Kesäkuulumisia & vaellussuunnitelmia

DSC_5629 DSC_5598
DSC_5597

Pian kesälomani ensimmäinen viikko lähestyy loppuaan. On ollut ihanaa viettää aikaa perheeni kanssa Etelä-Suomessa Villähteellä ulkoillen ja vieden poikaamme mitä ihmeellisimpiin paikkoihin. Pikku-J on ollut aivan haltioissaan suurista ostoskeskuksista, junista, lentokoneista ja hevosista, joita ei kotona Utsjoella ole päässyt vielä näkemään. Hassua, että itselle niin päivänselvät asiat voivat toiselle olla jotain niin uutta ja upeaa! Onhan hän aikaisemminkin päässyt näkemään samat asiat, mutta on vielä niin pieni että tuskin paljoa muistaa aikaisemmista reissuistamme tänne.

Ensi viikolla lähdemme Kaldoaiville telttailemaan. J:n kesäloma loppuu heinäkuuhun ja elokuun alussa aion lähteä Urho Kekkosen kansallispuistoon muutamaksi päiväksi vaeltamaan. Vielä en tarkkaa reittiäni tiedä, olen Facebookin Retkeily- ja vaellustarinat sekä autiotuvat- ryhmässä kysellyt vinkkejä alueen must see nähtävyyksistä ja sain niin paljon hyviä ehdotuksia että täytyy kotia päästyä tutkia ne ihan ajan kanssa.

DSC_5554
DSC_5555 pyhäkerohuippukoira
Urho Kekkosen kansallispuistossa tahtoisin nimenomaan käydä suosituimmilla vaelluskohteilla ja täten tutustua alueeseen. Alueen tutkailua rajoittaa oman auton käyttö ja aika- aion taas olla reissussa vain kolmisen yötä.

Uskon, että saamieni vinkkien ansiosta reissusta tulee vähintään yhtä mahtava kuin alkukesän vaelluksesta!

*Kuvat ovat Pallas-Yllästunturin kansallispuistosta Pyhäkero-Montellinmaja väliltä kesäkuun lopulta*

Pahakuru – Vuontispirtti 20km

DSC_5592 DSC_5594
DSC_5596
Aamu Pahakurussa alkoi sateisena. Yön paksu sumu peitti enää vain kauempana siintävät Suastunturin ja Lumikeron huiput joita ihailin tuvan ikkunasta aamupuuroa keitellessäni. Kiiski söi omaa aamupalaansa ulkona nuotiopaikan vieressä, se nukkui koko yön tyytyväisenä lattialla petipaikkani vieressä.
Teltan olin kasannut illalla ennen nukkumaan menoa ja jännittyneenä menin kokeilemaan olivatko kamiinan yllä roikkuneet vaatteet kuivuneet yön aikana. Housuni ja kerraston vaatteeni olivat kuivat, mutta vaelluskengät olivat imaisseet yön aikana kosteuden sisäänsä. Tämä oli ensimmäinen kerta Meindlien kanssa kun ne kastuvat ja mietin pääni puhki mitä tein väärin, olinhan vasta ennen reissua vahannutkin ne. Ilmeisesti ne olivat keränneet kosteuden sisäänsä roikkuessaan kosteiden vaatteiden ympärillä.

Olin jo aamulla kastellut yhden sukkaparin laittaessani märät taukokengät jalkaani, siinä aamun pakkailun lomassa en hoksannut että minulla oli mukana vielä yksi kuiva pari. Kiiskille antamani kuoritakki oli edelleen kostea. Syötyäni ja pakattuani loputkin kamppeet puin kuorihousut kerraston housujen päälle ja goretex- takin korvaamaan kuoritakkia. Sääennusteen mukaan sateen pitäisi hellittää puoleen päivään mennessä.

Hyvästelimme naiset ja lähdimme kulkemaan tihkusateessa märkää polkua pitkin kohti Hannukurua. Olin päättänyt, jos jaksan vaeltaa Montellinmajalle ilman suurempaa väsymystä hyvissä ajoin vaellan loputkin viisi kilometria autolle. Aamun väsymys alkoi kaikota kohdatessani puron jota reunustivat kauniit keltaiset kukat.
Tunturin karuus muuttui hetkessä kauniiksi vehreäksi koivumetsäksi jonka läpi kävely toi uudenlaista innostusta reissun jatkamiseen.

Hannukurulla kävelin pihan halki ja ihastelin kuinka autiotuvan piha oli kasvanut vuosien aikana pieneksi kyläksi. Autiotuvan lisäksi siellä oli suuri varaustupa, sauna ja tiivis kota jonne kurkistin ennen matkan jatkamista. Lähdimme kulkemaan kahden nuoren miehen perässä kohti Suastunturia, mutta jouduimme jättämään heihin reilusti väliä Kiiskin innostuessa vetämään uusien tuttavien perässä.
DSC_5600 DSC_5604
DSC_5610
Matkamme jatkui Suastunturin yli Suaskuruun, jossa pidin pidemmän tauon. Kohtasimme Pahakurussa olleen perheen ja vaihdoimme kuulumiset. Vatsa täynnä nostin rinkan selkääni täynnä uutta intoa- minulla oli Lumikeron (660m) ylitys edessä. Paikan, jolla koko luontoinnostukseni alunperin alkoi.

Kuljin jännittynein fiiliksin loivasti nousevaa rinnettä kohti kauempana siintävää Lumikeron huippua. Huippu oli paksun usvan peitossa. Muistelin kuinka riparilla jouduin pitämään useamman tauon tunturin rinteellä ja olin täysin varma että siinä olisi vähintään 7 valehuippua! Ohitsemme kulki paljon porukkaa kohti pohjoista, Kiiski innostui vastaantulleista koirista ja neljän huskyn kanssa liikkuneilta tiedustelin mitä reppuja he koirillaan käyttivät. Matkamme Lumikeron huipulle sujui leppoisasti (tosin Kiiski alkoi hyytyä ja kulki perässäni) ja yllätyin huippumerkin ilmestyessä eteemme kuinka helppo nousu olikaan.

DSC_5612
DSC_5619 DSC_5628
DSC_5631
Hämmentyneenä katselin sumun peittämiä maisemia. Kävin kyltistä tarkistamassa olinpaikkamme ja kiersin huippumerkkiä ympäri. Tässä se on, 9 vuotta sitten kamalan korkealta ja vaikeasti saavutettavalta tuntunut tunturi olikin suhteellisen matala verrattuna niihin tuntureihin joille olen näiden vuosien aikana kiivennyt. En ollut pettynyt vaan onnellinen päästyäni takaisin Lumikerolle.

Hyvästelin Lumikeron ja lähdin laskeutumaan kohti Lumikurua. Luulin Lumikeron toista huippua Vuontiskeroksi ja hehkuttelin mielessäni kuinka helppo viimeinen päivä olikaan. Vuontiskeron kohotessa eteeni otin hämmentyneenä karttani esille ja tarkistin tunturin korkeuskäyristä tulevan polun rankkuuden. Päivän kilometrit alkoivat pikkuhiljaa tuntua jaloissa. Kiiski makoili jängällä aina tilaisuuden tullen ja löntysti väsyneenä perässäni. Ohitimme yhteensä kuusi vaeltajaa matkallamme kohti Montellinmajaa.

DSC_5641
DSC_5645 DSC_5649
DSC_5651
Tsemppasin itseäni ja Kiiskiä jaksamaan autiotuvan pihaan saakka. Kilometrejä oli kertynyt jo 15 laskiessani rinkan autiotuvan ulkokäymälän portaille, en tohtinut häiritä tuvassa majailijoita pienellä tauollani. Kiiski tutki tuvan pihaa kaukaa kuuluvan hurinan lähestyessä.

Kaksi poromiestä ajoi mönkijöillään tuvan pihaan ja keskustelimme hetken vaelluksestani ja Lumikeron poroaidan kunnosta. He veikkasivat Kiiskin olevan vanhempi mitä onkaan ja huvittuneena kerroin koiran olevan ensimmäistä kertaa kunnon vaelluksella mukana ja päivien aikana hieman ryvettyneen vesisateissa. Miehet jatkoivat matkaansa ja aloin pikkuhiljaa itsekin nostelemaan rinkkaa selkääni.
Rinkka tuntui painavan vähintään 10 kiloa enemmän kuin ensimmäisenä päivänä, jalkoja särki ja Kiiskikin alkoi vetää normaalia ärsyttävämmin.

Kävelimme kunnon hiekkatietä pitkin alaspäin tunturista lähemmäs mäntymetsää. Ylitimme lumihangen ja kuljimme Vuontisjärven vierellä kohti määränpäätämme. Vettyneen heinäpellon keskellä oli sama kyltti jota naureskelimme riparivaelluksellakin, edelleen siitä pystyi hahmottamaan ”älä tallaa heinikkoa” tekstin.

DSC_5653
DSC_5655 DSC_5659
Kaivoin Googlemapsin esiin päästessäni maantielle ja kirosin matkaa olevan jäljellä vielä kilometrin verran. Tasaisella maalla kävely särki jalkoja ja rinkka painoi ilkeästi lantiota ja hartioita. Vähitellen vastaan alkoi tulla enemmän ja enemmän mökkejä, Vuontispirtin kylttejä en nähnyt missään ja aloin jo epäillä olevani väärässä paikassa. Kävelin suuremman mökkiyhteisön viereen ja päätin oikaista sen halki- Googlemapsista ei jälleen ollut paljoa apua ja yllätyksekseni tuttu vaaleansininen auto löytyi Vuontispirttiä vastapäätä olleelta parkkipaikalta.

Tuntui hassulta olla yhtäkkiä keskellä kaikkea, silti ei mitään. Vuontispirtti ja sen läheiset mökit olivat tyhjilään, autoni lisäksi parkkipaikalla oli vain toinen auto. Laskin rinkkani maahan ja kaivoin autonavaimet esille – toiset autonavaimet löytyivät penkiltä kirjekuoresta. Vaihdoin kuraiset ja kosteat vaellusvaatteeni autoon jättämiini puhtaisiin, riisuin vaelluskenkäni ja puin lenkkikengät jalkaani. Kiiski makoilikin jo takakontissa, riisuin siltä repun pois ja annoin raksuja pahimpaan nälkään.

Matkani Raattaman kautta Pokkaan, sieltä Inariin ja aina kotiin asti kului vaellusta fiilistellessä. Olin selvinnyt yksinvaelluksestani.

Sioskuru – Pahakuru 12km

DSC_5536 DSC_5539
DSC_5546
Heräsin sateen ropinaan. Kiireessä aloin pakata kamppeitani kasaan teltan sisällä ja kaivoin rinkasta kuorivaatteet esille. Makuupussini oli yön aikana kerännyt hieman kosteutta, teltta oli ulkoa likomärkä.
Aamupala ei maistunut. Olin vielä aivan täysi illan pasta-ateriasta, mutta jotain oli syötävä. Pakolla pistelin poskeeni välipalapatukkaa ja samalla pakkasin loppuja tavaroita Kiiskin syödessä nappuloita kauempana nuotiopaikalla.

Autiotuvan väki teki samaan aikaan lähtöä ja kävin tiedustelemassa minne päin he olivat matkalla. Päätin, että Hannukurun sijasta jään pari kilometriä aikaisemmalle Pahakurun autiotuvalle – hyvällä lykyllä saisin koirankin tupaan sadetta piiloon.

Edeltävän illan ikävä oli kadonnut ja fiilis oli mahtava. Olin selvinnyt ensimmäisestä yöstä, vaikka jalkoja särkikin koko yön olo oli energinen. Nostin painavammalta tuntuvan rinkan selkääni, asetelin Kiiskille omat kantamuksensa sen selkään ja lähdimme vaeltamaan kohti seuraavaa määränpäätä.

Vaelsimme avaralla tunturialueella sateen piiskatessa rinkan sadesuojusta vasten. Kameran olin pakannut visusti rinkan sisään piiloon ja napsin kännykälläni kauniista maisemista kuvia. Rinkka painoi ikävästi oikeaa hartiaa, enkä saanut säädettyä olkaremmejä paremmaksi. Päätin vetää Pahakuruun sisulla.

Sade hellitti vähän väliä ja palasi tihkuttaen takaisin. Kapustarinnat jatkoivat viheltelyään ja muutama uskaltautui pysymään lähettyvillä meidän ohittaessa ne. Kiiski näytti surkealta vesisateessa, mutta urhollisesti jaksoi taapertaa eteenpäin. Ylitin useamman joen puisia siltoja pitkin, ohitimme Tappurin autiotuvan  ja suunnittelin pysähtyväni seuraavalle suurelle kivelle evästauolle.

DSC_5558
DSC_5560 DSC_5563
Ylitimme suuren lumikasan ja sen puolessa välissä kuulin hangen alta puron solinaa. Kiireellä harpoimme hangen toiselle puolelle ja kiittelin, ettemme pudonneet hangesta läpi. Myöhemmin Pahakurun autiotuvalla eräs nainen kertoi tippuneensa juuri samasta kohtaa hangen läpi puroon ja kastelleen vaatteensa.

Pysähdyimme kivelle istumaan. Oli kylmä ja vesisade jatkoi armotonta kasteluaan. Ahmimme puolet mukaan ottamastani poron kuivasta lihasta ja tunsin kuinka voimat palasivat pikkuhiljaa koko kroppaan.

Matka jatkui paremmalla fiiliksellä. Tallustelimme polkua eteenpäin vauhdilla tiedostaen Pahakurun lähestyvän pikkuhiljaa. Juuri, kun aloin tuntea polvieni ja käsivarsieni kastuvan kuorivaatteiden läpi kaukaa alkoi häämöttää määränpää. Riemuissani kuljin pitkospuita pitkin märälle pihapiirille ja hoksasin ikkunasta kurkistelevat kasvot.

Laskin rinkkani tuvan kuistille ja kiinnitin Kiiskin katoksen alle. Astelin tupaan sisään ja kohtasin mukavan kolmihenkisen perheen lounastauolta. Juttelimme ja samalla purin märkiä kamppeitani kuivumaan lämpimän tuvan seinille ja kamiinan ympärille. Minulle kerrottiin, että vedenottopaikan vesi laskeutui kuraisen pihan halki ja että juomavesi kannattaisi keittää varmuuden vuoksi.

Kello oli noin kahden pintaan kun jäin tuvalle yksin. Otin Kiiskin sisälle ja aloin valmistamaan pasta-ateriaa lounaaksi. Syötyäni ja tiskattuani saimme seuraa kolmesta mukavasta naisesta, jotka aikoivat myös jäädä tuvalle yöksi kastuneiden vaatteidensa takia.

DSC_5591 DSC_5562
DSC_5561
Aika meinasi käydä pitkäksi. Kävin kilometrin päässä hakemassa kartasta bongaamaltani joelta puhdasta juomavettä, istuskelin taas hetken tuvassa ja poistuin vesisateeseen kuvaamaan läheistä metsää. Aikaisemmin kuivumaan ripustamani teltta ei näyttänyt kuivuvan millään ja luovuin kuoritakistani jotta Kiiski saisi itselleen mukavamman alustan tuvan kuistille.

Ilokseni naiset kysyivät haluanko ottaa koiran yöksi sisälle, paljastui että heillä kahdella oli kotonaankin koira ja ettei Kiiskin läsnäolo häiritsisi ollenkaan. Enemmänkin märkää villasukkaa muistuttava koira nuuski heidät läpi ja pisti makuupaikani viereen kamiinan lähettyville makoilemaan.

Koko reissun ajan puhelimessani toimivat kentät ja käytin niitä sen verran hyödykseni että näin seuraavan päivän säätiedotukset. Pyysin myös J:tä lähettämään minulle whatsappin kautta sudokuja, joita tein siihen asti kunnes uni alkoi painaa. Purin rinkan koko sisällön makuupaikkani lähettyville jotta rinkka kuivuisi yön aikana. Vielä oli käytettävä Kiiski ulkona varmuuden vuoksi, se oli saanut naisilta makkaraa iltapalakseen.

Nukuin yön hyvin, aamuyöstä heräsin kylmään ja vedin makuupussin vetoketjun kiinni – samalla kurkistin ikkunasta ulos ja näin mykistävän paksun sumupeitteen peittävän maisemat. Jatkoin unia hymyillen – tämä on juuri sitä mitä kaipasinkin.

Hetta – Sioskuru 15km

DSC_5462 DSC_5470
DSC_5475
Ajomatka Norjan kautta Enontekiölle oli puuduttava. Vettä satoi kaatamalla ja olin kokonaan unohtanut laittaneeni liittymääni roaming-eston, joten potentiaalisten pysähtymispaikkojen etsiminen oli hankalaa. Suomen puolelle päästessäni täytyi kaivaa Googlen kartta esille jotta löytäisin autonsiirtopalvelun ja venekyydin järjestävän yrityksen pihaan. Jouduin vaihtamaan yritystä lennosta, kun ensimmäiselle oli sattunut kiireellinen autonsiirto juuri tarvitsemalleni ajalle. Googlemaps ohjasi minut ensin päinvastaiseen suuntaan, tuskastutti ajatella että heti reissun alussa olin jo eksyksissä.

Eikä aikaakaan, kun luovutin auton avaimet yritykselle ja rinkkani nostettiin veneen kyytiin. Katselin Ounasjoen maisemia veneen kaartaessa sen selällä kohti Pallastunturin kansallispuistoa, Kiiski haisteli ilmaa rauhallisena. Olo oli aika huikea – viimeinkin pääsisin kokeilemaan yksinään pärjäämistä!

Nousimme rantaan reitin lähtöpisteelle, kiinnitin Kiiskin koivuun kiinni siksi aikaa että saisin syötyä hieman evästä ennen vaeltamaan lähtöä. En pitänyt kiirettä, istuskelin pöytäryhmällä ja soitin puhelun J:lle ja kerroin suunnitelmistani kävellä x kilometrin päähän Sioskurulle saakka. Lähdimme kulkemaan tasaista, lanattua polkua pitkin kohti synkkää mäntymetsää. Jouduin riisumaan takin pois ja pieni tihkusadekaan ei haitannut kulkua lämpimässä säässä. Mäntymetsä ja sitä ympäröivät suot tuoksuivat huumaavilta kävellessämme kohti Pyhäkeroa.
DSC_5482
DSC_5496 DSC_5505
Pidin matkalla muutaman hengähdys- ja evästauon. Rinkka tuntui yllättävän kevyeltä kantaa, mutta Pyhäkeron autiotuvalle saavuttuani lounastauko tuntui ansaitulta. Laskin rinkkani maahan ja aloitin valmistamaan ruokaa Kiiskin pyöriessä rauhattomana puuhun kytkettynä.

Olen ollut aina siinä uskossa, että riparilla olisimme yöpyneet Pyhäkerolla. Paikka ei näyttänyt ollenkaan tutulta ja en usko että 9 vuoden aikana avotunturi olisi muuttunut mäntymetsäksi… Autiotuvan pihassa oli ulkokäymälä ja talvisin toimiva latukahvila, paikka vaikutti oikein viihtyisältä.

Syötyämme ja juotuamme täynnä uutta energiaa jatkoimme matkaamme kohti Pyhäkeroa. Tutkin karttaa jatkuvasti ja koetin päätellä tunturin korkeuskäyristä sen haastavuutta. Nousun alussa olo oli vielä voitokas ja tarmoa täynnä, mutta mitä korkeammalle kiipesimme epätoivo ja ikävä alkoi vaivata.

Tunne oli tuttu muiltakin reissuilta. Kaverinkin kanssa vaeltaessa sama ikävä hiipii mieleen, vaikka kuinka vaeltamisesta pidänkin. Harmitti, että mielessä pyöri vain se, että miksi ihmeessä lähdinkään koko reissuun. Rinkka alkoi tuntua painavalta ja Pyhäkeron huippu ei tuntunut koskaan lähestyvän.

DSC_5514 DSC_5517
Viimeinkin aloin hahmottaa huipulla olevan rakennelman. Mitä lähemmäs huippua pääsimme tunnistin rakennelman ristiksi. Risti oli mykistävä näky keskellä sitä karua tunturia, mieli alkoi jälleen kirkastua upeiden maisemien avautuessa ympärillemme mitä korkeammalle pääsimme. Soitin jälleen J:lle ja sanoin pikku-J:lle hyvät yöt.

Lähdimme kulkemaan kohti Sioskurun autiotupaa. Kapustarinnat viheltelivät pusikoissa ja kamalaa myöntää, epähuomioissani olin talloa linnun poikasen päälle sen lymytessä keskellä polkua olevassa pusikossa. Raukka lähti vipeltämään pitkin polkua hätäistä piipitystä pitäen. En ole varma minkä linnun jälkeläinen se oli, mutta jäimme Kiiskin kanssa kauemmaksi odottamaan että se saisi rauhassa pötkiä uuteen piiloon.

Sioskurun autiotuvan lähestyessä jouduimme kiertämään polulta pois lumihankien takia. Maasto tuvan ympärillä oli kosteaa ja sopivan telttapaikan löytäminen tuvan pihasta oli hankalaa, loputa pystytin teltan kivikkoiselle paikalle johon juuri ja juuri mahtui makuualustan mentävä kolo.

DSC_5525 DSC_5530
DSC_5532
Aloin valmistamaan nuotiolla pasta-ateriaa iltapalaksi. Päätin tankata oikein kunnolla jotta seuraavana aamuna jaksaisin jälleen taivaltaa pitkän matkan. Autiotuvassa yöpyi useampi ihminen ja sain olla nuotiopaikallani kaikessa rauhassa. Tihkusade alkoi hellittää ja kaunis auringonvalo alkoi pilkahdella pilvien välistä. Katselin Suaskurun kauneutta ja aloin pikkuhiljaa pistämään yöpuulle.

Vaihdoin yöksi jalkaani villasukat, aluskerraston housut, t-paidan ja merinovillapaidan. Kiiski pisti viereeni nukkumaan ja turvallisin mielin laitoin korvatulpat korviin ja unimaskin kasvoilleni. Mielessä ei pyörinyt pelottavia asioita, toivoin vain että saisin nukuttua hyvin seuraavalle päivälle.

Jossain vaiheessa havahduin hereille tasaisin väliajoin kuuluvaan kolahteluun. Kiiskikin oli hereillä ja vilkaisi minua, kuuntelin hetken kolinaa ja päättelin jonkun käyneen vain ulkokäymälässä. Pian havahduin lauluun. Otin jälleen korvatulpat pois ja kuuntelin – ei mitään. Mietin jo, että hulluksiko olen tulossa ja pistin jälleen nukkumaan. Säikähdin toden teolla kun Kiiski aloitti haukun ja päätin, että nyt on poistuttava teltasta katsomaan mikä ulkona oikein oli. Kauhuissani puin kengät jalkaan ja kömmin ulos teltasta – ja ilmeisesti säikäytin jonkun nuoren naisen nuotiopaikalta. Huikkasin hyvät yöt ja kömmin takaisin telttaan huvittuneena.

Loppuyö sujui rauhallisesti, turvauduin ajatukseen että mulla oli sentään seurana ainakin 8 muuta retkeilijää. Näin yön aikana unta, että olin luovuttanut ja palannut kotiin heti ensimmäisen päivän jälkeen. Olo kotona oli ollut sen verran kamala ja koin kovaa ikävää takaisin, että aamulla herätessäni tiesin jatkavani reissun loppuun, oli mikä oli.

Fiiliksiä vaelluksesta

DSC_5464 DSC_5513
Kotona!

Yksinvaellus on nyt takana päin. Rinkka autossa purkamattomana, Kiiski onnellisena pallonsa kanssa petipaikallaan ja meikäläinen aamukahvin kimpussa. Aamulla kun heräilin omasta sängystä mielen valtasi ikävä – tahdon takaisin!

Lohduttelin eilen Lumikeron rinteellä, että onneksi olen menossa kuitenkin kotiin Utsjoelle jossa samanlaiset maastot odottavat. Vesisateesta ja vaelluskenkien kastumisesta huolimatta reissu sujui ilman minkäänlaisia ongelmia. Ainoaksi ongelmaksi voisin tosin nimetä etenemisvauhtini – kuljin n. 4km/h jonka takia olin yöpymispaikoilla aivan liian aikaisin ja tylsyys meinasi iskeä. Ensi kerralla mukaan lähtee sudokut ja naisten lehdet, ettei tarvitse J:ltä pyydellä sudokupohjia Whatsappin kautta… Ja ai niin,  päästihän mulla kuorivaatteet vedet läpi, onneksi juuri kun Pahakurun autiotupa alkoi häämöttää suon laidalta.

DSC_5527 DSC_5593
Eli on opeteltava pysymään paikoillaan. Tämä on ollut ongelma muillakin reissuillani kun olen yöpynyt yksin – luonteeltani olen hieman rauhaton. Kaverin kanssa on helppoa, kun on juttukaveri ja tulee pysähdeltyä enemmän omien pysähdysten ja kaverin pysähdysten lisäksi. Totta kai useamman kerran pysähtelin syömään välipalaa, kiroamaan rinkan huonoa asentoa, kyttäämään kapustarintoja ja muuten vain tasaamaan hengitystä nousuissa. Valokuvaus on ollut yksi hyvä tapa rauhoittua paikoilleen.

Pelottiko? No joo, ensimmäisenä yönä heräilin outoihin ääniin ja loputa jouduin nousemaan teltasta ulos Kiiskin haukahdeltua. Tuon yön jälkeen olin vain varmempi siitä, että vaellus tulee talstittua loppuun.

DSC_5605 DSC_5620
Hetta-Pallas välillä oli ruuhkaa, viimeisenä päivänä Pahakuru – Vuontisjärvi välillä minut ohitti pohjoiseen päin noin 10 henkilöä ja 7 koiraa. Etelästä oli tulossa havaintojeni mukaan lisäkseni n. 8 vaeltajaa.

Kiiski jaksoi reissun hyvin, viimeisimmillä kilometreillä se alkoi selvästi hyytyä – kulki perässäni ja aina kun pysähdyin se lösähti maahan lepäämään. Koiran kantamukset painoivat alussa 2kg joten viimeisenä päivänä painoa oli vain nimeksi. Viimeisillä kilometreillä se tosin jaksoi taas vetää ja juosta alamäet, ilmeisesti hoksasi että autolle päin oltiin matkalla.

Lähtisinkö uudestaan yksin vaeltamaan? Kyllä! Ehdottomasti.