelemään kohti tunturia. Johtalanvárrille on kätevä kävellä talvella kovaa kelkanjälkeä pitkin, ja vaikkei sitä olisikaan lumikengillä ja suksilla matka taittuu leikiten kovettuneiden soiden ja tuulen puhaltaman paljaan rinteen kautta.
DSC_4731
DSC_4704
Aurinko paistoi vähän väliä pilvien lomasta ja kylmä viima puhalsi rauhallisena. Kuljin Kalkujoenlammen ylitse jokia pitkin tunturin rinteeseen ja tarkkailin vaivaiskoivikossa kykkiviä kiirunoita tai riekkoja jotka koettivat sulattautua valkoiseen maisemaan parhaansa mukaan.

Johtalanvárri soveltuu hyvin päiväreissukohteeksi, sen pohjoisrinteen alapuolella on pieni tulistelupaikka jonka ohitse kulkee yksi tunturille johtavista merkatuista reiteistä. Tunturin itärinteen alapuolella on Kalkujoen kota jonka erottaa kesälläkin maaston seasta tunturin laelta. Tunturin lähimaasto on lähinnä kosteikkoja ja vaikeakulkuista koivikkoa, mutta reitit ovat helppokulkuisia.

Tunturin rinnettä ylös kiivetessäni huomasin kauempana yksinäisen hiihtäjän. Häntä katsellessani mietin, kuinka harvoin tuolla törmäänkään muihin retkeilijöihin vaikka paikka sijaitseekin lähellä kyläkeskusta. Kuivaan aikaan käyn lähes päivittäin iltalenkeillä alueella ja 1/7 kerrasta joku tulee vastaan, jos sitäkään. Kalkujoen kodan vieraskirjan mukaan kodalla on kuitenkin jonkin verran käyttöä vuodenajasta riippumatta.
DSC_4724 DSC_4719
DSC_4716 DSC_4714Tunturin laella istahdin huippumerkin viereen tuulensuojaan ja pidin pienen juomatauon. Tuuli oli puhaltanut laen paikoitellen lähes lumettomaksi ja pienet varvut puskivat esiin lumihangesta. Paksut pilvet peittivät näkyvyyden syvemmälle Paistunturin erämaahan. Kuvasin aikani maisemia ja käytin huippumerkkiä hyväkseni kameranjalustana, jonka jälkeen lähdin seuraamaan jälkiäni takaisin kelkalle.

Matkaa minulle kertyi nelisen kilometriä. Matkaa risuporojen kohdalta lähtevältä merkatulta reitiltä kertyy yhteensä noin seitsemän kilometriä. Entisen, palaneen luontotuvan luota matkaa kertyy yhteensä 8 kilometriä. Johtalanvárri on Kuoppilakselle kulkevan reitin (32km) ja kirkon parkkipaikalta lähtevän Heargevárrin reitin (10km) varrella.

Johtalanvárri:
Korkeus: 280m
Etäisyys kylältä: 3,5km risueläimiltä, koulun takaa lähtevältä reitiltä 2,8km ja entisen luontotuvan kohdilta 4km
Vaativuus: Maasto on helppokulkuista, tunturiin ylösnousu on raskas.
Muuta: Johtalanvárrin pohjoisrinteen läheisyydessä on nuotiopaikka ja tunturin itäpuolella on kota.

Juttu Johtalanvárrista myös Retkipaikassa!