Surkeiden sattumusten hiihtoreissu

Talven viimeinen yöretki, uudet kohteet ja seikkailufiilis huipussaan – mikä voisi mennä pieleen?

IMG_20210416_174513

Yksin retkeilyä aloittaessani epäonnistumiset hävettivät. Kaikki muut tuntuivat osaavan homman, itseä pelotti, oli kylmä, en uskaltanut mennä yöksi sinne minne tahdoin. Ajan kanssa olen oppinut nousemaan henkisen kynnyksen yli ja kohtaamaan epämukavuudet.

Olin suunnitellut lomaviikkoni viimeisille päiville yöreissua. Puolisoni ehdotti kahden yön retkeä ja näytti minulle reitin kotoa Kaldoaivin erämaahan ja takaisin Vetsikkoon. Lähdön lähestyessä innosuin kuitenkin ajatuksesta hiihtää Pulmanki-Sevettijärven vaellusreitin alkupään, Tsaarajärveltä Tsuomasvaaralle ja takaisin.

Lähtöaamu oli kiireinen. Lapset lähtivät sukulaisten kanssa tunturiin pakkaillessani loppuja tavaroita. Kiiskille pakatessani huomasin, ettei koiranruoka riittäisi Pekulle jos ottaisin mukaani kolmen päivän eväät. Ajomatkalla hoksasin ea-pakkauksen jääneen kotiin.

Odottelin kaupan aukeamista, ostin uuden ensiapupakkauksen ja koiranruokaa, Sámimotorilta hain apteekkikaapista buranaa.

Pulmankijärventien lähtöpaikalla lumi oli lähes sulanut. Paikalle saapunut poronhoitaja varoitteli pälvistä, kierrettävää tulisi. Oli lämmin ja lumi sohjoa.

En päässyt kuin sata metriä eteenpäin ahkion kaatuillessa jatkuvasti. Kiiski riuhtoi kohti heinäpaaleja, porojen jättämät tuoksut olivat sille liikaa. Ahkio oli ollut lainassa ja kiinnitysteemi oli erilailla kiinni, jonka takia ahkiosta tuli liian korkea. En saanut pakkausnarun solmua auki, tutkin lähialuetta ja totesin, etten millään saisi kannettua ahkiota joelle Kiiskin kanssa. Päätin palata kotiin ja lähteä alkuperäiselle reitille.

DSC_5095
DSC_5097

Neljän jälkeen olin taas liikenteessä. Juhis oli ajanut ahkion kelkalla ylös, kannoin sukset ja ainoan löytämäni lapion ylös tielle. Tiellä huomasin aurinkolasien jääneen kotiin. Että otti päähän, kevät-talvella auringonpaiste ja valkoinen hanki laukaisevat migreenin.

Sain lasini tielle ja seikkailu jatkui. Rinteessä mietin, miksen laittanut suksia ahkion mukana ylös… Pääsin lopulta ylös avotunturiin ja lähdin hiihtämään.

Ahkio ei luistanut paljoa. Kivirekeä vetäessäni pitkin pälvien lomassa seikkailevaa kelkanjälkeä fiilis oli epätoivoinen.

Skoarrajärven jäälle oli pakkaantunut jäätä. Hirvitti hiihtää tumman jään keskellä erottuvaa kelkanjälkeä pitkin toiselle rannalle. Kulku helpottui päästessäni korkeammalle vaaran rinteeseen.

Lähestyin aluetta jolla en ole kelkallakaan käynyt. Laskettelin rinteen reunaa alas kohti olettamaani Vetsikkolaisten käyttämää kelkanjälkeä, löysin sen yllättävän nopeasti.

DSC_5098

Komean Alla-Bárit dahjegen rinteen alapuolella päätin pitää tauon ja kaivaa gpsn esiin. Sukset jalassa kyykkäsin ahkiolle ja ylös noustessani horjahdin saaden polven lukkiutumaan vihlaisten. Steppasin ahkiota ympäri saadakseni lukon auki ja tunnustelin mitä kävi. Koska polvi ei auennut heti ja vihlonta jatkui, seikkailufiilis kuoli enkä enää uskaltanut jatkaa matkaa pidemmälle.

Päätin hiihtää takaisin Jeagelveaijärvelle ja leirittyä sinne. Hiihdettyäni hetken huomasin laajakuvalinssin suojuksen pudonneen jonnekin… Kiroten riisuin ahkiovyön ja lähdin hiihtämään takaisinpäin paikkaan jossa otin edeltävän kuvan.

Polvea ei enää särkenyt hiihtäessä. Olin menettänyt aikaa ja kello läheni jo kuutta, hiihtointoa riitti joten hiihdin takaisin Skoarrajärvelle. Harmitus pieleen menneestä reissusta kruunautui vesisateen iskiessä reittini suojattomammassa paikassa.

Skoarrajärven jäältä bongasin kaksi sulaa. Hiihtelin nopeasti järven yli tutulle telttapaikalle peläten jään pettämistä.

DSC_5106
DSC_5110

Teltan sain kokoon helposti kostean lumen avulla. Teltan omat kiilat riittivät, tamppauksen kovettumistakaan ei tarvinut odotella kauaa.

Polvea pisti lähinnä taittaessa. Kaivoin absidiin keittiön jossa valmistin iltapalaa ja nautin maisemista tuulelta suojassa. Hieman jännitti pysyisikö teltta pystyssä yltyvässä tuulessa.

Yöllä heräilin teltan seinämän hakatessa tuulessa. Pari kertaa kurkistin tarkistaakseni absidin. Lämpötila pysyi plussan puolella, oli todella kuuma.

IMG_20210417_080442
DSC_5115
DSC_5127

Aamulla Skoarrajärven jäälle oli noussut enemmän vettä. Illalla erottunutta kelkanjälkeä ei näkynyt enää ollenkaan.

Kantohanki oli historiaa kahlatessani teltan ympäristössä valmistamassa aamupalaa. Teltan liepeille kasaamani lumi oli lähes sulanut, suksetkin olivat kaatuneet pehmenneessä hangessa. Yritin päästä järvelle noukkiakseni jäältä vettä, kivikossa kahlaaminen oli kuitenkin riski polville, joten tyydyin sulattelemaan lunta juotavaksi.

Kaipasin seikkailulle. Lyhyeksi jäänyt reissu jäi talven viimeiseksi, olisin tahtonut käyttää vapaat hyödyksi ja nauttia tunturin talviasusta vielä kerran. Haikeana katselin kauempana seisovia tuntureita, niin lähellä – silti niin kaukana.

Paluumatkan laskettelin alas tasanteelle josta reissu alkoikin. Aurinko sulatti lunta silmissä, päivän kilometrit olisivat olleet raskaat sohjossa. Kevät tuli yllättäen.

Keskeytymiset ja suunnitelmien muutokset ovat harmillista. Tilanteen vaatiessa on kuitenkin fiksumpaa perääntyä kuin jatkaa ja huonolla tuurilla joutua noudetuksi erämaasta. Yleensä otan mahdolliset muutokset huomioon vaelluksia suunnitellessa, on hyvä tietää vaihtoehtoreitit etukäteen.

Kuukauden yöreissu: Peurasuvanto

DSC_2633
Lauantai- sunnuntai välisen yön jälkeen olen ollut hieman hämilläni. Vielä viime kesänä varmistelin leireissä yksin ollessani turvallisuuttani ja pelkäsin jonkun, eläimen tai ihmisen, tulevan häiritsemään uniani. Kohdattuani pimeän helmikuussa Skaidejávrin yöretkellä pelkoni ovat kadonneet.

Vielä viime kesänä leiriytyessäni kuljin teltan aluetta ympäri ennen nukkumaanmenoa ja varmistelin ettei lähistöllä varmasti ole mitään tai ketään muuta. Uneni oli rauhatonta ja odotin jatkuvasti koirani reagoivan johonkin ääneen.

DSC_2602 DSC_2608
Tunturissa kulkiessani haaveilen yöpyväni mitä upeimmissa paikoissa. Esteenä on kuitenkin ollut pelko rauhattomasta yöstä ja olen kuluttanut tuttuja yöpaikkoja jo lähes kyllästymiseen saakka. Kohteet eivät ole käyneet tylsiksi, lähinnä oma uskaltamattomuus.

Lähtiessäni viimeisimmälle yöreissulleni suunnitelmanani oli lumikenkäillä tutulle ja turvalliselle Skoarrajärvelle. Lähtiessäni kulkemaan kelkanjälkeä pitkin totesin hangen upottavan lumikenkienkin alla sen verran että retkestäni tulisi raskas. Kiivetessäni korkeammalle tiestä Norjan Sirman upeat maisemat avautuivat pohjoiseen, samalla huomasin uran vierestä tasaisen, juuri teltalle sopivan kohdan.

Maisemat tuolta potentiaaliselta paikalta avautuivat upeasti. Aurinko laskeutui hiljalleen Norjan tunturien taakse eikä aikaa ollut hukattavana mikäli tahdoin ihastella auringonlaskua teltan oviaukolta.

Aloin jo tamppaamaan teltalle alustaa alkaessani jännittää. Ei, tämä ei voi olla sopiva kohta teltalle. Paikka oli lähellä tietä, mutta sen verran korkeammalla ettei telttani näkyisi sinne. Pohjoistuuli saattaisi ottaa telttaan ikävästi ja vasta kesällähän Skoarrajärven yöretkelläni pelkäsin samassa kohdassa olevan hirviä…

DSC_2610 DSC_2612
Päätin kuitenkin pystyttää teltan uran viereen. Loppuillan vietin ulkosalla iltapalaa syöden teestä nauttien, ihastelin punertuvaa taivasta ja unohdin pelkoni täysin. Vaikka tie olikin noin 200 metrin päässä, eivät Norjankaan puolella jyrisevät rekat haitanneet rauhaani.

Laitoin yhdeksän jälkeen nukkumaan levollisin mielin. Tarkoitukseni oli kuunnella podcasteja, mutta en ollutkaan ladannut niitä puhelimeen joten kentättömällä alueella oli turha haaveilla iltasadusta. Harmitti etten ollut ottanut mukaan mitään lukemista, Kiiski sai nauttia pitkistä rapsutuksista ennen kuin hautauduin kahteen makuupussiini ja suljin silmäni.

Mietiskelin unta odottaessani pelkojani ja totesin että teltassa oli harvinaisen turvallinen olla. Jännitin mahtoiko yöllä tulla vielä pimeää ja ripustin vielä lampun roikkumaan teltan katosta varmuuden vuoksi.

Säikähtelin useamman kerran alkuyöstä unen rajamailta typeristä syistä. Näin pieniä pätkiä unta, alas parkkiin jättämäni auto oli joko tulessa tai sitten teltan ulkopuolella paloi. Kun viimein nukahdin kunnolla, heräsin enää vain muutaman kerran vaihtamaan asentoa ja auringon noustessa kuumuuteen.

Aamulla heräsin vasta kahdeksan aikaan. Kiiski tunki kuononsa makuupussini aukosta sisään ja rapsuttelin sitä kaikessa rauhassa. Hoksasin ilokseni ettei yöllä ollut kertaakaan pimeää herätessäni ja olin jälleen uskaltanut nukkua yön ulkona, yksin.

En osannut arvatakkaan kuinka pitkälle pääsisin yksin yöpymisen suhteen kun syksyllä aloin kohdata pelkäämääni pimeää. Yöreissu toisensa perään tuntuu sujuvan paremmin ilman pelkäämistä ja rauhattomuutta. Lopulta palkintona on levollinen mieli luonnosta nautitun hetken jäljiltä.

Ehkä piankin uskallan toteuttaa loputkin haaveilemani yöretket. Nuku vähintään yksi yö ulkona joka kuukausi –  facebookhaaste on sujunut toistaiseksi hyvin ja uskon näin jatkuvan ainakin syyskuuhun saakka. Loka-joulukuu tulee olemaan haasteen vaikein osuus itselleni kaamoksen takia. Jos jo tuolloin olen kylliksi rohkea kohtaamaan täyden pimeyden?

Tammikuinen telttayö kotipihassa

IMG_20200104_114140Vuoden 2020 tavoitteenani on olla rohkeampi ja uskaltaa astua kynnyksen yli pidemmälle. Uskaltamisen kynnyksiä minulla on retkeilyä kohtaan useampi ja rohkaistuin heti vuoden alussa ylittämään niistä yhden.

Talvitelttailua olen vältellyt pimeän ja kylmän takia. Facebookin ”Nuku vähintään yksi yö ulkona joka kuukausi 2020” haasteen innoittamana päätin nukkua yön kotipihassamme. Kotipihassa nukkumista en ole aikaisemmin kokeillut kun olen kokenut kämppämme sijainnin rauhattomana liikenteen takia. Eikä toissatalvinen öinen renkaanpuhkonta ole innostanut kokeilemaan ulkona nukkumista…

… Pakkasta oli viiden asteen verran. Kaivelin päivemmällä Pikku-J:n kanssa teltalle paikan hankeen ja vein porontaljan sekä eristepatjan valmiiksi telttaan odottelemaan iltaa.

IMG_20200112_131100  IMG_20200112_131041Odotin keskiyöhön ulos menemistä. Väsyneenä kävin kantamassa kaksi talvimakuupussia telttaan ja puin lämmintä päälleni. Luotin merinokerrastoon, villahousuihin ja -paitaan.

Mörönsyötikseni lähtenyt Kiiski alkoi tuhota porontaljaa heti telttaan päästyään. Kiskoin sen irti ja tarkistin nopeasti taljaan tulleet tuhot. Pihavalo valaisi sen verran että sain tungettua -4 asteen pussini suuremman talvipussin sisään ja sukelsin nukkumaan.

Kiiski mökötti oviaukon vieressä ja pisti kerälle nukkumaan. Pussien sisällä oli lämmin, kylmää hohkasi kyljen kautta sisään kun olin luisunut eristepatjalta pois. Asentoa korjattuani lämpöä alkoi muodostua pussien sisään ja suljin silmäni.

IMG_20200112_133332 IMG_20200112_124612
IMG_20200112_122742Kotipihassa nukkuminen ei ollut niin jännittävää mitä kuvittelin sen olevan. Pihavalo paistoi ärsyttävästi ja laittelin J:lle viestiä viitsisikö käydä sammuttamassa sen. Lopulta tulin siihen tulokseen että valon olisi parempi olla päällä jos alkaisi enemmän jännittämään.

Nopeasti havahduin ahdistavaan kuumuuteen ja riisuin villavaatteet päältäni. Yllätyin kuinka hyvin pussini lämmittivät vaikka ulkona olikin leutoa. Laitoin uudelleen nukkumaan ja odotin Kiiskin reagoivan edes pihalla liikuskelevaan kettuun.

Yöllä heräsin kerran viiden aikaan. Olin yllättynyt ja jatkoin unia kahdeksaan mielelläni. En muista olenko aikaisemmin nukkunut yhtä hyvin teltassa. Aamulla oli ihanaa hengitellä raitista pakkasilmaa ja kuvitella olevansa jossain muualla yötä.

Haasteet on tehty suoritettaviksi ja olen ylpeä ensimmäisestä onnistumisestani. Vaikka yö olikin helppo, en uskonut pääseväni edes alkuun haasteessa. Helmikuuksi haaveilen autiotupayöstä, maaliskuussa lähden hiihtovaellukselle. Haasteen avulla uskon pääseväni eteenpäin yksinvaeltamisessa ja pimeänpelkoni voittamisen kanssa. Edelleen minulla on kynnyksiä lähtä yöksi luontoon – kuten nytkään mikään ei estäisi lähteä leudolla säällä yöksi tunturiin telttailemaan, pelkään pelkkää ajatustakin yöpymisestä yksin pimeässä keskellä ei mitään.

Suosittelen muitakin tutustumaan kyseiseen ryhmään! Olen saanut motivaatiota ja innostusta öihin muiden osallistujien kuvista ja tarinoista. Jos muutkin uskaltavat, miksen minäkin?

Telttakuva kotipihasta päiväsaikaan ennen teltan purkua ja loput kuvat ovat 12.1 hiihtämältäni retkeltä Vuolleseavttetvárriltä. Mainitsemani renkaanpuhkoja ei jäänyt kiinni, mutta meillä on aavistus ettei tekijä enää asu kylillä.