Pahakuru – Vuontispirtti 20km

DSC_5592 DSC_5594
DSC_5596
Aamu Pahakurussa alkoi sateisena. Yön paksu sumu peitti enää vain kauempana siintävät Suastunturin ja Lumikeron huiput joita ihailin tuvan ikkunasta aamupuuroa keitellessäni. Kiiski söi omaa aamupalaansa ulkona nuotiopaikan vieressä, se nukkui koko yön tyytyväisenä lattialla petipaikkani vieressä.
Teltan olin kasannut illalla ennen nukkumaan menoa ja jännittyneenä menin kokeilemaan olivatko kamiinan yllä roikkuneet vaatteet kuivuneet yön aikana. Housuni ja kerraston vaatteeni olivat kuivat, mutta vaelluskengät olivat imaisseet yön aikana kosteuden sisäänsä. Tämä oli ensimmäinen kerta Meindlien kanssa kun ne kastuvat ja mietin pääni puhki mitä tein väärin, olinhan vasta ennen reissua vahannutkin ne. Ilmeisesti ne olivat keränneet kosteuden sisäänsä roikkuessaan kosteiden vaatteiden ympärillä.

Olin jo aamulla kastellut yhden sukkaparin laittaessani märät taukokengät jalkaani, siinä aamun pakkailun lomassa en hoksannut että minulla oli mukana vielä yksi kuiva pari. Kiiskille antamani kuoritakki oli edelleen kostea. Syötyäni ja pakattuani loputkin kamppeet puin kuorihousut kerraston housujen päälle ja goretex- takin korvaamaan kuoritakkia. Sääennusteen mukaan sateen pitäisi hellittää puoleen päivään mennessä.

Hyvästelimme naiset ja lähdimme kulkemaan tihkusateessa märkää polkua pitkin kohti Hannukurua. Olin päättänyt, jos jaksan vaeltaa Montellinmajalle ilman suurempaa väsymystä hyvissä ajoin vaellan loputkin viisi kilometria autolle. Aamun väsymys alkoi kaikota kohdatessani puron jota reunustivat kauniit keltaiset kukat.
Tunturin karuus muuttui hetkessä kauniiksi vehreäksi koivumetsäksi jonka läpi kävely toi uudenlaista innostusta reissun jatkamiseen.

Hannukurulla kävelin pihan halki ja ihastelin kuinka autiotuvan piha oli kasvanut vuosien aikana pieneksi kyläksi. Autiotuvan lisäksi siellä oli suuri varaustupa, sauna ja tiivis kota jonne kurkistin ennen matkan jatkamista. Lähdimme kulkemaan kahden nuoren miehen perässä kohti Suastunturia, mutta jouduimme jättämään heihin reilusti väliä Kiiskin innostuessa vetämään uusien tuttavien perässä.
DSC_5600 DSC_5604
DSC_5610
Matkamme jatkui Suastunturin yli Suaskuruun, jossa pidin pidemmän tauon. Kohtasimme Pahakurussa olleen perheen ja vaihdoimme kuulumiset. Vatsa täynnä nostin rinkan selkääni täynnä uutta intoa- minulla oli Lumikeron (660m) ylitys edessä. Paikan, jolla koko luontoinnostukseni alunperin alkoi.

Kuljin jännittynein fiiliksin loivasti nousevaa rinnettä kohti kauempana siintävää Lumikeron huippua. Huippu oli paksun usvan peitossa. Muistelin kuinka riparilla jouduin pitämään useamman tauon tunturin rinteellä ja olin täysin varma että siinä olisi vähintään 7 valehuippua! Ohitsemme kulki paljon porukkaa kohti pohjoista, Kiiski innostui vastaantulleista koirista ja neljän huskyn kanssa liikkuneilta tiedustelin mitä reppuja he koirillaan käyttivät. Matkamme Lumikeron huipulle sujui leppoisasti (tosin Kiiski alkoi hyytyä ja kulki perässäni) ja yllätyin huippumerkin ilmestyessä eteemme kuinka helppo nousu olikaan.

DSC_5612
DSC_5619 DSC_5628
DSC_5631
Hämmentyneenä katselin sumun peittämiä maisemia. Kävin kyltistä tarkistamassa olinpaikkamme ja kiersin huippumerkkiä ympäri. Tässä se on, 9 vuotta sitten kamalan korkealta ja vaikeasti saavutettavalta tuntunut tunturi olikin suhteellisen matala verrattuna niihin tuntureihin joille olen näiden vuosien aikana kiivennyt. En ollut pettynyt vaan onnellinen päästyäni takaisin Lumikerolle.

Hyvästelin Lumikeron ja lähdin laskeutumaan kohti Lumikurua. Luulin Lumikeron toista huippua Vuontiskeroksi ja hehkuttelin mielessäni kuinka helppo viimeinen päivä olikaan. Vuontiskeron kohotessa eteeni otin hämmentyneenä karttani esille ja tarkistin tunturin korkeuskäyristä tulevan polun rankkuuden. Päivän kilometrit alkoivat pikkuhiljaa tuntua jaloissa. Kiiski makoili jängällä aina tilaisuuden tullen ja löntysti väsyneenä perässäni. Ohitimme yhteensä kuusi vaeltajaa matkallamme kohti Montellinmajaa.

DSC_5641
DSC_5645 DSC_5649
DSC_5651
Tsemppasin itseäni ja Kiiskiä jaksamaan autiotuvan pihaan saakka. Kilometrejä oli kertynyt jo 15 laskiessani rinkan autiotuvan ulkokäymälän portaille, en tohtinut häiritä tuvassa majailijoita pienellä tauollani. Kiiski tutki tuvan pihaa kaukaa kuuluvan hurinan lähestyessä.

Kaksi poromiestä ajoi mönkijöillään tuvan pihaan ja keskustelimme hetken vaelluksestani ja Lumikeron poroaidan kunnosta. He veikkasivat Kiiskin olevan vanhempi mitä onkaan ja huvittuneena kerroin koiran olevan ensimmäistä kertaa kunnon vaelluksella mukana ja päivien aikana hieman ryvettyneen vesisateissa. Miehet jatkoivat matkaansa ja aloin pikkuhiljaa itsekin nostelemaan rinkkaa selkääni.
Rinkka tuntui painavan vähintään 10 kiloa enemmän kuin ensimmäisenä päivänä, jalkoja särki ja Kiiskikin alkoi vetää normaalia ärsyttävämmin.

Kävelimme kunnon hiekkatietä pitkin alaspäin tunturista lähemmäs mäntymetsää. Ylitimme lumihangen ja kuljimme Vuontisjärven vierellä kohti määränpäätämme. Vettyneen heinäpellon keskellä oli sama kyltti jota naureskelimme riparivaelluksellakin, edelleen siitä pystyi hahmottamaan ”älä tallaa heinikkoa” tekstin.

DSC_5653
DSC_5655 DSC_5659
Kaivoin Googlemapsin esiin päästessäni maantielle ja kirosin matkaa olevan jäljellä vielä kilometrin verran. Tasaisella maalla kävely särki jalkoja ja rinkka painoi ilkeästi lantiota ja hartioita. Vähitellen vastaan alkoi tulla enemmän ja enemmän mökkejä, Vuontispirtin kylttejä en nähnyt missään ja aloin jo epäillä olevani väärässä paikassa. Kävelin suuremman mökkiyhteisön viereen ja päätin oikaista sen halki- Googlemapsista ei jälleen ollut paljoa apua ja yllätyksekseni tuttu vaaleansininen auto löytyi Vuontispirttiä vastapäätä olleelta parkkipaikalta.

Tuntui hassulta olla yhtäkkiä keskellä kaikkea, silti ei mitään. Vuontispirtti ja sen läheiset mökit olivat tyhjilään, autoni lisäksi parkkipaikalla oli vain toinen auto. Laskin rinkkani maahan ja kaivoin autonavaimet esille – toiset autonavaimet löytyivät penkiltä kirjekuoresta. Vaihdoin kuraiset ja kosteat vaellusvaatteeni autoon jättämiini puhtaisiin, riisuin vaelluskenkäni ja puin lenkkikengät jalkaani. Kiiski makoilikin jo takakontissa, riisuin siltä repun pois ja annoin raksuja pahimpaan nälkään.

Matkani Raattaman kautta Pokkaan, sieltä Inariin ja aina kotiin asti kului vaellusta fiilistellessä. Olin selvinnyt yksinvaelluksestani.

Lähtö koittaa!

vaeltaja lokta autiotupa-kuoppilas
DSC_3312
Nyt on rinkka pakattu ja kamppeet käyty tarkasti läpi. Hetta- Enontekiön säätiedotukset on nyt muuttuneet päivittäin joten otan mukaani Mitä vaellukselle mukaan? – listan lisäksi hupparin ja kuoritakin + housut. Täällä Utsjoella on ollut nyt viikon verran kylmää ja aamuisin töihin tallustellessani olen vannonut ottavani mukaan myös fleecehousut – ja rinkkaan ne myös päätyivät.

Kiiskille hankittiin passi keskiviikkona kun menomatkalla ajamme Norjan kautta Hettaan. Jännä päästä ajamaan vihdoinkin tuo osa Norjasta!  Pitää vain muistaa tankata auto Suomen puolella ja pysähtyä tulleilla näyttämään koiran passia… 😀

DSC_3305
DSC_3283 DSC_3213
Viime vuonna Birkejoki- Utsjoki vaelluksella rinkkani painoi 18 kiloa. Nyt kun kannan kaiken itse kiinnitin enemmän huomiota tavaramäärään ja siihen, miten pakkaan varusteet rinkan sisään. Tänään punnitsin rinkan kaikki tavarat sisällään ja painoa on kertynyt vain 2 kiloa enemmän kuin päivän lyhyemmälle reissulle. Kiiskin reppu painaa 2kg sisältäen sen omat ruuat.

Alun ”toivottavasti siellä on muitakin vaeltajia”- ajatus on muuttunut päinvastaiseksi. Tällä hetkellä toivon, että vastaan tulisi vain muutamia ihmisiä jotta yksin vaeltamisen fiilis säilyisi.

Yksin pärjääminen mietityttää, onhan tämä ensimmäinen vaellukseni yksin. Uskon pärjääväni hyvin erätaidoillani ja olen listannut asioita kuinka varmistan turvallisuuteni;

  • Ruokaa mulla on ylimääräistäkin, tarvittaessa voin viettää tunturissa extrapäivänkin
  • Pidän huolta varusteistani, lueskelin että yksi kohtalokkain tapaturma tunturissa on jonkun tärkeän varusteen hukkuminen – kuten teltan! Okei, tuon JackWolfskinin Tundra- teltan putoamisen kyllä huomaa… Ihan kuin olisin viime viikonloppuna kuullut jotain juttua että se olisi markka-aikaan ostettu…
  • Mukana on varavaatetta kylmien ja sateisten kelien varalle
  • Liikun vain merkityillä alueilla, jolla minimoin eksymisen mahdollisuuden ja tapaturman sattuessa ohikulkija saattaa osua kohdille
  • Pysyn koko ajan kartalla, vaikka reitti onkin merkattu
  • Kerron olinpaikkani eteenpäin ja kerron mahdollisista reittien muutoksista aina kenttien salliessa
  • Minulla on kaksi eri reittisuunnitelmaa, jos ensimmäisenä päivänä en jaksakaan vaeltaa koko matkaa kuljen toisen suunnitelman mukaan
  • Jätän reittisuunnitelmani kotiin luotettavalle henkilölle
  • Kuuntelen kehoani ja mieltäni – en yritä liikaa vaan pidän taukoja tarpeen tullen ja kuljen ilman tarkempaa päiväaikataulua. Mulla on kuitenkin mahdollisuus pitää extrapäiviä tunturissa
  • …Tunnen itseni sen verran hyvin, että ruokaa on saatava tai alkaa hermot kiristymään 😀

Tässä nyt muutamia asioita joita mieleeni on putkahtanut. Minulla on myös ensiapupakkaus ja varavirtalähde (jolla pystyy käynnistämään kelkankin…) mukana. Nyt vaan toivon että säätiedotukset muuttuvat aurinkoisiksi (tai pysyvät ennallaan) ja että kaikki tarpeellinen olisi mukana.

*Kuvat Birkejohkalta, Bađđáskáidilta ja Kuoppilasjärveltä.

Paluu tutuille poluille

DSC_5152 DSC_5167
DSC_5154 Heippa hei! Kevät on ollut aina blogissani hiljaista aikaa – lumi alkaa sulaa ja muuttuu höttömäiseksi, luonnon väreissä korostuu harmaa ja ruskea… Tekosyitä, mutten ole koskaan tuntenut toukokuista tunturia vetävänä. Toukokuussa olen lähinnä keskittynyt ihastelemaan lumen alta heräävää kylää.

Mä päätin, että lähden vaeltamaan yksin koiran kanssa kesäkuun loppupuolella. Mietin kauan kohteeksi Sevettijärvi-Pulmanki- reittiä, mutta kerran reen kyydissä istuskellessani mieleeni juolahti eräs kauan sitten vaellettu reitti. Hetta-Pallas reitti on mulle tuttu  vuoden 2008 riparivaellukselta. Tuolloin olin täysin kokematon vaeltaja, varusteet olivat surkeimmasta päästä ja kunto oli mitä oli. Tuon reissun jälkeen mun koko luontoidentiteetti koki suuren mullistuksen ja uskon että ilman vaellusriparille lähtöä en koskaan olisi eksynyt luonto-ohjaajan alalle ja muuttanut Lappiin. Hetta-Pallas reitti on mulle omalla tavallaan hyvin rakas ja muistorikas paikka, joten ensimmäiselle yksinvaellukselle ei liene parempaakaan paikkaa.

Kokeilin 2012 kaverin kanssa palata Hetta-Pallas- reittille reitin eteläsuunnasta, mutta lumen määrä yllätti meidät ja jouduimme keskeyttämään vaelluksen jo ensimmäisenä yönä. Nytkin tuntuisi loogisemmalta vaeltaa etelästä pohjoiseen, jättää auto Pallashotellille ja tulla Hetasta taksilla tai muulla kyydillä takaisin. Mulle on ehdottoman tärkeää että kuljen reitin samoja polkuja pitkin kuin ensimmäisellä kerralla, joten saan pikkuhiljaa alkaa selvittelemään venetaksin ja autonsiirtopalvelun mahdollisuutta. Riparivaelluksella ajoimme yksityistietä pitkin vaellusreitin alkuun.
DSC_5204
DSC_5193 DSC_5200

Varaan vaellukselle 4 päivää ja kolme yötä. Jokaiselle päivälle kuljettavaa kertyy lähemmäs 14 kilometrin verran, jota olen pitänyt hyvänä päivän ”maksimikilometreinä” omilla reissuillani. Hetta-Pallas reitillä on plussaa joka yön mahdollisuus päästä tupaan nukkumaan, mutta koska mulla on koira mukana muut vaeltajat täytyy ottaa huomioon ja voi olla että nukun koko reissun teltassa. Pääasia, että saan mahdollisesti vesisateessa kastuvat vaatteet yön aikana kuiviksi.

  1. Hetta- Sioskuru 14,7km (riparilla yövyttiin Pyhäkerolla)
  2. Sioskuru- (Pahakuru/)Hannukuru 13,6km
  3. Hannukuru- Nammalakuru 13,7km
  4. Nammalakuru- Raattaman Vuontisjärvi 5,3km tai Nammalakuru – Pallashotelli 13km

Neljäntenä päivänä fiiliksen ja voinnin mukaan valitsen, vaellanko suoraan Vuontisjärvelle jossa auto on vai Pallashotellille ja sieltä taksilla autolle. Tutulle reitille palaaminen on hyvä vaihtoehto, kun tietää jo valmiiksi maastot ja reitin rankkuuden.

Mitä lähemmäs vaelluksen ajankohtaa päästään, sitä enemmän mietin ja suunnittelen reissua. Olen edelleen käsitellyt yksin yöpymisen pelkojani ja tullut siihen tulokseen, että esimerkiksi Skoarralla viettämäni yöt ovat olleet mahdollisesti yksiä elämäni turvallisimpia öitä – maailmalla tapahtuu tällä hetkellä paljon kamaluuksia ja tunturi alkaa olemaan yksiä turvallisimpia paikkoja maan päällä. Onnettomuuden sattuessa avunsaanti on toki hankalampaa, mutta on vain luotettava ensiaputaitoihinsa ja pyrkiä parhaansa mukaan ennalta ehkäisemään ja välttämään tapaturmia. Aamuöiset stressaamiseni ovat vaihtuneet telttailuhaaveisiin.

Vielä pitäisi sopia jonkun ohjelmapalveluyrityksen kanssa venekyydistä Enontekiölle Ounasjärvelle ja autonsiirto Raattaman Vuontisjärvelle. Pitää olla kyllä tarkka tuon Vuontisjärven kanssa, niitä näyttää olevan kyseisellä alueella ainakin kaksi! Kiiskille hankin passin, sillä Norjan kautta on paljon lyhyempi ajaa Enontekiölle kuin Kittilän. Koiralla on onneksi jo kaikki muu tarvittava kunnossa.

Harmi, ettei minulla enää ole riparilta otettuja kuvia tallessa. Postauksen kuvat on otettu maanantaina 29.5 Kevon reitin pohjoispäästä ja tiistaina 30.5 Ellinpolulta. Tunturialueiden lumitilanne on edelleen hankalasti kuljettava.

Mikä ihmeen Adventureland Lapland?

dsc_3164dsc_3235

Tervetuloa vuodesta 2012 lähtien kirjoittamani blogin uuteen osoitteeseen!

Väsyin ainaiseen blogspotin kanssa tappeluun ja yksinkertaiseen ulkonäköön, joten pitkän harkinnan jälkeen päätin ottaa harppauksen eteenpäin ja siirtää blogi kokonaan uudelle alustalle. Vanhat tekstit jäävät entiseen osoitteeseen  josta niitä voi edelleen käydä lukemassa.

rastegaisan-vaellus8dsc_3154

Kuten vanhat lukijat jo tietävätkin, kirjoitan blogissa omista seikkailuistani pohjoisimman Lapin mailla, suunnittelen reissuja ja jaan vinkkejä luonto-ohjaajan näkökulmasta varusteisiin ja retkeilykohteisiin. Vaeltaminen on suurin intohimoni, perässä tulevat moottorikelkkailu, hiihto, lumikenkäily ja nyt uutena harrastuksena läskipyöräily.

dsc_3011dsc_3241

Olen 23- vuotias luonto-ohjaajaksi valmistunut etelästä muuttanut kohta 2-vuotiaan pojan äiti, ja vanhemman tytön äitipuoli. Perheeseeni kuuluu myös metsästäjä-kalastaja-retkeilijä-mies ja jämtlanninpystykorva-norjanharmaamix Peku. (Ja Kintas- kisu, joka ei niinkään retkeile kanssamme.)

Luonto-ohjaajan töitä en tällä hetkellä tee, (keikkoja otan mielelläni vastaan) vaan opiskelen oppisopimuksella lähihoitajaksi.

dsc_3233

Vapaa-aikani – kuten monella perheellisellä työssäkäyvällä- on hieman kortilla, mutta pyrin liikkumaan luonnossa erilaisin tavoin ympäri vuoden. Blogini pääideana onkin esitellä eri luontokohteita Utsjoen alueelta ja innostaa kaiken ikäisiä liikkumaan luonnossa.

kaldoaivihillareissu2.JPG

 

Joten – tervetuloa vanhat ja uudet lukijat uuteen osoitteeseen!

Tammikuussa nähdään 🙂