Kaamos – lumikenkäretki lähimaastoon ja yö kodassa

DSC_6217

Muut kaamosaiheiset postaukseni

Utsjoella kaamos kestää 52 vuorokautta marraskuun lopulta tammikuun puoleen väliin saakka. Tällä hetkellä olen sujut kaamoksen kanssa, päiväunia nukkuvan taaperon vanhempana valoisaan aikaan ulkoileminen valitettavasti osuu juuri unien ajalle, muuten en kaamoksesta keksi mitään valitettavaa. Hämärä aika on noin kymmenestä kahteen saakka, muuten onkin pimijää.

Kovien pakkasten hellittäessä oli pakko päästä luontoon. Aluksi suunnittelin lähteväni hiihtämään mutta autoa sääliessäni päätin lähteä lähirinteeseen lumikenkäilemään. Rinteessä ei vielä mene kelkanjälkeä jota pitkin pääsisi liukulumikengilläkin, jyrkissä kohdissa lumikengät ovat muutenkin parempi vaihtoehto.

Pakkasta oli -22 astetta ja onnistuin pukeutumaan oikein, mikä oli yllättävää talven ensimmäisillä paukkupakkasilla.

DSC_6215
DSC_6214
DSC_6225

Rinteessä puuskutti. Tahdoin välttämättä nousta ylös saakka tasanteelle katselemaan Tenoa. Pidin paljon taukoja, seurailin riekkojen tuoreita jälkiä niitä näkemättä. Jossain lähistöllä oli varmasti parvi.

Sattumalta katsoin Norjan rantaa ja erotin pellon reunalta kaksi hirveä. Ne kävivät vuorotellen maaten, aivan kuin odotellakseen joen lopullista jäätymistä päästäkseen Suomen puolelle. Seurailin niiden makoilua jonkin aikaa ennen kuin jatkoin matkaani. Olin haltioissani, ei tarvinut kauas lähteä kotoa hyvän mielen perässä.

Hanki kantoi tuulen puhaltamilla kohdilla hyvin. Vaivaiskoivut eivät enää tarranneet lumikenkiin ja kaunis jääriite puissa tekivät maisemista satumaiset. Missasin kaamoksen kauneimmat värit noin puolella tunnilla, taivaalla oli rinteelle saapuessani vielä hieman vaaleanpunaista jäljellä. Lähestyvä sininen hetkikin kelpasi oikein hyvin.

DSC_6223
DSC_6237
DSC_6242

Tasanteella ei näkynyt jälkeäkään eläimistä. Lumikenkäilin jonkin matkaa kohti Kaldoaivin erämaata kylmän hiipiessä iholle. Päätin käväistä mutkan tasanteen reunalla ennen kotiin paluuta. Sukset olisivat olleet ylempänä loistava valinta, olisin jaksanut käydä pidemmälläkin. Hirveä kaipuu hiihtoretkille iski, olisipa jo kevät ja kantohanki! Pystyin kuvittelemaan itseni matkalla kohti kauempana piilottelevaa Jeagelveaijávria.

Pysyessäni liikenteessä varpaita ei paleltanut kuin niiden kärjistä. Jalkani ovat ongelmalliset, ne saattavat kohmettua tunnottomiksi sisälläkin. Oli ihme, etteivät ne olleet umpijäässä kotiin päästessäni. Oli hyvä pysyä jatkuvasti liikkeellä.

Paluumatkalla alas sukeltelin koivujen oksien lävitse riekkojen jälkiä seuraillen. En enää erottanut hirviä rannalta.

IMG_20211126_232122__01
IMG_20211126_232828__01

Illemmalla päätin yöpyä kotipihamme kodassa. Ulkona oli -25 astetta, kodassa hieman lämpimämpi lumipeitteen takia. Nukuin -19 comfortin makuupussillani ja Jervenin fjelldukella. Minun piti testata ilmapatjaani eristepatjan kanssa, mutten saanut rullattua sitä auki – se oli jäätynyt! Hain porontaljan jonka avulla pysyin lämpimänä aamu viiteen saakka, kuuden jälkeen hiippailin sisälle.

Yöllä heräsin ensin pari kertaa omaan kuorsaukseeni ja jossain vaiheessa aamuyötä kovaan pamaukseen. Ensiksi mietin pitäisikö huolestua, mutta päätin jatkaa uniani. En edes aamulla muistanut koko ääntä ennen kuin puolisoni kertoi Utsjoella olleen kunnon jyrinät yöllä. Norjan puolella oli ollut 2,5 magnitudin maanjäristys! Aika hauska, että olin näinkin kaukana kyliltä herännyt pamaukseen. Aamuyöstä kieräksi säätämäni aukko oli reunoiltaan jäätynyt, tunsin kuinka hengitysilmassa sulava riite tipahteli nenänpäähäni. Aukosta puski kylmää ilmaa sisälle pussiin, edes jalkopäähän potkimani untuvatakki ei lämmittänyt enempää nostaessani sen yläkropan suojaksi.

Onneksi rohkaistuin yöpymään ulkona vaikka alunperin olin sitä mieltä etten uskalla sairasteluiden jälkeen. Kova, kylmä pakkanenkin tuntui vastenmieliseltä. Päivän ulkoilut näyttivät ettei pakkasta tarvitse pelätä, oikeilla varusteilla pärjää.

Tahtoisitteko jonkinlaisen esittelyn tuosta Jervenin tunturiviitasta?

Eväsretki Nisulammen laavulle kiprakassa pakkaskelissä

IMG_20211121_105643__01__01

Havahduin työmatkalla pohtimaan milloin viimeksi olen retkeillyt lasten kanssa eväiden kera, enkä muista kuin syyskuun lukuisat marjastusreissut ja epäonnisen pyöräilyreissun jolloin pojan kanssa olimme matkalla Ruktajärven autiotuvalle mutta päädyimmekin Giellajohkalle yöksi pyörän hajottua. Äkkiä jotain kehiin!

Marraskuun puolessa välissä kaamoksen kynnyksellä oli oltava päiväuniaikaan liikenteessä, mikä on sinänsä riski taaperon kannalta. Haaveilin pidemmästä kävelymatkasta Ellin polulle, mutta oman väsymyksen vuoksi päätin käyttää vapaapäiväni kevyemmin ja viedä lapset Utsjoen kirkonkylällä sijaitsevan Nisulammen uimarannan laavulle.

Jätin autoni Ringille lähelle Nisulammelle vievää uraa. Talvella ura on yleensä kelkalla ajettu ja lammen lähistöllä on hyvät mahdollisuudet hiihdolle. Kesäaikaan metsästä polkujen varrelta löytyy Mantokoski ja frisbeegolfrata.

Pääsin helpolla, poika veti pikkusiskonsa pulkalla laavulle saakka. Heistä on tullut erottamaton kaksikko, ensi kesänä Lyyti on jo 3,5 vuotias ja pääsee mukaan yöretkille – en malta odottaa!

IMG_20211121_110015__01__01
IMG_20211121_111844__01__01

Pakkanen kirveli reisissä, olin valinnut liian ohuet housut jalkaani. Yleensä talvisin käytän Fjällrävenin Skare trouserseja, iso suositus näille. Ostin kevyemmiksi talvikengiksi Sorelin caribou-kenkien kaveriksi saman merkin cumberlandit joille luvattiin muistaakseni joko -25 tai jopa -32 asteella pärjäämistä. No, varpaani olivat tunnottomat jo 15 asteen pakkasella.

Lapset riehuivat lähirinteessä pulkan kimpussa todettuani järven jään kestävän. Rantaa kauemmaksi en kuitenkaan antanut heidän mennä. Ei ollut epäilystäkään heidän tarkenemisestaan, varmasti tuli lämmin mäkeä edestakaisin juostessa.

Nisulammen laavulle tarvitset omat puut. Paikalla ei ole myöskään roskakoria joten omat roskat on otettava mukaan. Harmikseni tälläkin kertaa laavulla oli limupulloa, tölkkiä ja makkaramuovia somisteena. Myös makkaratikut kannattaa ottaa omasta takaa jos ei tahdo käyttää nuotiopaikan ritilää.

Rannan tynnyrisauna on kuntalaisille vuokrattavissa uimahallin kautta.

IMG_20211121_112928__01__01
IMG_20211121_112923__01

Kotoa mukaani ottamani puut olivat kosteita. Makkaroiden paistaminen jäi haaveeksi komeasti roihunneen tulen hiipuessa uudelleen ja uudelleen. Onneksi piparit maistuivat pillimehun kera. Teen harvemmin tulia ulos, yleensä luotan retkikeittimiin ja kamiinoihin. Tuli elementtinä on lasten kanssa retkeillessä rauhoittava.

Aloin olemaan jo näkyvästi jäässä lasten nakerrellessa pipareitaan. Joka talvi kylmyys tulee yllättäen ja on opeteltava pukeutuminen uudelleen. Lasten pukeminen ulos tulee jo takaraivosta. Auringosta ei näkynyt pilkahdustakaan vaikka kaamoksen alkuun oli vielä muutamia päiviä aikaa. Hämäryys toi kuitenkin mieleen yli 50 vuorokautta kestävän polaariyön, eiköhän tästäkin selvitä kunnialla.

Paluumatkalla pienen pää alkoi nuokkua. Lapsille lyhytkin retki on kiva piristys arkeen. Tänä talvena toivon retkiä olevan enemmän kuin mitä viime vuonna.

Nisulampi Karttapaikka.fi – sivustolla

Back to business, retkeilyinnon kadotus ja sen löytäminen

DSC_6193

Hei pitkästä aikaa!

Lokakuun yöretken jälkeen olen pitänyt pientä retkeilylomaa, osittain tahtomattakin. Olen kyllä retkeillyt, kulkenut luonnossa ja nauttinut ulkoilusta, mutten ole panostanut paljoa. Pelkkä ulkoilu on riittänyt liikkuessani yksin lähiluonnossa. Myös työt ja etelän reissu veivät aikaa retkeilyltä, omat ja lasten sairastelut veivät viimeisen innostuksen yöretkien toteutukselta.

Lokakuun jälkeen kärsin myös pienestä retkeilyähkystä, aktiivinen kesä teki tehtävänsä enkä kokenut samanlaista tarvetta lähteä pidemmille seikkailuille luontoon. Koin samanlaista fiilistä viime alkutalvesta ja nyt en jaksanut alkaa stressata – myöhemminkin ehdin. Olen muistellut kesän vaelluksia ja nauttinut muistojen tuomasta mielihyvästä.

DSC_6173
DSC_6191

Lumien saavuttua ja kaamoksen lähestyessä luonnon värit ovat saaneet retkeilykuumeen nousemaan. Olen päässyt hiihtämäänkin enkä malttaisi odottaa kunnon kantohankia!

Illat pimenevät mutta pidot paranevat, taivaan siis. Viikonloppuna kävin Erätoverin kanssa kävelemässä Pulmankijärventietä pitkin tarkoituksena ihailla ”etukaamoksen” värejä, jotka laskeva aurinko luo taivaalle. Kaamosaikaan värit syntyvät horisontissa laskevasta auringosta, joka ei tänne pohjoiseen saakka jaksa nousta.

Päivän piti olla kirkas, saimmekin nauttia selkeästä kelistä suurimman osan ajasta. Paluumatkalla kova tuuli ja tuisku yllättivät. Mukana oli pientä evästä ja teet, onneksi ystäväni tahtoi mennä kiven suojiin juomaan kupilliset lämpimää, oli tunnelmallista istua juoksevan lumen piiskatessa toista puolta kasvoista sekä katsella erämaan karua luontoa ja sen mahtia.

DSC_6206
DSC_6205

Ajattelin skippaavani marraskuun yöretken sairasteluiden takia, eikä tuntunut edes pahalta! Tämä olisi ensimmäinen kuu yöpymishaasteeseeni kun en yövy ulkona. Retkemme takia aloin kuitenkin haaveilla yöstä ulkona ja saattaapi olla että ensi vapailla pakkaan kimpsut kasaan ja suuntaan yöpymään luontoon.

Yhtäkkiä sitä taas kaipaakin itsensä haastamista ja pientä epämukavuutta. Tahdon oppia talvitelttailusta enemmän ja jos aion keväällä hiihtovaelluksella yöpyä pääsääntöisesti teltassa on jo nyt alettava toimimaan.

Hyvää ja retkeilyn täytteistä alkutalvea teille! Kiitoksia mielenkiinnosta blogiani ja YouTuben vaellusvideoitani kohtaan, Ukk- vaellusvideolla taitaa olla jo 10 tuhatta katselukertaa. Hurjaa 🙂

DSC_6187

Lokakuun yöretki Ukk:n Rautulammelle

DSC_6068
DSC_6084
DSC_6075

Vaelluskauteni päätyttyä keskityn jälleen yöpymään kerran kuukaudessa ulkona. Talvella on tarkoitus treenailla talvitelttailua jossain muualla kuin kotipihassa, ei pidä päästää itseään liian helpolla tässä yöpymishaasteessa… Postaus ensimmäisestä Nuku yö ulkona joka kuukausi – vuodesta

Lokakuun alussa yövyin Urho Kekkosen kansallispuiston Rautulammella ensimmäistä kertaa. Oli muutenkin menoa Ivaloon, muuten en olisi raaskinut ajella sinne saakka.

Syysvaellukseni jälkeen lähtö yöretkelle tökki. Halua oli, mutta epäröin lähtöä. Jaksaminen mietitytti, kannattaako vapaapäivinä rehkiä raskaan työrupeaman keskellä? Sää oli upean kolea, lokakuuhun sopii pieni synkkyys. Lehdettömät puut karun kaunista tunturiluontoa vasten ja voimakas tuuli viestivät lähestyvästä talvesta. Olisi vain ajan kysymys milloin ensilumi sataisi maahan.

Patikoidessani uraa pitkin harmaita hiuksia aiheutti suurehko porotokka. Onneksi ne eivät häiriintyneet paljoa koirani haukusta, siirtyivät vain hieman sivummalle urasta. Yritin ottaa kamerallani niistä kuvia, käytössä ollut Nikonin linssi on ottanut hittiä eikä näemmä enää zoomaa kunnolla joten kuvat eivät onnistuneet.

Pidin pienen evästauon Niilanpään päivätuvan pihassa. Kyseiseen tupaan saa tuoda koiran muiden läsnäolijoiden luvalla, olin ainoa paikalla mutten ollut varma saako koiraa viedä tupaan joten söin evästä tuulensuojassa tuvan seinää vasten nojaillen.

DSC_6088
DSC_6091
DSC_6096

Niilanpäältä matka jatkui kohti Rautupäätä. Tuuli oli aivan mahdoton! Katselin haikeana kohti Kopsuspäitä, niitä kohti hiihtelin maaliskuussa. Kaipasin sitä samaa jännitystä mitä hiihtovaelluksillani olen kokenut.

Olin innoissani tuulen riuhtoessa rinkkaa, pysähdyin taputtamaan luonnolle. Aikamoinen näytös!

Vastaan tuli muutama vaeltaja. Oli hiljaista, sesonki oli selvästi ohi. Kaukana horisontissa satoi, ihastelin värien eri kontrasteja rinteiden ääriviivojen sisällä. En ollut aikaisemmin kulkenut kyseistä reittiä, olin innoissani uusista maisemista. Laskeutuessani kohti Rautulampea yllätyin kuinka symppis tunturien rinteiden suojassa oleva yöpymispaikka oli. Näin jo kaukaa sinertävänä laineilevan lammen rannalla retkeilijöitä ja heidän koiransa.

DSC_6113
DSC_6119

Rautulammen uudet rakennukset sopivat mielestäni maisemaan. Moni on tuominnut rakennelmien ulkonäön, itsekkin pidän enemmän perinteisistä hirsikämpistä, mutta koska tupien päätavoite on antaa suojaa retkeilijöille ulkonäöllä ei ole väliä. Vaalea, arka pinta kauhistutti – kuinkahan monen puumerkki niistä tulee löytymään lähivuosina? Älytöntä.

Etsin teltalleni mahdollisimman tasaisen paikan. Kovassa tuulessa sai hetken miettiä miten teltta tulisi pystyttää ilman, että nolaisin itseni tuvassa istuskelevien edessä. Kauhukuvat tuulen mukana riuhtovasta teltasta valtasivat mieleni. Coolina likkana kaivelin teltan pikkuhiljaa ulos pussistaan ja kiilasin toisen pään maahan. Laitoin kaaret ja nostin sen ylös toinen pää edelleen hiekkapohjaisessa maassa kiinnitettynä. Jes, teltan pystytys onnistui hyvin! Ihan kuin ketään olisi kiinnostanut. Hieman sain kääntää telttaa enemmän tuulen suuntaiseksi.

Kaasukeittimeni käyttö tuulessa oli oma tarinansa. Kiiski söi tyytyväisenä omaa herkkuaan tuskaillessani jetboilin kanssa. Keittimen oma sytytin ei taaskaan toiminut eivätkä tulitikut pysyneet liekissä kovassa tuulessa. Lopulta kokkailin absidin suojissa. Ruokana oli yksinkertainen Blån lisää vain vesi- risotto.

Illan luin kirjaa teltassa ja nautiskelin pikkunameista ja lonkerosta. Lasipullon kantaminen tunturiin toi pientä yleellisyyttä. Tutkin tuvan ympäristöä ja tutustuin huussiin, joka oli todella kätevä sekin. Oven löytäminen vei aikansa! Tuvan autio- ja varaustuvissa oli molemmissa porukkaa, katselin hieman kateellisena kuinka vaeltajat istuskelivat suurien ikkunoiden edessä pöytien äärellä kynttilän loisteessa. Mutta minullapa oli oma rauha ja koirani.

DSC_6132
DSC_6134
DSC_6147
DSC_6150

Yö oli kaikkea muuta kuin mukava. Heräilin monta kertaa tarkistamaan onko absidi pystyssä, tuuli riuhtoi teltan seiniä ja tuntui kuin makuualusta olisi heittelehtinyt paikoillaan. Yöllä oli ilmeisesti kylmä, kun Kiiski hakeutui patjalleni jalkopäähäni nukkumaan. Yleensä luotan sen turkin lämpöön, täytyy alkaa taas kantamaan sille lämmikettä mukana. Talvellahan se ei yleensä kulje mukana, kun ahtautuu minun ja ahkion väliin urille… Itse nukuin kahdella pussilla ja eristin ilmapatjan ridgerestillä.

Aamulla heräsin jälleen selkäkipuun ennen kellon soimista. Ylösnouseminen oli hankalaa, ei tehnyt mieli nousta kylmään ilmaan. Tuuli edelleen pieksi telttaa, absidi oli yllätyksekseni pysynyt pystyssä! Valmistin aamiaisen eteisen suojissa, valmis-kanahampurilainen ja banaania, normaalista poikkeava aamiainen. Oli kuitenkin hyvää!

Paluumatkan kuljin Rautuvankaa seuraavaa polkua pitkin Luulammen risteykseen. Rakastuin Rautuvangan jylhiin tunturinrinteisiin, kuivunut Rautuoja puhutteli eikä lukuisat riekotkaan jättäneet kylmäksi. Maasto oli kulunutta ja useita polkuja risteili siellä täällä, maastopyöräreitti oli hyvin merkitty. Vaikka Rautuvangalla olikin selvät urat millä kulkea, kartta tulee ehdottomasti ottaa mukaan.

Vettä alkoi sataa lähempänä Kiilopäätä ja ensimmäiset retkeiljätkin tulivat vastaan vasta lähempänä hiihtokeskusta. Olin onnellinen lyhyestä yöretkestäni Urho Kekkosen kansallispuiston luontoon, pelko väsymisestä ei enää vaivannut. Edes levoton yö ei tuntunut missään.