Viikonloppuna sain loistavan tilaisuuden käydä viettämässä yksinäistä aikaa luonnossa Kiilopään läheisyydessä Urho Kekkosen kansallispuistossa.
Aika tosin oli rajallinen. Pääsin hiihtämään vasta yhden jälkeen iltapäivällä ja takaisin autolla tulisi olla seuraavana aamuna ennen yhtätoista.
Yöpaikasta en ollut täysin varma. Se selviäisi hiihtämisen aikana. Tahdoin päivälle kilometrejä joten Niilanpään päivätupa saisi toimia paikkana jossa teen lopullisen päätöksen yöpaikasta.
Pakkasta oli muutaman asteen verran ja taivaalta tihkutti vettä. Takkivalintani oli liikkumiseen huono, ajattelin kevytuntuvatakin olevan mukavan lämmin ohuen merinokerraston kanssa. Todellisuudessa sai tehdä töitä etten hikoillut itseäni märäksi, riitti että vesi kostutti takin ulkoa käsin.
Kiilopäällä ei ollut kuin muutamat ladut tehtynä. Niilanpäälle seurailin lumen peittämää kelkanjälkeä, hiihtäminen oli mukavaa pehmeässä hangessa.
Niilanpään tullessa esiin päätin ettei Rautulampi ole fiksu valinta yöpaikaksi ajan ollessa liian rajallinen. Aamulla olisi kiva myös nukkua myöhempään joten päätin kääntyä päivätuvalta kohti Ruijanpolkua ja Sivakkaojan laavua.
Hiihtelin alemmas Sivakkalaavunvaaran eteläkylkeä myötäilevää merkittyä reittiä pitkin. Komeat tykkylumipuut tekivät hämäränevässä illassa kulkemisesta kutkuttavan jännittävää. Tunsin kuinka hanki kantoi tiettyä linjaa hiihtäen, reittiä oltiin ajettu jossain vaiheessa kelkalla. Pian uran löytymistä helpotti toisen hiihtäjän vanhat jäljet joita seurasin alemmas pimenevään metsään.
En voinut kuin nauttia yksin olosta, metsän hiljaisuudesta ja lukuisista kettujen, riekkojen ja jänisten jäljistä. Tunsin kiitollisuutta siitä vaivasta jonka olen nähnyt päästäkseni tähän pisteeseen, pimeydestä riippumatta uskalsin kulkea uuteen kohteeseen pelkäämättä.
Ahkio kaatui muutaman kerran ennen kuin saavuin Ruijanpolun risteyskohtaan. Vanha reittimerkki näytti vaikuttavasti suuntaa tiheämpään metsään.
Nälkä alkoi vaivata. Olin syönyt termaristani kasvis-linssihässäkkää ennen hiihtämään lähtöä, aina pitäisi löytyä taskusta muutama välipalapatukka tälläisiä tilanteita varten. Matkaa ei kuitenkaan enää ollut kuin kilometrin verran.
Laskiessani rinteen alas Sivakkaojalle pidin suuresti maaston muuttumisesta. Koneella tehty latu lannisti tunnelmaa, pian olisin perillä laavulla ja pimeässä seikkailu päättyisi.
Linkki Karttapaikka.fi – Sivakkaojan laavu
Saavuttaessani laavun ensitöikseni etsin uudelle Hillebergin teltalleni sopivan paikan. Onnekseni laavun takas löytyi valmiiksi tampattu laaja alue! Paikka oli kuitenkin rinteeseessä ja jouduin tallomaan pahimmat möykyt matalemmiksi. Pystytin teltan laiskasti, olin metsän suojissa eikä yöksi oltu luvattu paljoa tuulta.
Sivakkaojan laavu sijaitsee Sivakkaojan varrella. Sen tavoittaa helpoiten Ruijanpolkua pitkin kävelemällä, lyhyimmillään matkaa laavulle tulee parkkipaikalta hieman yli 700 metriä. Laavun läheisyydessä on käymälä sekä halkovarasto. Talviaikaan laavun ohitse menee lanattu hiihtolatu.
Seuraavaksi aloitin päivällisen valmistamisen. Bensakeitin toimi kuin unelma huollon jälkeen, sain lämmitettyä pakastepyttärini hetkessä. Tuodakseni lisää tunnelmaa iltaan join ystävältäni saamaani Lahtisekoitus- teetä ja luin Alibia.
Laavu oli mukavan tunnelmallinen paikka viettää iltaa. Lämmitin toisen annoksen pyttäriä iltapalaksi kuljailtuani laavun ympäristössä. Illan aikana ohi hiihti muutama henkilö ja yleiskäyttöuran ja fatbikereitin huolto pyörähti kelkalla lähistöllä.
Alibista huolimatta tunsin oloni turvalliseksi laavulla. Tuli tanssi nuotiolla, pakkanen kiristyi. Kahdeksan aikaan tein iltatoimet ja valmistelin teltan yötä varten.
Yöksi oli luvattu maksimissaan -15 astetta pakkasta. Onneksi tungin untuvavaatteeni pussien sisään ja ONNEKSI otin kaksi pussia mukaan. -19 asteen ouray ja tunturiviitta oikeanlaisilla eristeillä pelastivat yöni.
Heräsin yöllä kylmän hiipiessä pusseista sisään. Tungin aluksi jalkani untuvatakin hihoihin, lopulta puin untuvahousut jalkaan.
Aamulla herätyskellon soidessa en millään olisi viitsinyt nousta kylmään. Puin takkia päälle ja ängin kylmästä kohmettuneet pilkkikengät jalkaani. Teltasta ulos kömpiessä vastassa oli pimeä, otsalampun valossa kimmeltelevä ja pakkasessa paukahteleva metsä.
Miten viisitoista astetta voi tuntua näin kylmältä? Nenänpää sanoo kaksikymmentä. Hrr!
Ensitöikseni sytytin nuotion. Puut olivat märkiä ja umpijäässä. Tamppasin maata tehdessäni kiehisiä etteivät varpaat jäätyisi. Joesta hakemani vesi oli ehtinyt jäätyä pinnasta viimeinkin päästessäni keittämään puuro- ja kahvivedet. Pohdin, että pakkasta täytyy olla rutkasti enemmän kuin -15.
Aamu oli aikamoista lämpimänä pysyttelyä. Varpaat jäätyivät purkaessani telttaa eikä asiaa auttanut yhtään kylmien monojen pukeminen jalkaan.
Hiihdin yleiskäyttöuraa pitkin Kiilopäälle. En viitsinyt riisua villahousuja ja untuvatoppahousuja vaan hikoilin koko matkan takaisin autolle. Tätä en tekisi hiihtovaelluksella, olisi vain kohdattava kylmyys hetkeksi ja odotettava kropan lämpeämistä hiihdellessä.
Onnekseni auto käynnistyi vaivatta kylmän yön jäljiltä, takakonttia en saanut auki kaikki poppakonstitkin käytettyäni. Sulloin ahkion ja sukset takaoven kautta sisään ja poistuin Kiilopäältä yhdentoista aikaan hakemaan lasta lähistöltä partioleiriltä.
Partioleiriltä kuulin pakkasen käyneen -27 asteessa. Ei siis ihmekkään kun meinasi paleltaa!
Erämaan vaeltajatar 