Ruskatutkan tutkimuksia – ruostetta ja väriloistoa

DSC_7203
DSC_7207
DSC_7210
DSC_7212

Vautsi vau minkälainen ruska meitä onkaan taas ilahduttanut!

Elokuun puolella jokilaakson koivut alkoivat huolestuttavan nopeasti vaihtamaan väriään oranssiksi kesäisen vihreästä. Yleensä syyskuun toista viikkoa pidetään ruskan alkuna joten pieni epäillys ruskan loistokkuudesta hiipi mieleen. Nopeasti kävi kuitenkin ilmi että syksyn runsaat sateet olivat saaneet aikaan koivuruosteen joka hiljalleen muutti lehdet ruskean-kellertäviksi.

Vaikka vaatteista saikin pyyhkiä ruostepölyä metsässä käymisen jälkeen ruska ei ollut täysin menetetty – mitä korkeammalta ruskaa etsi, sen paremmaksi se muuttui. Ruoste ei ollut yltänyt kaikkialle!

IMG_20220913_165202__01
IMG_20220913_152604__01
Erätoverin kanssa muikeana retkellä, pulla kai mielessä. Hirvestysalueilla on hyvä pitää huomiovärit päällä
IMG_20220913_161931__01

Maaruska loisti (ja loistaa edelleen) komeasti. Punaisen ja oranssin eri sävyt luovat tilkkutäkkimäisiä kuvioita maastoon, tunturin laelta katsellessa maisema näytti täysin oranssilta.
Ruskan värit saavat pysähtymään. Sille ei mahtanut mitään, oli pakko keskeyttää eteneminen kävelyillä ja jäädä vain katselemaan.

Värillistoa ehdin ihailla Nuorgamin suunnilla, Vetsikossa, Utsjoella kirkkopahdalla ja yhden yön retkellä Nammajärvellä. Syyskuun tekemättömyydestä kertoo ehkä parhaiten se että ulkona nukuttuja öitä on kertynyt vain yksi tälle kuulle.

Mutta tärkeintä lienee se, että ehdin ja sain nauttia ruskasta ilman huolta sen väliin jäämisestä. Sateisten kelien vuoksi ei haitannut etten taaskaan ollut vaeltamassa ruskan aikaan, ehkä joskus on sen aika.

Muita ruskapostauksiani löydät täältä

DSC_7213

Osa lukijoista onkin jo tilastojen mukaan löytänyt blogini uudelle sivulle josta löydätte Utsjoella opastamiani retkiä, kuten alkutalven talvitelttailukurssin jonka vedän Nuorgamissa Kaldoaivin erämaassa työpaikkani 70Northin upean Kieppi- mökin pihapiirissä. Talvitelttailukurssin aikana opetellaan nimenomaan talviaikaan telttailua, retkeilyä sekä hieman vaeltamistakin jotta ensimmäisistä talvisista yöretkistäsi tulisi mahdollisimman mukavia.

Aloitettuani työt matkailualalla olen toiminut sivutyönä yrittäjänä ja haaveenani on tuoda Utsjoen alueelle enemmän vaeltamiseen ja retkeilyyn liittyvää tarjontaa. Instagramistani @adventurelandansku löydätte ajankohtaista tietoa opastuksistani.

IMG_20220918_174352__01
Ruskapatikoiden maisemaa Vetsikosta

IMG_20220918_175608__01
Kylmät kuohut lämpimän sävyisten puiden varjostamana

Pidän ruskan aikaa luonnon viimeisenä taidonnäytteenä ennen kaamoksen synkkiä sävyjä ja talven tuomia mahtituulia. Nyt alkaa odotuksen ajanjakso jota taivaalla loimuavat revontulet piristävät, loka-marraskuun väli voi olla lumettomuudellaan synkkä, mutta pienet yksityiskohdat tuovat retkille säväyksen. Riite, huurre ja kuura, talven tuoksu sekä hiljalleen jäätyvät vesistöt kertovat vuoden kiertokulun loppumisen läheisyydestä. Vaikka lähestyvä pimeä ajanjakso voi tuntua ankealta, täytyy muistaa että pimeydelläkin on kauneutensa.

Tervetuloa alkutalven ilot!

Yö teltassa Kaldoaivin erämaan laitamilla

DSC_6465-2

Tätä yöretkeä siirsin ja siirsin. Kaldoaivia riivasivat hirvittävät tuulet joiden armoille en missään nimessä tahtonut joutuvani. Teltan pystytystä tuulella olisi mukava päästä treenaamaan, mutta rajansa kaikella.

Valitsin lopulta yöksi ajankohdan jolloin minulla oli muutenkin menoa Nuorgamiin. Pitkästä aikaa pimeään suuntaaminen jännitti vietävästi! Mietin, miten pärjään jos jotain sattuisi (kuten esim. jokin mörkö hyökkäisi), Pulmankijärventiellä ei ole paljoa liikennettä. Hiihdin kelkanjälkeä seuraillen syvemmälle pimeyteen ja katselin porojen tekemiä jälkiä tuoreeseen hankeen. Tuulta ei onneksi ollut nimeksikään.

Tähtitaivas loi turvaa. Kaukana otsalampun valossa näkyvät lumeen peittyneet puunrungot näyttivät joiltain yliluonnollisilta asioilta, en antanut pelon ottaa valtaa vaan jatkoin matkaani.

Ahkio kulki perässä kuin unelma. Olen vaihtanut aisat naruvetoon, tämä tapa miellytti itseäni enemmän. Uudet Madshussin panorama m68- sukset kaipasivat selvästi nousukarvoja ahkiota vetäessä. Mäissä sai nähdä vaivaa kovaa uraa pitkin hiihdellessä, sukset lipsuivat ahkion painosta.

Päästessäni mökin läheisyyteen upeat revontulet rävähtivät taivaalle. Tuli kiire alkaa pystyttää telttaa! Tahdoin ehdottomasti kokeilla revontulikuvausta teltta rekvisiittana. Mukanani oli apelta lainattu vanhempi teltta jonka kaarien kuminauhat olivat jo niin venyneet etteivät kaaret pysyneet kasassa telttaa pystyttäessä. Yllätyksenä tuli myös se, ettei sisäteltta ollut kiinni ulkoteltassa.

DSC_6466-3
DSC_6468

Teltan pystytys kovalle hangelle kävi helposti eikä mennyt kauaakaan kun pääsin kuvaamaan revontulia. Olo oli uskomaton, oli hienoa päästä kokemaan kaunis talviyö erämaan läheisyydessä. Revontulet tanssahtelivat taivaalla, vain viereisen lammen jään paukahdus sai keskittymiseni häiriintymään.

Kuvaamisen lomassa varpaani alkoivat jäätyä tunnottomiksi. Revontulien hiipuessa syöksyin telttaan makuupussiin ja aloin lämmittämään koviksi kohmettuneita varpaitani. Pieni hätä hiipi mieleen lisätessäni vielä tunturiviitan pussini päälle, miten ihmeessä pärjäisin pidemmällä reissulla jos jalkani kohmettuvat näin helposti.

Mukanani oli tosin kengät jotka tiedostin olevan viileämmät kuin järeämmät sorelini. Kun tunto alkoi viimein palata varpaisiini aloin tekemään pientä iltapalaa pussien suojissa.

Loppuilta menikin pussissa makoillessa. Oli liian kylmä kirjan lukemiselle eikä minulla oikein ollut muutakaan puuhaa. Kaasukeittimellä en edes yrittänyt alkaa tekemään lämmintä juotavaa. Termospullossa ollut vesi riitti pariin teekuksalliseen.

Yöllä heräilin siihen kun makuualusta oli luisunut paikoiltaan uudelleen ja uudelleen, kylmä ilma hohkasi ikävästi läpi lantion ja lapaluun kohdilta. Olin tunkenut pussiin aamulla tarvitsemiani vaatteita, untuvatakki antoi lisäeristettä yläkropalleni. Kuuntelin tuulen yltyvän ja muistin suksisauvoihin törröttämään jättämäni rukkaset. Hitsi vie, varmaa oli että ne olisivat aamulla umpijäässä.

DSC_6480-2

Aamulla herätyksen soidessa lunta tipahteli kasvoilleni makuupussin pienestä hengitysaukosta. Nukuin telttakangasta vasten enkä ollut jaksanut illalla avata kaikkia tuuletusaukkoja jonka takia teltta oli täyttynyt riitteestä. Puin pussissa mahdollisimman paljon vaatetta ylleni ennen kylmään ulkoilmaan astumista. Absidissa olleet kengät eivät olleet kovinkaan jäässä.

Viileään veteen tehty puuro oli ikävä syödä, onneksi olin laittanut sekaan hieman pähkinöitä tuomaan tekstuuria. Teepussi oli jäätynyt kuksaan kiinni eikä haaleasta vedestä ollut paljoa iloa.

Aamupalasta selvittyäni kömmin läheiselle mökille aamukahvin keittoon ja työpäivän aloitteluun. Kätevää!

Tammikuinen yö Kaldoaivin erämaan laidalla oli onnistunut, ainoastaan vaihtaisin kengät lämpimämpiin ja otan seuraavalle kerralle nestekäyttöisen trangian. Talvimakuualustaa en omista, mutta sellainen olisi plussaa porontaljalla ja ridgerestin kanssa taisteltuani jo jonkin aikaa.

Surkeiden sattumusten hiihtoreissu

Talven viimeinen yöretki, uudet kohteet ja seikkailufiilis huipussaan – mikä voisi mennä pieleen?

IMG_20210416_174513

Yksin retkeilyä aloittaessani epäonnistumiset hävettivät. Kaikki muut tuntuivat osaavan homman, itseä pelotti, oli kylmä, en uskaltanut mennä yöksi sinne minne tahdoin. Ajan kanssa olen oppinut nousemaan henkisen kynnyksen yli ja kohtaamaan epämukavuudet.

Olin suunnitellut lomaviikkoni viimeisille päiville yöreissua. Puolisoni ehdotti kahden yön retkeä ja näytti minulle reitin kotoa Kaldoaivin erämaahan ja takaisin Vetsikkoon. Lähdön lähestyessä innosuin kuitenkin ajatuksesta hiihtää Pulmanki-Sevettijärven vaellusreitin alkupään, Tsaarajärveltä Tsuomasvaaralle ja takaisin.

Lähtöaamu oli kiireinen. Lapset lähtivät sukulaisten kanssa tunturiin pakkaillessani loppuja tavaroita. Kiiskille pakatessani huomasin, ettei koiranruoka riittäisi Pekulle jos ottaisin mukaani kolmen päivän eväät. Ajomatkalla hoksasin ea-pakkauksen jääneen kotiin.

Odottelin kaupan aukeamista, ostin uuden ensiapupakkauksen ja koiranruokaa, Sámimotorilta hain apteekkikaapista buranaa.

Pulmankijärventien lähtöpaikalla lumi oli lähes sulanut. Paikalle saapunut poronhoitaja varoitteli pälvistä, kierrettävää tulisi. Oli lämmin ja lumi sohjoa.

En päässyt kuin sata metriä eteenpäin ahkion kaatuillessa jatkuvasti. Kiiski riuhtoi kohti heinäpaaleja, porojen jättämät tuoksut olivat sille liikaa. Ahkio oli ollut lainassa ja kiinnitysteemi oli erilailla kiinni, jonka takia ahkiosta tuli liian korkea. En saanut pakkausnarun solmua auki, tutkin lähialuetta ja totesin, etten millään saisi kannettua ahkiota joelle Kiiskin kanssa. Päätin palata kotiin ja lähteä alkuperäiselle reitille.

DSC_5095
DSC_5097

Neljän jälkeen olin taas liikenteessä. Juhis oli ajanut ahkion kelkalla ylös, kannoin sukset ja ainoan löytämäni lapion ylös tielle. Tiellä huomasin aurinkolasien jääneen kotiin. Että otti päähän, kevät-talvella auringonpaiste ja valkoinen hanki laukaisevat migreenin.

Sain lasini tielle ja seikkailu jatkui. Rinteessä mietin, miksen laittanut suksia ahkion mukana ylös… Pääsin lopulta ylös avotunturiin ja lähdin hiihtämään.

Ahkio ei luistanut paljoa. Kivirekeä vetäessäni pitkin pälvien lomassa seikkailevaa kelkanjälkeä fiilis oli epätoivoinen.

Skoarrajärven jäälle oli pakkaantunut jäätä. Hirvitti hiihtää tumman jään keskellä erottuvaa kelkanjälkeä pitkin toiselle rannalle. Kulku helpottui päästessäni korkeammalle vaaran rinteeseen.

Lähestyin aluetta jolla en ole kelkallakaan käynyt. Laskettelin rinteen reunaa alas kohti olettamaani Vetsikkolaisten käyttämää kelkanjälkeä, löysin sen yllättävän nopeasti.

DSC_5098

Komean Alla-Bárit dahjegen rinteen alapuolella päätin pitää tauon ja kaivaa gpsn esiin. Sukset jalassa kyykkäsin ahkiolle ja ylös noustessani horjahdin saaden polven lukkiutumaan vihlaisten. Steppasin ahkiota ympäri saadakseni lukon auki ja tunnustelin mitä kävi. Koska polvi ei auennut heti ja vihlonta jatkui, seikkailufiilis kuoli enkä enää uskaltanut jatkaa matkaa pidemmälle.

Päätin hiihtää takaisin Jeagelveaijärvelle ja leirittyä sinne. Hiihdettyäni hetken huomasin laajakuvalinssin suojuksen pudonneen jonnekin… Kiroten riisuin ahkiovyön ja lähdin hiihtämään takaisinpäin paikkaan jossa otin edeltävän kuvan.

Polvea ei enää särkenyt hiihtäessä. Olin menettänyt aikaa ja kello läheni jo kuutta, hiihtointoa riitti joten hiihdin takaisin Skoarrajärvelle. Harmitus pieleen menneestä reissusta kruunautui vesisateen iskiessä reittini suojattomammassa paikassa.

Skoarrajärven jäältä bongasin kaksi sulaa. Hiihtelin nopeasti järven yli tutulle telttapaikalle peläten jään pettämistä.

DSC_5106
DSC_5110

Teltan sain kokoon helposti kostean lumen avulla. Teltan omat kiilat riittivät, tamppauksen kovettumistakaan ei tarvinut odotella kauaa.

Polvea pisti lähinnä taittaessa. Kaivoin absidiin keittiön jossa valmistin iltapalaa ja nautin maisemista tuulelta suojassa. Hieman jännitti pysyisikö teltta pystyssä yltyvässä tuulessa.

Yöllä heräilin teltan seinämän hakatessa tuulessa. Pari kertaa kurkistin tarkistaakseni absidin. Lämpötila pysyi plussan puolella, oli todella kuuma.

IMG_20210417_080442
DSC_5115
DSC_5127

Aamulla Skoarrajärven jäälle oli noussut enemmän vettä. Illalla erottunutta kelkanjälkeä ei näkynyt enää ollenkaan.

Kantohanki oli historiaa kahlatessani teltan ympäristössä valmistamassa aamupalaa. Teltan liepeille kasaamani lumi oli lähes sulanut, suksetkin olivat kaatuneet pehmenneessä hangessa. Yritin päästä järvelle noukkiakseni jäältä vettä, kivikossa kahlaaminen oli kuitenkin riski polville, joten tyydyin sulattelemaan lunta juotavaksi.

Kaipasin seikkailulle. Lyhyeksi jäänyt reissu jäi talven viimeiseksi, olisin tahtonut käyttää vapaat hyödyksi ja nauttia tunturin talviasusta vielä kerran. Haikeana katselin kauempana seisovia tuntureita, niin lähellä – silti niin kaukana.

Paluumatkan laskettelin alas tasanteelle josta reissu alkoikin. Aurinko sulatti lunta silmissä, päivän kilometrit olisivat olleet raskaat sohjossa. Kevät tuli yllättäen.

Keskeytymiset ja suunnitelmien muutokset ovat harmillista. Tilanteen vaatiessa on kuitenkin fiksumpaa perääntyä kuin jatkaa ja huonolla tuurilla joutua noudetuksi erämaasta. Yleensä otan mahdolliset muutokset huomioon vaelluksia suunnitellessa, on hyvä tietää vaihtoehtoreitit etukäteen.

Kuukauden yöreissu: Peurasuvanto

DSC_2633
Lauantai- sunnuntai välisen yön jälkeen olen ollut hieman hämilläni. Vielä viime kesänä varmistelin leireissä yksin ollessani turvallisuuttani ja pelkäsin jonkun, eläimen tai ihmisen, tulevan häiritsemään uniani. Kohdattuani pimeän helmikuussa Skaidejávrin yöretkellä pelkoni ovat kadonneet.

Vielä viime kesänä leiriytyessäni kuljin teltan aluetta ympäri ennen nukkumaanmenoa ja varmistelin ettei lähistöllä varmasti ole mitään tai ketään muuta. Uneni oli rauhatonta ja odotin jatkuvasti koirani reagoivan johonkin ääneen.

DSC_2602 DSC_2608
Tunturissa kulkiessani haaveilen yöpyväni mitä upeimmissa paikoissa. Esteenä on kuitenkin ollut pelko rauhattomasta yöstä ja olen kuluttanut tuttuja yöpaikkoja jo lähes kyllästymiseen saakka. Kohteet eivät ole käyneet tylsiksi, lähinnä oma uskaltamattomuus.

Lähtiessäni viimeisimmälle yöreissulleni suunnitelmanani oli lumikenkäillä tutulle ja turvalliselle Skoarrajärvelle. Lähtiessäni kulkemaan kelkanjälkeä pitkin totesin hangen upottavan lumikenkienkin alla sen verran että retkestäni tulisi raskas. Kiivetessäni korkeammalle tiestä Norjan Sirman upeat maisemat avautuivat pohjoiseen, samalla huomasin uran vierestä tasaisen, juuri teltalle sopivan kohdan.

Maisemat tuolta potentiaaliselta paikalta avautuivat upeasti. Aurinko laskeutui hiljalleen Norjan tunturien taakse eikä aikaa ollut hukattavana mikäli tahdoin ihastella auringonlaskua teltan oviaukolta.

Aloin jo tamppaamaan teltalle alustaa alkaessani jännittää. Ei, tämä ei voi olla sopiva kohta teltalle. Paikka oli lähellä tietä, mutta sen verran korkeammalla ettei telttani näkyisi sinne. Pohjoistuuli saattaisi ottaa telttaan ikävästi ja vasta kesällähän Skoarrajärven yöretkelläni pelkäsin samassa kohdassa olevan hirviä…

DSC_2610 DSC_2612
Päätin kuitenkin pystyttää teltan uran viereen. Loppuillan vietin ulkosalla iltapalaa syöden teestä nauttien, ihastelin punertuvaa taivasta ja unohdin pelkoni täysin. Vaikka tie olikin noin 200 metrin päässä, eivät Norjankaan puolella jyrisevät rekat haitanneet rauhaani.

Laitoin yhdeksän jälkeen nukkumaan levollisin mielin. Tarkoitukseni oli kuunnella podcasteja, mutta en ollutkaan ladannut niitä puhelimeen joten kentättömällä alueella oli turha haaveilla iltasadusta. Harmitti etten ollut ottanut mukaan mitään lukemista, Kiiski sai nauttia pitkistä rapsutuksista ennen kuin hautauduin kahteen makuupussiini ja suljin silmäni.

Mietiskelin unta odottaessani pelkojani ja totesin että teltassa oli harvinaisen turvallinen olla. Jännitin mahtoiko yöllä tulla vielä pimeää ja ripustin vielä lampun roikkumaan teltan katosta varmuuden vuoksi.

Säikähtelin useamman kerran alkuyöstä unen rajamailta typeristä syistä. Näin pieniä pätkiä unta, alas parkkiin jättämäni auto oli joko tulessa tai sitten teltan ulkopuolella paloi. Kun viimein nukahdin kunnolla, heräsin enää vain muutaman kerran vaihtamaan asentoa ja auringon noustessa kuumuuteen.

Aamulla heräsin vasta kahdeksan aikaan. Kiiski tunki kuononsa makuupussini aukosta sisään ja rapsuttelin sitä kaikessa rauhassa. Hoksasin ilokseni ettei yöllä ollut kertaakaan pimeää herätessäni ja olin jälleen uskaltanut nukkua yön ulkona, yksin.

En osannut arvatakkaan kuinka pitkälle pääsisin yksin yöpymisen suhteen kun syksyllä aloin kohdata pelkäämääni pimeää. Yöreissu toisensa perään tuntuu sujuvan paremmin ilman pelkäämistä ja rauhattomuutta. Lopulta palkintona on levollinen mieli luonnosta nautitun hetken jäljiltä.

Ehkä piankin uskallan toteuttaa loputkin haaveilemani yöretket. Nuku vähintään yksi yö ulkona joka kuukausi –  facebookhaaste on sujunut toistaiseksi hyvin ja uskon näin jatkuvan ainakin syyskuuhun saakka. Loka-joulukuu tulee olemaan haasteen vaikein osuus itselleni kaamoksen takia. Jos jo tuolloin olen kylliksi rohkea kohtaamaan täyden pimeyden?