Hiihtovaellus Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon Hannukuru – Nammalakuru 14km

Tämä on kolmas osa hiihtovaellukseni reittipostauksista. Toivottavasti tästä on hyötyä jollekin joka suunnittelee talvivaellusta Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon. Muistakaa kuitenkin että tällä hetkellä vaeltamaan lähteminen ennen tilanteen normaalisoitumista ei ole turvallista. Metsähallitus on sulkenut varaustupiaan sekä muita suosittuja taukopaikkojaan ja avunsaanti syrjäseuduille voi olla entistä hankalampaa koronaviruspandemian takia. Vaellukseni sijoittui ajalle 17-20.3.

Hiihtovaelluspostausten ensimmäinen osa Hetta-Sioskuru ja toinen osa Sioskuru Hannukuru.

Pallas-Yllästunturin kansallispuiston huollettujen latu-urien kunnon voit tarkistaa TÄÄLTÄ.

DSC_2449 DSC_2452
DSC_2456
Edessäni oli vaellukseni rankin päivä, kaksi ensimmäistä olivat olleet alle 15 kilometriä ja helpohkoja ilman suurempia nousuja. Heräsin aamulla aikaisin ja varovasti aloin tekemään aamutoimia herättämättä viereisessä tuvassa nukkuvia. Kuten arvelinkin, jo pelkkä eteiseen vievän oven aukaisu taisi herättää osan suuremmasta ryhmästä.

Aamutoimeni eivät poikenneet muuten ensimmäisen vaellusaamun puuhista muuten, kuin ruuan kannalta. Tankkasin enemmän ja hoidin pakkaamiset rauhassa.

Hiihtoreitti jatkui Hannukurusta etelään kauniin metsän halki. Ihastelin sen kallioita ja komeita kuusia. Pientä lampea ylittäessäni tulin onnelliseksi monista jänisten ja muiden pieneläinten jäljistä, yhtäkkiä Hannukurun tienoo oli herännyt henkiin yön jäljiltä.

Alkupäivän hiihtely oli mukavaa ja rentoa. Edeltävänä päivänä juttelemaan jäänyt poromies tuli jälleen kelkallaan vastaan ja pysähdyimme jälleen vaihtamaan kuulumiset. Aloin jo epäillä, että olimme tavanneet jo kerran aikaisemmin 2017 Pallas-Yllästunturin vaelluksellani, mutta emme päässeet selville asiasta. Myös Metsähallituksen väkeä oli liikkeellä puukuormien kanssa.

DSC_2461 DSC_2462
DSC_2465
Hiihtoreitti kulki Suastunturin alapuolella. Lähdin hiihtelemään moottorikelkan jälkeä pitkin kohti olettamaani Suaskurun kodan sijaintia tauko mielessäni. Metsässä jäljet parveilivat sikinsokin ja hoksasin hiihdelleeni Metsähallituksen huoltoreitillä. Hakeutuessani takaisin reitille alamäkeen laskiessani kaaduin ja ahkio pyyhälsi aisan kanssa ohitseni! Hämilläni istuin takapuoli kohmeessa hangessa ja katsoin U:n malliseksi vääntynyttä aisaa huvittuneena.

Makoilin hangessa jonkin aikaa, käytin tilanteen hyödykseni taukona. Väänsin aisan mahdollisimman suoraksi ja hieman manaillen palasin reitille sukset kainalossa. Suaskurun opastekyltin alla aloin korjaamaan ahkiota ja syömään eväitäni.

Ahkion päällä istuskellessani seurasin kun kolme ulkomaalaista retkeilijää laskeutui uraa pitkin alas. Yksi kaatui ja hänen ylösauttamisensa näytti kestävän tovin, onneksi en ollut ainoa joka sähläilee suksien kanssa.

Matkani jatkui ahkio naruvetoisena. Kuuntelin musiikkia ensimmäistä kertaa reissun aikana ja seikkailufiiliksissä painoin menemään läpi kuusimetsän. Fiilikseni laskeutui nopeaa suuren hiihtoryhmän tullessa vastaan. Noin kymmenen hengen ryhmä hiihteli vilkutellen ohitseni kevyet päiväreput selissään. Heidän lisäkseen vielä toinen ryhmä tuli vastaan ennen Lumijoelle saapumista.

DSC_2468 DSC_2466
Lumijoelta reitti jatkuu Montellinmajalle Vuontiskeron ja Keräskeron välistä. Vahva suositukseni on, että suksilla nousu kannattaa suorittaa Keräskeron puolelta.

Reittimerkit harvenivat heti metsään saapuessani ja zoomailin rinnettä kartan, gps:n ja puhelimen karttasovelluksen avulla. Hangesta erottui kaksi kuljettua jälkeä enkä uskaltanut seurata kumpaakaan ennen kuin olin varma sijainnistani. Vuontiskeron rinne oli järkyttävän jyrkkä enkä tahtonut kulkea ollenkaan harhaan. Hiihtelin summamutikassa pitkin metsää ja löysin reittimerkkejä sieltä täältä. Onnekseni löysin kovan jäljen jota pitkin kuljin.

Koko rinteen sain kulkea kylki edellä. Pohdin voiko perslihas räjähtää ja kuinka pitkään reisillä menee palautua rinteestä noususta. Ahkio jäi muutaman kerran kiinni kuuseen sen valuessa holtittomasti narujen jatkeena ja jo toista tuntia noustessani alkoi väsyttää. Pidin taukoja ja mieliala alkoi laskea. Koronatilanne alkoi mietityttää aivan uudella tasolla ja aloin kyseenalaistaa lähtöni järkevyyden. Ainoa mikä metsässä piristi olivat sen komeat kuuset ja alas Keräsjärvelle avautuvat maisemat.

Lopulta saavuin puurajalle ja kovassa tuulessa hiihdin teräskantit jäistä hankea viistäen rinteen korkeimmalle kohdalle josta laskettelin ahkio edellä alas Montellinmajalle. Majalla oli muitakin, istuin syvälle autiotuvan nurkkaan ja nautin magnesiumveteni sekä välipalapatukan suurella ruokahalulla. Nenä valui ja Vantaalta tulleet hiihtelijät pitivät etäisyyttä. Hyvä niin.

DSC_2472 DSC_2476
DSC_2480
Hiljalleen laskeva aurinko auttoi jaksamaan vielä viimeiset kaksi kilometriä. Kaksi varjojen kanssa laskettelevaa miestä kulkivat etäämmällä samaa matkaa kohti Nammalakurun autiotupaa ja alamäessä riehaantunut ahkio aiheutti reissuni ensimmäiset häpeän tunteet.

Viimeinkin päästessäni Nammalakuruun olin täysin loppu. Laitoin varusteeni paikoilleen ja juttelin hieman autiotuvan puolella yöpyvien miesten kanssa. Sisälle päästyäni niistin nenääni ja ihmettelin kuinka kosketusarka nenänpää oli. Vilkaisu puhelimen etukameraan paljasti auringosta palaneet tulipunaisena hehkuvat kasvot. Voi kuinka kamalalta ihminen voikaan näyttää kauniin hiihtopäivän päätteeksi…

Nammalakurun autio- ja varaustupa ovat 20 ja 12 henkilölle mitoitettuja. Pihassa on hyvät telttapaikat ja tuvan läheisyydessä kulkee pieni joki josta kesäaikaan on helppo hakea juomavedet. Tuvalta avartuu kaunis maisema Jäkäläkeroa päin.

Lämmitin tupaa ja sulatin vedet lumesta ja loppuillan lähinnä söin, luin kirjaa ja lämmitin tupaa. Ahkion aisoista korjasin vain toisen viimeisen päivän mäkiä varten. Olin myöhään perillä joten pimeys laskeutui nopeasti.

Iltatoimien jälkeen hautauduin petiin makuupussiini, peiton ja kahden viltin alle. Tupa oli sen verran suuri etten kehdannut lämmittää sitä turhaan, lämpö laskisi joka tapauksessa parin tunnin sisään. Kun olin lopettanut kirjan lukemisen ulkoa kuului moottorikelkkojen hyrinää. Kuulin sisälle kahden nuoren keskustelun ja aloin jo miettimään, että eivät kai he ole tulossa iltaa viettämään tuvalle. Kelkkailijat kävivät vain autiotuvan puolella juttelemassa ja jatkoivat matkaansa yön pimeyteen. Helpottuneena jatkoin unenhakua. Nukuin kuin tukki herätykseen saakka.

DSC_2488

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s