Yöttömän yön ilta Kirkkotuvilla

DSC_8750 DSC_8752
DSC_8769
Kuuman hellepäivän iltana tunturin taakse laskeutuva aurinko sai aikaan varjon, jonka keskellä oli jopa siedettävää ulkoilla. Kirkkotuvilla lukuisat kukat ympäröivät hiljaa paikoillaan seisovia tupia, auringonpaiste loi kesäillan tunnelmaa.

Ainoa äänen lähde oli hiljalleen tietä pitkin kulkeva vaeltaja, joka ilmeisesti oli juuri saapunut tunturista ihmisten ilmoille. Ampiaiset pörräsivät kukkien seassa harppoessani niiden ohitse kohti rantaa.

DSC_8759 DSC_8782
DSC_8779
Olin ehkä liian myöhään liikkeillä, kun aurinko alkoi laskeutua nopeammin tunturin taakse. Maisemien painuessa varjon alle mäkäräiset loittonivat ja keli kävi entistä siedettävämmäksi.

Mietin, mahtoiko kirkkotupien ympäristö olla 1800 – luvullakin näin kukkiva, vai oliko keskeisellä paikalla niin paljon käyttöä, että piha oli täynnä polkuja ja tampattuja alueita, kenties laavuille?

Tupien ikkunat olivat melkeinpä aavemaiset niistä näkyvien sisällä olevien kalusteidensa takia. Pihalle vievällä sillalla katselin hetken pienen linnun puuhia ennen kuin poistuin takaisin autolleni ja kotia kohti.

Yötön yö päättyy 29.7, mutta valoisia öitä riittää vielä elokuun puolelle luoden yö yöltä upeampia auringonlaskuja. Viime kesänä kävimmekin Erätoverin kanssa yöpymässä yöttömän yön päätyttyä, tässä linkki postaukseen yöstä.

Minulla on enää vapaiden jälkeen vain kolme päivää töitä! Sitten alkaakin kesäloma, jonka yhtä viikkoa lukuunottamatta pyhitän retkeilylle.

Sitä odotellessa!

Kesätunnelmia

DSC_8682 DSC_8680
Hei taas pitkästä aikaa!

Kesä on mennyt vauhdilla eteenpäin ja tuntuu, etten ole ehtinyt tekemään mitään. Ollaan kuljeskeltu metsissä ja rannoilla lasten kanssa, kameran olen jättänyt kotiin. Perjantaina kuljeskelin Ellinpolun metsissä ja etsin muinaisjäännösten olinpaikkaa. Luulenpa, että onnistuin etsinnöissäni.

Ensi viikolla minulla on jälleen parin päivän vapaa ennen kesälomaa. Aikeissani on viimeinkin lähteä telttailemaan jonnekin lähistölle! Kovasti haluaisin mennä tutun ja kauniin Skoarrajärven rantaan.

DSC_8696 DSC_8698
DSC_8706
Kesälomamme ensimmäisellä viikolla aiomme viimein lähtä lasten kanssa telttailemaan. Uskomatonta, että tämän kuluneen kesän aikana minulla on ollut vain kaksi vapaata viikonloppua, joista toinen meni vesisateita pakoillessa ja toinen Lohiriehassa. No, lomalla on kuukausi aikaa puuhata.

Lohiriehaa vietettiin tosiaan 7.7, J ja hänen isänsä sijoittuivat kuudensiksi, ei paha! Pikku-J:n kanssa käytettiin koko päivä ulkoiluun, pyöräiltiin ja kerättiin kukkia kylänraitilta. Illalla palkintojen jaon jälkeen meidän piti telttailla anoppilan pihassa, mutta kylmän ja sateisen kelin takia päädyttiinkin yöpymään aitassa.

Sunnuntai- aamuna kävimme Nuorgamin Skaidijärvellä kalassa. Lapset jaksoivat kävellä hyvin koko matkan ja innostuivat istumakiven läheisyydessä olevasta kiviveneestä ja itse istumakivestä.

Utsjoella on taas tehty kesän helle-ennätys ja sen huomaa. Ulkona lämpö on ollut paahtavaa, tuskaisuutta ovat lisänneet sankkoina joukkoina liikkuvat mäkärät. Hauskaa, että ne häiritsevät minua enemmän kuin lapsia :D.

Kamerattomat päivät ovat olleet mukavia, mutta tosissani kaipaan samanlaista menoa ja meininkiä kuin viimekin kesänä. On otettava niskasta kiinni ja lähdettävä matkaan!

 

Välimaan saamelaistila

DSC_8667 DSC_8651
Tenojoen jokilaaksossa, Välimaassa on lammastila jonka Antti Jouninpoika Warsi perusti jokikalastukseen ja karjanhoitoon vuonna 1858-1866 (netistä löytyy kahta eri tietoa). Tilalla asuttiin aina vuoteen 1970 saakka, vuosien aikana tilalle nousi uusia rakennuksia tarpeiden mukaan. Arvellaan, että tilaa on asutettu jo 1600- luvulta lähtien, ellei jopa kivikaudelta saakka.

Tila on nykyään museokohde ja vapaa retkeilijöille. Tilalla on vanhoja rakenuksia, mm. hirsinen asuintalo, lampaiden asuttama turvekammi ja sauna sekä vinttikaivo.

Käväisimme tilalla lasten kanssa, tavoitteena päästä syöttämään paikalla laiduntavia lampaita. Tilalla oli helppo liikkua, pehmeän nurmikon takia sinne kannattaa suunnata lenkkikengät jalassa. Tila ei ole esteetön, eli sinne ei pääse lastenrattaiden tai pyörätuolin kanssa. Tenojoen ranta on aivan tilan vieressä.

DSC_8660 DSC_8664
Lampaat laidunsivat kauempana rakennuksista. Kävelimme hiljalleen niitä kohti, mutta innoissaan kaatuillut poika taisi säikäyttää ne saaden lampaat siirtymään yhä kauemmas. Jätettiin lampaiden lähestyminen sikseen, ei haluttu säikäyttää niitä sen enempää ja tyydyimme ihastelemaan niiden puuhia kauempaa.

Vanhat hirsirakennukset olivat mielenkiintoisia ja yllätyttiinkin, että yhden uumenista löytyi sauna! Tilalla on kesäisin lammaspaimenia, jotka ovat hakeneet pestiin Luontoon.fi- sivujen kautta. Siispä, lampaiden hoidosta kiinnostuneet, laitelkaapas ensi keväänä hakua menemään!

Tila on Utsjoen ja Nuorgamin välissä. Paikalle on hyvät opasteet Välimaan kohdilla. Tilan edessä on parkkipaikka.

Lähde: http://www.luontoon.fi/valimaa/historia

Kuvina: Huima pikkuretki Utsjoen Ailikkaalle

DSC_8595 DSC_8605
DSC_8610 DSC_8613
Utsjoen Ailigas- tunturi tarjoaa kulkijalleen monipuoliset maisemat. Harva tietää itse upeimman näköalapaikan sijaintia! Kävimme eräänä arki-iltana lasten kanssa ihastelemassa huimia näkymiä Tenojoen laaksoon, ihastelimme paikalla kasvavia lukuisia kukkia ja kiipeilimme järkälemäisillä kivillä. Kurussa ihmettelimme kesäkuista lumihankea ja varoimme märkää suota.

Kyseiselle näköalapaikalle vievä polku alkaa Ailikkaantien rautaisen poroaidan jälkeen olevassa mutkassa. Tässä linkki Karttapaikkaan polun abouttiarallaa – kohtaan. Polku on helposti kuljettavissa, lähellä näköalapaikkaa saattaa olla märkää. Aikuisen seurassa paikka sopii hyvin myös pienellekin ihastelijalle.

Kuvina- sarjassa julkaisen maisemakuvia vailla tarinaa.

Olettehan jo tsekanneet Saamivillage.fi – sivuston? Sinne on kerätty tarinoita, tietoa ja kuvia Utsjoen kunnan retkeily- sekä elämysmahdollisuuksista.

 

Nammalankuru – Hietajärvi 25km

DSC_8526 DSC_8529
DSC_8530 DSC_8537
(Tämä on toinen osa Pallas-Yllästunturin kansallispuiston lyhyeksi jääneestä vaelluksesta.)

Valvoin oikeastaan koko yön kuunnellen olojani. Käki kukkui koko yön, aluksi kuulin vain pari kukkuuta ja mieleeni muistui työkaverini lausahdus siitä, kuinka käen kukunnasta pystyisi laskemaan omat jäljellä olevat elinvuotensa. Mulla niitä vaikuttaisi olevan jäljellä monia kymmeniä, käen koko yön jatkuneen huudon perusteella…

Aamulla olo oli kipeämpi kuin edeltävänä iltana. Taivaalta leijaili ohuita lumihiutaleita, se loi rauhallista tunnelmaa aamupuuhiini. Ruoka ei maistunut, en taaskaan saanut ruokaa lämpenemään kunnolla. Hermoilin huonon oloni kanssa ja avauduinkin eräälle Kiiskiä katsomaan tulleelle vaeltajalle siitä, kuinka harmittaa mahdollinen vaelluksen keskeytyminen. Hän lohdutti ja rohkaisi minua jatkamaan heidän seurassaan. Sulattelin ehdotusta jonkin aikaa ja päätin, että vaeltaisin heidän perässänä niin pitkälle kuin jaksaisin.

Olo oli vielä aamusta sen verran hyvä, että vaelsin Vuontisjärvelle vievän reitin ohitse, jonne viimeksi vaellukseni päättyi. Vaelsin hitaasti ja voimiani säästellen Montellin ohitse ylös tuntureille. Fiilistelin ohutta lumisadetta ja ihmettelin kipeämmäksi muutuneita jalkojani. Kiiski taivalsi edessäni rauhallisesti.

DSC_8541 DSC_8543
DSC_8552 DSC_8554
Vastaamme tuli nopeasti muitakin vaeltajia. Edessä häämöttänyt Lumikero tsemppasi jaksamaan rankasta nousustaan huolimatta. Huipulla olin tyytyväinen, että olin jaksanut sinne saakka! Uskoin vielä tuolloin, että yöpyisin Hannukurussa toisen yön ja vaeltaisin vielä kaksi seuraavaakin päivää. Lumikerolta alas laskeutuessani Suaskuruun nilkkani olivat entistä kipeämmät, jouduin ottamaan vähäisistä puista kiinni etten kaatuisi rinteessä. Olotilani turhautti ja viimein Suaskurun taukopaikalla todellinen väsymys iski ja hakeuduin lounaan laittoon kauemmas muista vaeltajista. Eräs Kiiskiä aikaisemminkin halinut henkilö tuli seurakseni ja sama aikaisemmin minua tsempannut porukka kysyi kuulumisiani. Sain lämmitettyä ruokani kunnolla ja söin sen puolipakolla. Ahdoin mahaani myös ruisleipää ja salamia nostaakseni fyysistä jaksamistani.

Lähdin jatkamaan matkaani. Tavoitteenani oli päästä Hannukurun tuvalle. Matka meni huonosta olosta huolimatta hyvin, mutta autiotuvalle kiivetessäni koin eräänlaisen hermoromahduksen. Paikka oli aivan täynnä muita vaeltajia, tupayöstä pystyin vain haaveilemaan. Nopeasti vilkaisin autiotuvan seinässä olevaa karttaa ja huomasin hieman kauempana olevan reitin tielle. Nopeasti tein päätöksen, että jatkaisin tielle asti ja ajelisin kotia. En tahtonut jäädä tunturiin muiden armoille.

Laskeuduin autiotuvalle vievät portaat alas ja kuljin vuokratuvan pihaan. Katselin vielä sopivia telttapaikkoja, täytin juomapulloni ja istuin alas hetkeksi. Kartassani ei näkynyt autiotuvan seinässä olleen kartan oikoreittiä Hietajärven reitille, joten yritin mielessäni painaa muistiin ne käyrät, joiden kohdilla reitti menisi.

Lähdin matkaan kohti Pahakurua. Ohitin kauniin ojan, jossa viimekin vuonna minua ilahduttaneet keltaiset kukat kasvoivat. Näin myös mönkijäuran, jota kartassani ei ollut. Pohdin, uskaltaisinko lähteä kulkemaan sitä pitkin kohti tietä. En uskaltanut. Myöhemmin kävi ilmi, että se olisi vienyt minut suoraan Hietajärven reitille. (Kylläpä nyt ärsyttää katsoa B-barkia, jossa reitti näkyy!!)

DSC_8555 DSC_8557
DSC_8558 DSC_8561
Pahakurussa vilkaisin autiotuvan seinässä olevaa karttaa uudelleen ja yritin painaa oikoreittiä mieleeni. Kysyin myös ohikulkijoita uudempaa karttaa näytille, jota vertasin omaani. Edessäni kohosivat hiljalleen Rouvivaara ja Pippokero joiden takana tavoittelemani reitti kulkisi. Pidin tuumaustauon, söin puoliväkisin väipalapatukkaa ja tutkailin karttanaani. Tuntureiden edessä oleva suo oli vain parista kohtaa märkä… Päätin lähtä suunnistamaan suon yli kohti Hietajärven reittiä.

Jossain vaiheessa suolla minulle iski karttasokeus. Näin merkatun reitin tolpat lännessä, mielestäni väärässä kohdassa karttaan verraten. Näin myös edessäni kaksi kurua, joita vertasin kartan kuruihin. Reitti olisi ollut täysin selvä, mutta panikoiduin enkä luottanut enää suunnistustaitoihini. Istuin mättäälle turhautuneena (ja luultavasti jo tuossa vaiheessa väsyneenä) ja keräilin itseäni hetken. Pienestä suunnistushetkestäni minulle tuli lisää käveltävää, kun raahauduin takaisin merkatulle reitille.

Vastaani tuli yhä enemmän muita vaeltajia, joilta varmistelin Hietajärven reitin lähestyvän. Lopulta Rouvivaaran jälkeen hoksasin maastosta erottuvan mönkijäuran, jonka täytyi olla etsimäni reitti! Oikaisin pienen suon yli ja istahdin reitin viereen pitämään kunnon taukoa. Kiiski kaivoi itselleen hiekan kolon, johon pisti nukkumaan.

Kartasta mittasin matkaa olevan jäljellä enää vaivaiset viisi kilometriä. Istuskelin aikani hiekalla ja söin patukkaa, pähkinää ja suklaata. Jalkoja pakotti ja nenä valui. Todellinen väsymys alkoi painaa. Jatkoin matkaamme, väsynyt Kiiski perässäni.

DSC_8562 DSC_8563
Säikähdin, kun yhtäkkiä takaamme ilmestyi lenkkeilijänainen koiransa kanssa! Hän kyseli, onko minulla kaikki hyvin ja miksen oikaissut Pahakurusta mönkijäuraa pitkin siihen, missä sillä hetkellä seisoimme. Kerroin hänelle keskeyttämiseni syyn ja sen, että uskon jaksavani viimeiset viisi kilometriä.

Kiiskikin sai toisen koiran kohtaamisesta lisää puhtia matkaan ja paineli eteenpäin lenkkeilijän perässä määrätietoisesti. Koska hän juoksi, kadotimme hänet näkyvistä nopeasti. Ennen kuin reitti lähti laskeutumaan kohti Hietajärveä, loin viimeiset katseet Lumikeroa päin.

Rinne oli kamala laskeutua. Rinkka alkoi painaa lantiota ja kipeytyneet nilkat tuntuivat pettävän minä hetkenä tahansa. Olin todella väsynyt, silti jaksoin ihastella synkkää metsää jonka läpi kävelin hitaasti ja kiireettä. Käveltyäni parisen kilometriä kuulin kauempaa mönkijän lähestyvän. Yllätyksekseni sen kuski pysähtyi vierelleni ja kysyi olenko väsynyt. Hänet oli pyytänyt matkaan minut ohittanut lenkkeilijä!

Otin mönkijäkyydin ilolla vastaan. Pitelimme Kiiskiä takaritilällä ja loput kolme kilometriä taittuivat hujauksessa. Hietajärven parkkipaikalla alkoi sataa kaatamalla, sain juotavaa ja olin onnesta soikeana! Ilman tuota mönkijäkyytiä olisin kyllä päätynyt parkkipaikalle, mutten olisi saanut puhelimeeni kenttää taxin soittoa varten. Sain mieheltä myös autokyydin mäelle, josta hän soitteli tutut taxikuskit läpi ja lopulta sain kyydin Pallakselle saakka, jonne olin autoni jättänyt. Aivan uskomatonta, minkälaisen palveluksen Peltovuomalaisilta sain! Ilman kyytiä olisin ollut aivan hukassa kentättömyyden takia.

Pallaksella Kiiski ei enää halunnut tulla ulos taxista. Eipä paljoa itsellänikään huvittanut enää kävellä. Vaihdoin kevyemmät kengät jalkaan ja starttasin auton kohti kotia, pettyneenä mutta huojentuneena- pääsisinpä kotiin sairastelemaan.

 

Pallastunturi – Nammalankuru 13km

DSC_8477 DSC_8482
DSC_8486Jätin autoni Pallastunturin luontokeskuksen pihaan. Sää oli kamala, kova tuuli ja tihkusade eivät kannustaneet ollenkaan lähtemään nousemaan korkeammalle tunturiin. Kävin luontotuvalla tiedustelemassa varaustuvista, lopulta päädyin jättämään tupien vuokrauksen väliin koirani takia. Otin pullakahvit ja keskustelin muiden paikallaolevien kanssa tulevasta retkestä.

Luontokeskuksen vessassa kävin pukemassa lisää vaatetta ylleni. Sää oli onnekseni sillä välin rauhoittunut ja pääsin matkaan tyyntyneessä tuulessa. Pallastunturin Pyhätunturi nousi edessäni korkeana ja saavuttamattoman tuntuisena. Etenin hitaasti, mihinkään ei ollut kiire. Hiljalleen taakseni avautuivat upeat maisemat etelään.

Päästyämme huipulle kova tuuli ja sade alkoivat uudelleen. Kohtasimme keskellä reittiä istuskelevan naisen, joka huonosta kelistä riippumatta vietteli kahvitaukoa. Olin kulkenut jo lyhyessä ajassa nelisen kilometriä, Rihmakurun kodalle matkaa olisi vielä kuusi jäljellä. Olen kerran aikaisemmin talviaikaan kulkenut saman välin, joten kartan olin jättänyt rinkkaan piiloon. Maisemat olivat kyllä aivan erilaiset kuin tuolloin talvella, ja oli hullua ajatella että me tosissaan kahlattiin lumihangessa tuolloin! Jatkoimme Kiiskin kanssa matkaamme. Vastaan tuli vielä kaksi naista lisää, jotka huolestuneina varmistivat olevansa oikeassa suunnassa. Lohduttelin heitä, että edessä olisi enää pelkkää alamäkeä.

DSC_8489 DSC_8496
DSC_8500
Sää kirkastui jälleen. Kulku oli mukavaa kauniissa maisemissa auringon paistaessa. Edessä olevien tuntureiden takaa näytti vauhdilla tulevan lisää vesisateita. Pidin pienen evästauon, söin välipalapatukkaa ja katselin kuinka Kiiski puuhaili omiaan kauempana kiven päällä.

Rihmakuruun laskeutuessani huomasin, ettei kaikki ole oikein kunnossa. Jo edeltävänä iltana kotona epäilin olevani tulossa kipeäksi, mutta sen hetkisen kunnon perusteella lähdin matkaan. Kiviset rinteet ovat aina hankalia kulkea alas, mutta tällä kertaa jalkojani pakotti ja nilkkoja särki. Alastuloon minulla meni aikaa tuhottomasti. Mihinkään ei onneksi edelleenkään ollut kiire. Ilahduin, kun Rihmakurun kodan katto tuli metsiköstä näkyviin.

DSC_8508
DSC_8510 DSC_8512
Kodalla pidin pidemmän evästauon. Olo oli yllättävän pirteä kymmenen taakse jääneen kilometrin jälkeen. Kodan alue oli viihtyisä.

Matka jatkui. Säästyin loppumatkalla sateilta. Hiljalleen myös Nammalankurun autiotupa alkoi tulla näkyviin ja korviini kantautui kauhea älämölö. Olin hieman pettynyt, ajattelin että paikalla olisi muita ihmisiä joista lähtisi toki ääntä, mutta kuulemani oli jotain aivan uutta…

… Päästessäni tuvan pihaan yllätyin positiivisesti äänten lähtevän lapsijoukosta. Siistiä! Lapset vanhempineen olivat ilmeisesti juuri päässeet leiriytymään tuvalle ja puuhastelivat porukalla pihalla. Kuljin tuvan taakse, josta etsin sopivan paikan teltalle. Kytkin Kiiskin vaivaiskoivuun kiinni vaijerilla ja aloin koota telttaa.

Koska en ole montaakaan kertaa koonnut Trimmin telttaani, sain jonkun aikaa käännellä ja väännellä sitä paikoilleen. Lopulta teltta seisoi paikoillaan tukevasti ja pääsin aloittelemaan iltapalan laittoa. Samaan aikaan Kiiski söi omaansa taustalla.

DSC_8522 DSC_8518
Kaasukeitin ei jostain syystä toiminut kunnolla ja sadekuuron yllättäessä kaadoin lämpimät vedet pussipastani sekaan. Kömmin kuraisen Kiiskin kanssa telttaan sisään syömään. Kylmähkö pasta maistui nälkäisenä niinkin, söin vielä hieman pähkinöitä jälkiruuaksi ja aloin laittamaan makuupaikkaa valmiiksi.

Kuuroilevan sateen jälleen väistyessä kävin tekemässä iltatoimet ja nakkasin rinkan autiotuvan kuivatushuoneeseen. Olin aivan yllättynyt sen olemassaolossa! Kävikin ilmi, että entinen tupa on purettu ja tilalle rakennettu tuo hieno yksilö. Jutustelimme pihalla muiden vaeltajien kanssa, lähinnä Kiiskistä ja lapinkoirista yleensäkin. Suomenlapinkoira näyttää kiinnostavan monia ja Kiiski saikin useat halit ja silitykset matkamme varrella.

Laitoimme hiljalleen nukkumaan sateen yllättäessä jälleen. Valvoskelin pitkään, ennen kuin sain lopulta unenpäästä kiinni.

Ensimmäisen päivän vaellus sujui hyvin, olo oli kipeä mutta kaikinpuolin hyvä ja tyytyväinen. Ruoka ei maistunut kunnolla ja siitä olin huolissani. Reitti Pallakselta Nammalaan on lähinnä kivistä ja vaikeakulkuista.

Nuorgam; Skáidejávrin reitti

DSC_8385
DSC_8391
DSC_8399 DSC_8411
Pulmangintien varrella sää vaikutti vielä kohtuullisen hyvältä. Olin toki varustautunut sadekelille, mutta kenkävalintani meni pieleen ja lenkkikenkäni kastuivat heti moottorikelkkareitin portin läpi kuljettuani suolle, jota pitkospuut poluttivat vain satunnaisilla kosteikoilla.

Pororitilän lähelle jättämä autoni alkoi jäädä taaksepäin kun astelin merkattua reittiä pitkin kohti Skáidejávria. Kapustarinnat viheltelivät piiloistaan tutulla tavallaan, ne tuovat läsnäolollaan omanlaista turvallisuudentunnetta kulkiessani yksin luonnossa. Jos ne yhtäkkiä hiljenisivät, vannon, että saattaisin hieman jopa säikähtää!

Skaidijärven polku oli hyvä kulkea, sen lukuisat kosteat kohdat olisivat mielestäni vaatineet muutamat pitkospuut lisää. Maisemat olivat jylhät monikerroksisten sadepilvien takia ja katsottavaa riitti kilometritolkulla. Mietiskelin tulevaa vaellustani ja hain retkeltäni seikkailufiilistä, jonka tavoitin saapuessani Skaidijärven rantaan.

DSC_8417 DSC_8421
DSC_8426 DSC_8427
Ranta oli hiljainen. Sadepisarat alkoivat ropista takkiani vasten kovan tuulen saattelemana, joten hipsin kiireellä laavun sisälle. Laavu oli siisti, jätin terveiset vieraskirjaan ja söin vähäiset evääni ulos ovesta katsellen. Sain kulutettua aikaa sen verran, että ulos astellessani sade ja tuuli olivat laantuneet. Kiersin aikaisemmin ylittämäni suon ja seurasin reittimerkkejä kohti Nuorgamin istumakiveä.

Luulin, että istumakivi olisi tasainen, istuttava kivi. Tosiasiassa olin kävellä sen ohitse, kunnes hoksasin suuressa lohkareessa tumman kyltin. Kyltti osoittautui kartoitusmuistomerkiksi. Kivestä itsestään löytyy sen verran tietoa, että muinoin sitä oltaisiin käytetty levähdyspaikkana. Ei ihmekään, kivi suojaisi nykyäänkin koonsa ansiosta kulkijan kovimmiltakin tuulilta.

DSC_8437 DSC_8440
DSC_8451
Tallustelin Pulmangintietä pohjoiseen päin takaisin autolleni. Pysähdyin vielä kuvaamaan aivan tien laidassa laiduntavia poroja.

Reitti on 5,8 kilometrin pituinen ja helppo kulkea kosteikoista huolimatta. Tsekkaa myös talven reissumme Skaidijärvelle!

Skáidejávrin reitti alkaa Nuorgamin Pulmangintien varrelta juuri ennen pororitilää, joka on merkattu kyltein. Reitti loppuu Istumakivenvaaralle, joka on suuren asfaltoidun levikkeen vieressä. Reitin voi kulkea kummin päin vain. Reitti on 5,8 kilometrin pituinen.

Lähtöfiiliksiä Pallaksen vaellukselle

DSC_8405 DSC_8400
Vaikka tätä reissua on suunniteltu kuukauden verran, silti huominen lähtöpäivä tuntuu tulevan vastaan hyvinkin nopeasti. Minulla pitäisi olla kaikki tarpeellinen pakattuna, mutta takaraivossa jyskyttää pelko siitä, että jotain  tärkeää puuttuu…

Rinkkani painoi viime kesänä keskimäärin 20-22 kiloa. Nyt teltan vaihdettuani kevyempään painoa on vain 16 kiloa! Voisin siis pakata mukaan halutessani vaikka paksun villapaidan, mutta pyrin pärjäämään pakkaamillani vaatteilla.

DSC_8469 DSC_8396
Säätiedotukset lupaavat kylmää ja tuulista. Toivon, että säätiedotus vaihtuu suotuisemmaksi, mielummin se kylmyys kuin kova tuuli. Jokaiselle kolmelle yölle on tupamahdollisuus, mutta jos paikalla on joku joka ei koiraa tahdo tuvan sisälle, nukun teltassa Kiiskin kanssa. Koira kun on viimenen joka tupaan pääsee, enkä tahdo jättää sitä yksin ulos yöpymään.

Olisi mukavaa, jos paikalla olisi muitakin vaeltajia. Viime kesän viimeisen päivän ruuhkia en toivo, koska leiriytyminen koiran kanssa voi olla hankalaa väenpaljouden takia. Etenkin, jos koiria tulee vastaan yhtä paljon kuin viimekin vuonna… Seurassa on turvallisemman tuntuista nukkua.

DSC_8379 DSC_8192

Tässä postaus viime vuoden valmisteluihin, tässä taas samankaltainen listaus vaatteista joita otan mukaan tälläkin kertaa.

Huomenna vaellukseni alkaa Pallastunturin luontokeskuksen luota, reitin eteläiseltä lähtöpisteeltä. Viime vuonna kuljin reittiä Pohjoisesta etelään ja päätin reissuni Vuontisjärvelle. Reissuni on siis päivän pidempi. Takaa-ajatuksena tässä on sekin, että nyt ei tarvitse nousta Pyhäkeron rinnettä ylös :D.

Tässä postaukset viime reissulta;

Hetta-Sioskuru 

Sioskuru-Pahakuru

Pahakuru-Vuontispirtti

Metsäpalovaroitus näyttäisi olevan alueella voimassa vielä tiistaihin saakka. Mukanani on kaasukeitin, jolla saan hyvin valmistettua eväät. Hieman harmittaa, että iltaiset nuotiofiilistelyt taitavat tällä kertaa jäädä väliin.

Toivottavasti reissussa on pieniä haasteita, lämpimiä hyvin nukuttuja öitä ja lukuisia hyviä hetkiä.

Mulla on yksi ajastettu postaus keskiviikolle  Skáidejávrin reitistä tulossa. Muuten palaan blogin pariin joskus viikonlopun aikana!

*Kuvat on otettu mm. Skáidejávrilta, Ellin polulta ja Trimm- telttakuva on anoppilasta. Teltasta on tulossa oma postauskensa.

10 vuotta

blogiiinvaellusp3vaelluspcc

10!

Ajatella. Siitä on pian kymmenen vuotta, kun lähdin vaellusrippikouluun ja löysin retkeilyn ilot.

Näiden 10 vuoden aikana on tapahtunut ja sattunut, on ollut ala- sekä ylämäkiä. Muuttoja, työpaikkoja…. Yksi asia on kuitenkin pysynyt mukana kaikesta huolimatta – luonto. Se on tarjonnut minulle ystäviä, harrastuksia, koulutuksen, kasvattanut minut tälläiseksi henkilöksi kuin olen ja kaikista tärkeimpänä olen saanut rinnalleni kihlattuni sekä yhteisen poikamme.

Ennen vaellusriparia olin kuten muutkin samanikäiset, ei hajuakaan mitä haluan ammatikseni tehdä (kirjoittaa halusin, ja sitähän mie onnekseni teenkin juuri nytkin), eikä tietoakaan siitä, että innostuisin niinkin siististä jutusta kuin vaelluksesta kertaheitolla!

Vaikka silloin vuosia sitten Lumikerolla kekkasin, että minusta voisi tulla vaellusopas ammatiltani, olen tyytyväinen päätökseeni jättää vaellus pelkäksi harrastukseksi. Ennen viime kesän ensimmäistä yksinvaellusta kriiseilin, etten ole missään hyvä. Ei ole mittaria jolla mitata sitä kuinka hyvin osaa vaeltaa, mutta voin sanoa, että nyt tiedän mikä on se mun ”the juttu”. Se on retkeily ja vaeltaminen.

Ajatella, että kymmenen vuotta sitten tehty vaellus on lopulta vienyt minut tänne jossa tälläkin hetkellä olen. Hetkessä pienetkin asiat voivat vaikuttaa tulevaisuuteen pidemmälläkin tähtäimellä.

Tämän henkilökohtaisen ”juhlavuoteni” kunniaksi palaan jälleen Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon ja tällä kertaa vaellan koko 55 kilometrin pätkän. Aloitan reissuni Pallastunturin luontokeskuksen pihalta ja päätän sen neljäntenä päivänä Ounasjärven rantaan.

Pallas-Yllästunturin alueella olen pyörinyt jo monet kerrat, alue on muuttunut tutuksi ja turvalliseksi. Ajattelin kartoittavani vaellustaitojani vielä tämän kesän tutuilla paikoilla ennen kuin suuntaan haastavimpiin kohteisiin, kuten Sevettijärvi-Nuorgam- reitille.

Pian siis lisää tulevasta vaelluksesta!

Onnea kaikille eilen valmistuneille! (Minullekin)

Tuulinen yö Oakkostanjávrilla

DSC_8216 DSC_8203
DSC_8213 DSC_8240
Ihan yllätyin, kun J suostui lähtemään kanssani telttailemaan tähän aikaan vuodesta. Myös Pikku-J ja Kiiski osallistuivat reissuumme.

Lähdimme kohti Njállavárria ja ajoimme maastotietä pitkin niin pitkälle kuin Subarulla pääsee (huom. maastoajoneuvoilla ajamiseen urilla tarvitset maastoajoneuvoluvat). Ja pitkälle pääsimmekin ennen tien ylittävää suota. Leiripaikallemme oli lopulta enää vain kolmisen sataa metriä matkaa. Olin varautunut pidempään kävelymatkaan ja vähän harmittikin lyhyt taivallus.

Pikku-J:lle olimme ottaneet menopeliksi hänen potkupyöränsä, jonka kanssa poika lähti oitis kulkemaan pitkin uraa Kiiski perässään. Pakkailimme J:n kanssa loputkin kamppeet kasaan ja lähdimme kulkemaan kohti yöpaikkaamme, Oakkostanjávria 

Vielä tuolloin sää oli aurinkoinen ja lämmin. Kuljimme muhkuraisen jängän yli romahtaneelle kammille, josta aluksi etsimme sopivaa telttapaikkaa.

DSC_8248 DSC_8274
DSC_8243 DSC_8271
J lähti etsimään telttapaikkaa  rannasta ja itse kiertelin kammia ympäri lasinsirujen varalta. Ja niitähän löytyi kamalan paljon pitkin poikin kammin läheltä. Paikka ei siis sopinut lainkaan yöpaikaksi koiralle ja lapselle, suosiolla siirsimme kamppeemme lähemmäs rantaa.

Aikamme kierreltyämme sopiva tasanne löytyi vanhan nuotiopaikan läheltä. Kiinnitimme Kiiskin vaijerin vaivaiskoivuun kiinni, kun suurempia runkoja ei löytynyt. Koira puuhasteli tyytyväisenä paikkansa lähettyvillä samaan aikaan kun kokosimme teltan ja sytytimme nuotion lähistön kuivista irtopuista. Koiran irtipito ei tullut kuuloonkaan, kun molemmin puolin järveä näkyi poroja.

Paistelimme eväämme auringon mennessä pilveen. Kylmäkin alkoi tulla ja päätimme lähteä kiertämään Oakkostanjärveä aikamme kuluksi. Kalastelimme hetken, mutta ilta-auringon puskiessa jälleen esiin pilvien takaa päädyimme vain ihastelemaan maisemia. Joutsenpariskuntakin lensi järven ylitse ja Uhcit Njallavárrin huipulla tallustelevien porojen siluetit loivat tunnelmaa auringon paistaessa niiden takaa.

DSC_8258 DSC_8257
DSC_8300
Palasimme takaisin teltallemme Kiiskin luokse, joka jo rauhattomana odottelikin paluutamme. Aurinko meni jälleen pilveen ja hiljalleen Pikku-J alkoi hakeutua teltan uumeniin yöunille. Hän innoissaan sulloutui omaan makuupussiinsa ja kurkisteli sen aukosta tyytyväisenä. Nukkua hän ei tosin malttanut ennen kuin mekin tulimme telttaan, istuskellessamme vielä nuotiolla hän huuteli teltasta juttujaan tyytyväisenä.

Kello oli noin yksitoista kun aloimme nukkumaan. Iltavillistä ei ollut tietoakaan ja pikkuinen sammahti oitis. Kiiskikin paineli jalkopäähämme kerälle nukkumaan. Kapustarinnat viheltelivät rannalla ja joku hyvin outoa ääntä pitävä lintu lenteli edestakaisin telttamme yläpuolella. Samoihin aikoihin alkoi kova tuuli, jota emme sen enempää noteeranneet.

Nukuin koko yön rauhattomasti. Tuuli yltyi niin kovaksi, että se ravisteli telttaamme joka suuntaan ja aamuyöstä jouduin nousemaan ulos kiinnittämään absidin takaisin maahan. Samalla katsoin, ettei mikään tavaroistamme ollut karannut tuulen mukana. Kylmäkin oli. Pikku-J heräsi vasta kuuden aikaan ja kömpi pussiini jatkamaan unia. Yllättäen hän ei ollenkaan välittänyt tuulesta joka väänteli teltan seiniä mukanaan ja piti kamalaa meteliä!

DSC_8305 DSC_8315
DSC_8318
Aamulla kellään meistä ei tehnyt mieli nousta pussistaan ulos. Kuulimme kuinka absidi irtosi jälleen, J urhollisena puki päälleen teltassa nautitun aamupalan jälkeen ja painui pihalle. Absidi oli lentänyt teltan kattoa vasten ja sen takaisin saaminen paikoilleen vei aikansa.

Pakkailin sisällä tavaramme kasaan Pikku-J:n kanssa ja poistuimme teltasta vasta kun kaikki oli valmista. Kiiski oli mennyt kuoppaan kiepille ja J:n kanssa ryhdyimme kokoamaan tuulessa vääntynyttä telttaa kasaan. Jos yöllä olisimme jaksaneet kääntää tunneliteltan tuulensuuntaisesti, olisimme saaneet nukkua kaikessa rauhassa. Mutta eipä yöllä siinä kamalassa metelissä tullut mieleenkään tälläinen vaihtoehto…

Jäätkin olivat siirtyneet järven toiseen päähän tuulen voimasta. J katsoi säätiedotuksesta, että yön puuskat olivat olleet parhaimmillaan 20m/s.

Näin ne tunturin sääolosuhteet voivat muuttua hetkessä. Kovia tuulia oltiin ennustettu vasta lauantai- aamulle, jonka takia siirsimme lähtöämme perjantaipäivälle. Tuuli toi retkeilyyn pientä seikkailufiilistä, onneksi saimme kamppeemme kasaan vaivatta ja matka autolle onnistui leikiten.

Tuskin maltan odottaa seuraavia telttaretkiä perheen kesken!