Aamu Pahakurussa alkoi sateisena. Yön paksu sumu peitti enää vain kauempana siintävät Suastunturin ja Lumikeron huiput joita ihailin tuvan ikkunasta aamupuuroa keitellessäni. Kiiski söi omaa aamupalaansa ulkona nuotiopaikan vieressä, se nukkui koko yön tyytyväisenä lattialla petipaikkani vieressä.
Teltan olin kasannut illalla ennen nukkumaan menoa ja jännittyneenä menin kokeilemaan olivatko kamiinan yllä roikkuneet vaatteet kuivuneet yön aikana. Housuni ja kerraston vaatteeni olivat kuivat, mutta vaelluskengät olivat imaisseet yön aikana kosteuden sisäänsä. Tämä oli ensimmäinen kerta Meindlien kanssa kun ne kastuvat ja mietin pääni puhki mitä tein väärin, olinhan vasta ennen reissua vahannutkin ne. Ilmeisesti ne olivat keränneet kosteuden sisäänsä roikkuessaan kosteiden vaatteiden ympärillä.
Olin jo aamulla kastellut yhden sukkaparin laittaessani märät taukokengät jalkaani, siinä aamun pakkailun lomassa en hoksannut että minulla oli mukana vielä yksi kuiva pari. Kiiskille antamani kuoritakki oli edelleen kostea. Syötyäni ja pakattuani loputkin kamppeet puin kuorihousut kerraston housujen päälle ja goretex- takin korvaamaan kuoritakkia. Sääennusteen mukaan sateen pitäisi hellittää puoleen päivään mennessä.
Hyvästelimme naiset ja lähdimme kulkemaan tihkusateessa märkää polkua pitkin kohti Hannukurua. Olin päättänyt, jos jaksan vaeltaa Montellinmajalle ilman suurempaa väsymystä hyvissä ajoin vaellan loputkin viisi kilometria autolle. Aamun väsymys alkoi kaikota kohdatessani puron jota reunustivat kauniit keltaiset kukat.
Tunturin karuus muuttui hetkessä kauniiksi vehreäksi koivumetsäksi jonka läpi kävely toi uudenlaista innostusta reissun jatkamiseen.
Hannukurulla kävelin pihan halki ja ihastelin kuinka autiotuvan piha oli kasvanut vuosien aikana pieneksi kyläksi. Autiotuvan lisäksi siellä oli suuri varaustupa, sauna ja tiivis kota jonne kurkistin ennen matkan jatkamista. Lähdimme kulkemaan kahden nuoren miehen perässä kohti Suastunturia, mutta jouduimme jättämään heihin reilusti väliä Kiiskin innostuessa vetämään uusien tuttavien perässä.
Matkamme jatkui Suastunturin yli Suaskuruun, jossa pidin pidemmän tauon. Kohtasimme Pahakurussa olleen perheen ja vaihdoimme kuulumiset. Vatsa täynnä nostin rinkan selkääni täynnä uutta intoa- minulla oli Lumikeron (660m) ylitys edessä. Paikan, jolla koko luontoinnostukseni alunperin alkoi.
Kuljin jännittynein fiiliksin loivasti nousevaa rinnettä kohti kauempana siintävää Lumikeron huippua. Huippu oli paksun usvan peitossa. Muistelin kuinka riparilla jouduin pitämään useamman tauon tunturin rinteellä ja olin täysin varma että siinä olisi vähintään 7 valehuippua! Ohitsemme kulki paljon porukkaa kohti pohjoista, Kiiski innostui vastaantulleista koirista ja neljän huskyn kanssa liikkuneilta tiedustelin mitä reppuja he koirillaan käyttivät. Matkamme Lumikeron huipulle sujui leppoisasti (tosin Kiiski alkoi hyytyä ja kulki perässäni) ja yllätyin huippumerkin ilmestyessä eteemme kuinka helppo nousu olikaan.
Hämmentyneenä katselin sumun peittämiä maisemia. Kävin kyltistä tarkistamassa olinpaikkamme ja kiersin huippumerkkiä ympäri. Tässä se on, 9 vuotta sitten kamalan korkealta ja vaikeasti saavutettavalta tuntunut tunturi olikin suhteellisen matala verrattuna niihin tuntureihin joille olen näiden vuosien aikana kiivennyt. En ollut pettynyt vaan onnellinen päästyäni takaisin Lumikerolle.
Hyvästelin Lumikeron ja lähdin laskeutumaan kohti Lumikurua. Luulin Lumikeron toista huippua Vuontiskeroksi ja hehkuttelin mielessäni kuinka helppo viimeinen päivä olikaan. Vuontiskeron kohotessa eteeni otin hämmentyneenä karttani esille ja tarkistin tunturin korkeuskäyristä tulevan polun rankkuuden. Päivän kilometrit alkoivat pikkuhiljaa tuntua jaloissa. Kiiski makoili jängällä aina tilaisuuden tullen ja löntysti väsyneenä perässäni. Ohitimme yhteensä kuusi vaeltajaa matkallamme kohti Montellinmajaa.
Tsemppasin itseäni ja Kiiskiä jaksamaan autiotuvan pihaan saakka. Kilometrejä oli kertynyt jo 15 laskiessani rinkan autiotuvan ulkokäymälän portaille, en tohtinut häiritä tuvassa majailijoita pienellä tauollani. Kiiski tutki tuvan pihaa kaukaa kuuluvan hurinan lähestyessä.
Kaksi poromiestä ajoi mönkijöillään tuvan pihaan ja keskustelimme hetken vaelluksestani ja Lumikeron poroaidan kunnosta. He veikkasivat Kiiskin olevan vanhempi mitä onkaan ja huvittuneena kerroin koiran olevan ensimmäistä kertaa kunnon vaelluksella mukana ja päivien aikana hieman ryvettyneen vesisateissa. Miehet jatkoivat matkaansa ja aloin pikkuhiljaa itsekin nostelemaan rinkkaa selkääni.
Rinkka tuntui painavan vähintään 10 kiloa enemmän kuin ensimmäisenä päivänä, jalkoja särki ja Kiiskikin alkoi vetää normaalia ärsyttävämmin.
Kävelimme kunnon hiekkatietä pitkin alaspäin tunturista lähemmäs mäntymetsää. Ylitimme lumihangen ja kuljimme Vuontisjärven vierellä kohti määränpäätämme. Vettyneen heinäpellon keskellä oli sama kyltti jota naureskelimme riparivaelluksellakin, edelleen siitä pystyi hahmottamaan ”älä tallaa heinikkoa” tekstin.
Kaivoin Googlemapsin esiin päästessäni maantielle ja kirosin matkaa olevan jäljellä vielä kilometrin verran. Tasaisella maalla kävely särki jalkoja ja rinkka painoi ilkeästi lantiota ja hartioita. Vähitellen vastaan alkoi tulla enemmän ja enemmän mökkejä, Vuontispirtin kylttejä en nähnyt missään ja aloin jo epäillä olevani väärässä paikassa. Kävelin suuremman mökkiyhteisön viereen ja päätin oikaista sen halki- Googlemapsista ei jälleen ollut paljoa apua ja yllätyksekseni tuttu vaaleansininen auto löytyi Vuontispirttiä vastapäätä olleelta parkkipaikalta.
Tuntui hassulta olla yhtäkkiä keskellä kaikkea, silti ei mitään. Vuontispirtti ja sen läheiset mökit olivat tyhjilään, autoni lisäksi parkkipaikalla oli vain toinen auto. Laskin rinkkani maahan ja kaivoin autonavaimet esille – toiset autonavaimet löytyivät penkiltä kirjekuoresta. Vaihdoin kuraiset ja kosteat vaellusvaatteeni autoon jättämiini puhtaisiin, riisuin vaelluskenkäni ja puin lenkkikengät jalkaani. Kiiski makoilikin jo takakontissa, riisuin siltä repun pois ja annoin raksuja pahimpaan nälkään.
Matkani Raattaman kautta Pokkaan, sieltä Inariin ja aina kotiin asti kului vaellusta fiilistellessä. Olin selvinnyt yksinvaelluksestani.
Erämaan vaeltajatar 