Pallastunturin kansallispuisto – Erämaan vaeltajatar

pallas-yllästunturin kansallispuisto, Pallastunturin kansallispuisto, Yleinen

Pallastunturi – Nammalankuru 13km

19.6.201819.6.2018julkaissut adventurelandlaplandJätä kommentti

Jätin autoni Pallastunturin luontokeskuksen pihaan. Sää oli kamala, kova tuuli ja tihkusade eivät kannustaneet ollenkaan lähtemään nousemaan korkeammalle tunturiin. Kävin luontotuvalla tiedustelemassa varaustuvista, lopulta päädyin jättämään tupien vuokrauksen väliin koirani takia. Otin pullakahvit ja keskustelin muiden paikallaolevien kanssa tulevasta retkestä.

Luontokeskuksen vessassa kävin pukemassa lisää vaatetta ylleni. Sää oli onnekseni sillä välin rauhoittunut ja pääsin matkaan tyyntyneessä tuulessa. Pallastunturin Pyhätunturi nousi edessäni korkeana ja saavuttamattoman tuntuisena. Etenin hitaasti, mihinkään ei ollut kiire. Hiljalleen taakseni avautuivat upeat maisemat etelään.

Päästyämme huipulle kova tuuli ja sade alkoivat uudelleen. Kohtasimme keskellä reittiä istuskelevan naisen, joka huonosta kelistä riippumatta vietteli kahvitaukoa. Olin kulkenut jo lyhyessä ajassa nelisen kilometriä, Rihmakurun kodalle matkaa olisi vielä kuusi jäljellä. Olen kerran aikaisemmin talviaikaan kulkenut saman välin, joten kartan olin jättänyt rinkkaan piiloon. Maisemat olivat kyllä aivan erilaiset kuin tuolloin talvella, ja oli hullua ajatella että me tosissaan kahlattiin lumihangessa tuolloin! Jatkoimme Kiiskin kanssa matkaamme. Vastaan tuli vielä kaksi naista lisää, jotka huolestuneina varmistivat olevansa oikeassa suunnassa. Lohduttelin heitä, että edessä olisi enää pelkkää alamäkeä.

Sää kirkastui jälleen. Kulku oli mukavaa kauniissa maisemissa auringon paistaessa. Edessä olevien tuntureiden takaa näytti vauhdilla tulevan lisää vesisateita. Pidin pienen evästauon, söin välipalapatukkaa ja katselin kuinka Kiiski puuhaili omiaan kauempana kiven päällä.

Rihmakuruun laskeutuessani huomasin, ettei kaikki ole oikein kunnossa. Jo edeltävänä iltana kotona epäilin olevani tulossa kipeäksi, mutta sen hetkisen kunnon perusteella lähdin matkaan. Kiviset rinteet ovat aina hankalia kulkea alas, mutta tällä kertaa jalkojani pakotti ja nilkkoja särki. Alastuloon minulla meni aikaa tuhottomasti. Mihinkään ei onneksi edelleenkään ollut kiire. Ilahduin, kun Rihmakurun kodan katto tuli metsiköstä näkyviin.

Kodalla pidin pidemmän evästauon. Olo oli yllättävän pirteä kymmenen taakse jääneen kilometrin jälkeen. Kodan alue oli viihtyisä.

Matka jatkui. Säästyin loppumatkalla sateilta. Hiljalleen myös Nammalankurun autiotupa alkoi tulla näkyviin ja korviini kantautui kauhea älämölö. Olin hieman pettynyt, ajattelin että paikalla olisi muita ihmisiä joista lähtisi toki ääntä, mutta kuulemani oli jotain aivan uutta…

… Päästessäni tuvan pihaan yllätyin positiivisesti äänten lähtevän lapsijoukosta. Siistiä! Lapset vanhempineen olivat ilmeisesti juuri päässeet leiriytymään tuvalle ja puuhastelivat porukalla pihalla. Kuljin tuvan taakse, josta etsin sopivan paikan teltalle. Kytkin Kiiskin vaivaiskoivuun kiinni vaijerilla ja aloin koota telttaa.

Koska en ole montaakaan kertaa koonnut Trimmin telttaani, sain jonkun aikaa käännellä ja väännellä sitä paikoilleen. Lopulta teltta seisoi paikoillaan tukevasti ja pääsin aloittelemaan iltapalan laittoa. Samaan aikaan Kiiski söi omaansa taustalla.

Kaasukeitin ei jostain syystä toiminut kunnolla ja sadekuuron yllättäessä kaadoin lämpimät vedet pussipastani sekaan. Kömmin kuraisen Kiiskin kanssa telttaan sisään syömään. Kylmähkö pasta maistui nälkäisenä niinkin, söin vielä hieman pähkinöitä jälkiruuaksi ja aloin laittamaan makuupaikkaa valmiiksi.

Kuuroilevan sateen jälleen väistyessä kävin tekemässä iltatoimet ja nakkasin rinkan autiotuvan kuivatushuoneeseen. Olin aivan yllättynyt sen olemassaolossa! Kävikin ilmi, että entinen tupa on purettu ja tilalle rakennettu tuo hieno yksilö. Jutustelimme pihalla muiden vaeltajien kanssa, lähinnä Kiiskistä ja lapinkoirista yleensäkin. Suomenlapinkoira näyttää kiinnostavan monia ja Kiiski saikin useat halit ja silitykset matkamme varrella.

Laitoimme hiljalleen nukkumaan sateen yllättäessä jälleen. Valvoskelin pitkään, ennen kuin sain lopulta unenpäästä kiinni.

Ensimmäisen päivän vaellus sujui hyvin, olo oli kipeä mutta kaikinpuolin hyvä ja tyytyväinen. Ruoka ei maistunut kunnolla ja siitä olin huolissani. Reitti Pallakselta Nammalaan on lähinnä kivistä ja vaikeakulkuista.

kesä, Pallastunturin kansallispuisto, vaeltaminen, Yleinen

Kesäkuulumisia & vaellussuunnitelmia

21.7.201721.7.2017julkaissut adventurelandlaplandJätä kommentti

Pian kesälomani ensimmäinen viikko lähestyy loppuaan. On ollut ihanaa viettää aikaa perheeni kanssa Etelä-Suomessa Villähteellä ulkoillen ja vieden poikaamme mitä ihmeellisimpiin paikkoihin. Pikku-J on ollut aivan haltioissaan suurista ostoskeskuksista, junista, lentokoneista ja hevosista, joita ei kotona Utsjoella ole päässyt vielä näkemään. Hassua, että itselle niin päivänselvät asiat voivat toiselle olla jotain niin uutta ja upeaa! Onhan hän aikaisemminkin päässyt näkemään samat asiat, mutta on vielä niin pieni että tuskin paljoa muistaa aikaisemmista reissuistamme tänne.

Ensi viikolla lähdemme Kaldoaiville telttailemaan. J:n kesäloma loppuu heinäkuuhun ja elokuun alussa aion lähteä Urho Kekkosen kansallispuistoon muutamaksi päiväksi vaeltamaan. Vielä en tarkkaa reittiäni tiedä, olen Facebookin Retkeily- ja vaellustarinat sekä autiotuvat- ryhmässä kysellyt vinkkejä alueen must see nähtävyyksistä ja sain niin paljon hyviä ehdotuksia että täytyy kotia päästyä tutkia ne ihan ajan kanssa.

Urho Kekkosen kansallispuistossa tahtoisin nimenomaan käydä suosituimmilla vaelluskohteilla ja täten tutustua alueeseen. Alueen tutkailua rajoittaa oman auton käyttö ja aika- aion taas olla reissussa vain kolmisen yötä.

Uskon, että saamieni vinkkien ansiosta reissusta tulee vähintään yhtä mahtava kuin alkukesän vaelluksesta!

*Kuvat ovat Pallas-Yllästunturin kansallispuistosta Pyhäkero-Montellinmaja väliltä kesäkuun lopulta*

kesä, kodat, tuvat, kammit, koira, luontolähettiläs, Pallastunturin kansallispuisto, vaeltaminen, Yleinen

Pahakuru – Vuontispirtti 20km

9.7.20177.6.2018julkaissut adventurelandlaplandJätä kommentti

Aamu Pahakurussa alkoi sateisena. Yön paksu sumu peitti enää vain kauempana siintävät Suastunturin ja Lumikeron huiput joita ihailin tuvan ikkunasta aamupuuroa keitellessäni. Kiiski söi omaa aamupalaansa ulkona nuotiopaikan vieressä, se nukkui koko yön tyytyväisenä lattialla petipaikkani vieressä.
Teltan olin kasannut illalla ennen nukkumaan menoa ja jännittyneenä menin kokeilemaan olivatko kamiinan yllä roikkuneet vaatteet kuivuneet yön aikana. Housuni ja kerraston vaatteeni olivat kuivat, mutta vaelluskengät olivat imaisseet yön aikana kosteuden sisäänsä. Tämä oli ensimmäinen kerta Meindlien kanssa kun ne kastuvat ja mietin pääni puhki mitä tein väärin, olinhan vasta ennen reissua vahannutkin ne. Ilmeisesti ne olivat keränneet kosteuden sisäänsä roikkuessaan kosteiden vaatteiden ympärillä.

Olin jo aamulla kastellut yhden sukkaparin laittaessani märät taukokengät jalkaani, siinä aamun pakkailun lomassa en hoksannut että minulla oli mukana vielä yksi kuiva pari. Kiiskille antamani kuoritakki oli edelleen kostea. Syötyäni ja pakattuani loputkin kamppeet puin kuorihousut kerraston housujen päälle ja goretex- takin korvaamaan kuoritakkia. Sääennusteen mukaan sateen pitäisi hellittää puoleen päivään mennessä.

Hyvästelimme naiset ja lähdimme kulkemaan tihkusateessa märkää polkua pitkin kohti Hannukurua. Olin päättänyt, jos jaksan vaeltaa Montellinmajalle ilman suurempaa väsymystä hyvissä ajoin vaellan loputkin viisi kilometria autolle. Aamun väsymys alkoi kaikota kohdatessani puron jota reunustivat kauniit keltaiset kukat.
Tunturin karuus muuttui hetkessä kauniiksi vehreäksi koivumetsäksi jonka läpi kävely toi uudenlaista innostusta reissun jatkamiseen.

Hannukurulla kävelin pihan halki ja ihastelin kuinka autiotuvan piha oli kasvanut vuosien aikana pieneksi kyläksi. Autiotuvan lisäksi siellä oli suuri varaustupa, sauna ja tiivis kota jonne kurkistin ennen matkan jatkamista. Lähdimme kulkemaan kahden nuoren miehen perässä kohti Suastunturia, mutta jouduimme jättämään heihin reilusti väliä Kiiskin innostuessa vetämään uusien tuttavien perässä.

Matkamme jatkui Suastunturin yli Suaskuruun, jossa pidin pidemmän tauon. Kohtasimme Pahakurussa olleen perheen ja vaihdoimme kuulumiset. Vatsa täynnä nostin rinkan selkääni täynnä uutta intoa- minulla oli Lumikeron (660m) ylitys edessä. Paikan, jolla koko luontoinnostukseni alunperin alkoi.

Kuljin jännittynein fiiliksin loivasti nousevaa rinnettä kohti kauempana siintävää Lumikeron huippua. Huippu oli paksun usvan peitossa. Muistelin kuinka riparilla jouduin pitämään useamman tauon tunturin rinteellä ja olin täysin varma että siinä olisi vähintään 7 valehuippua! Ohitsemme kulki paljon porukkaa kohti pohjoista, Kiiski innostui vastaantulleista koirista ja neljän huskyn kanssa liikkuneilta tiedustelin mitä reppuja he koirillaan käyttivät. Matkamme Lumikeron huipulle sujui leppoisasti (tosin Kiiski alkoi hyytyä ja kulki perässäni) ja yllätyin huippumerkin ilmestyessä eteemme kuinka helppo nousu olikaan.

Hämmentyneenä katselin sumun peittämiä maisemia. Kävin kyltistä tarkistamassa olinpaikkamme ja kiersin huippumerkkiä ympäri. Tässä se on, 9 vuotta sitten kamalan korkealta ja vaikeasti saavutettavalta tuntunut tunturi olikin suhteellisen matala verrattuna niihin tuntureihin joille olen näiden vuosien aikana kiivennyt. En ollut pettynyt vaan onnellinen päästyäni takaisin Lumikerolle.

Hyvästelin Lumikeron ja lähdin laskeutumaan kohti Lumikurua. Luulin Lumikeron toista huippua Vuontiskeroksi ja hehkuttelin mielessäni kuinka helppo viimeinen päivä olikaan. Vuontiskeron kohotessa eteeni otin hämmentyneenä karttani esille ja tarkistin tunturin korkeuskäyristä tulevan polun rankkuuden. Päivän kilometrit alkoivat pikkuhiljaa tuntua jaloissa. Kiiski makoili jängällä aina tilaisuuden tullen ja löntysti väsyneenä perässäni. Ohitimme yhteensä kuusi vaeltajaa matkallamme kohti Montellinmajaa.

Tsemppasin itseäni ja Kiiskiä jaksamaan autiotuvan pihaan saakka. Kilometrejä oli kertynyt jo 15 laskiessani rinkan autiotuvan ulkokäymälän portaille, en tohtinut häiritä tuvassa majailijoita pienellä tauollani. Kiiski tutki tuvan pihaa kaukaa kuuluvan hurinan lähestyessä.

Kaksi poromiestä ajoi mönkijöillään tuvan pihaan ja keskustelimme hetken vaelluksestani ja Lumikeron poroaidan kunnosta. He veikkasivat Kiiskin olevan vanhempi mitä onkaan ja huvittuneena kerroin koiran olevan ensimmäistä kertaa kunnon vaelluksella mukana ja päivien aikana hieman ryvettyneen vesisateissa. Miehet jatkoivat matkaansa ja aloin pikkuhiljaa itsekin nostelemaan rinkkaa selkääni.
Rinkka tuntui painavan vähintään 10 kiloa enemmän kuin ensimmäisenä päivänä, jalkoja särki ja Kiiskikin alkoi vetää normaalia ärsyttävämmin.

Kävelimme kunnon hiekkatietä pitkin alaspäin tunturista lähemmäs mäntymetsää. Ylitimme lumihangen ja kuljimme Vuontisjärven vierellä kohti määränpäätämme. Vettyneen heinäpellon keskellä oli sama kyltti jota naureskelimme riparivaelluksellakin, edelleen siitä pystyi hahmottamaan ”älä tallaa heinikkoa” tekstin.

Kaivoin Googlemapsin esiin päästessäni maantielle ja kirosin matkaa olevan jäljellä vielä kilometrin verran. Tasaisella maalla kävely särki jalkoja ja rinkka painoi ilkeästi lantiota ja hartioita. Vähitellen vastaan alkoi tulla enemmän ja enemmän mökkejä, Vuontispirtin kylttejä en nähnyt missään ja aloin jo epäillä olevani väärässä paikassa. Kävelin suuremman mökkiyhteisön viereen ja päätin oikaista sen halki- Googlemapsista ei jälleen ollut paljoa apua ja yllätyksekseni tuttu vaaleansininen auto löytyi Vuontispirttiä vastapäätä olleelta parkkipaikalta.

Tuntui hassulta olla yhtäkkiä keskellä kaikkea, silti ei mitään. Vuontispirtti ja sen läheiset mökit olivat tyhjilään, autoni lisäksi parkkipaikalla oli vain toinen auto. Laskin rinkkani maahan ja kaivoin autonavaimet esille – toiset autonavaimet löytyivät penkiltä kirjekuoresta. Vaihdoin kuraiset ja kosteat vaellusvaatteeni autoon jättämiini puhtaisiin, riisuin vaelluskenkäni ja puin lenkkikengät jalkaani. Kiiski makoilikin jo takakontissa, riisuin siltä repun pois ja annoin raksuja pahimpaan nälkään.

Matkani Raattaman kautta Pokkaan, sieltä Inariin ja aina kotiin asti kului vaellusta fiilistellessä. Olin selvinnyt yksinvaelluksestani.

kesä, kodat, tuvat, kammit, koira, luontolähettiläs, Pallastunturin kansallispuisto, vaeltaminen, yöpyminen, Yleinen

Sioskuru – Pahakuru 12km

4.7.20177.6.2018julkaissut adventurelandlaplandJätä kommentti

Heräsin sateen ropinaan. Kiireessä aloin pakata kamppeitani kasaan teltan sisällä ja kaivoin rinkasta kuorivaatteet esille. Makuupussini oli yön aikana kerännyt hieman kosteutta, teltta oli ulkoa likomärkä.
Aamupala ei maistunut. Olin vielä aivan täysi illan pasta-ateriasta, mutta jotain oli syötävä. Pakolla pistelin poskeeni välipalapatukkaa ja samalla pakkasin loppuja tavaroita Kiiskin syödessä nappuloita kauempana nuotiopaikalla.

Autiotuvan väki teki samaan aikaan lähtöä ja kävin tiedustelemassa minne päin he olivat matkalla. Päätin, että Hannukurun sijasta jään pari kilometriä aikaisemmalle Pahakurun autiotuvalle – hyvällä lykyllä saisin koirankin tupaan sadetta piiloon.

Edeltävän illan ikävä oli kadonnut ja fiilis oli mahtava. Olin selvinnyt ensimmäisestä yöstä, vaikka jalkoja särkikin koko yön olo oli energinen. Nostin painavammalta tuntuvan rinkan selkääni, asetelin Kiiskille omat kantamuksensa sen selkään ja lähdimme vaeltamaan kohti seuraavaa määränpäätä.

Vaelsimme avaralla tunturialueella sateen piiskatessa rinkan sadesuojusta vasten. Kameran olin pakannut visusti rinkan sisään piiloon ja napsin kännykälläni kauniista maisemista kuvia. Rinkka painoi ikävästi oikeaa hartiaa, enkä saanut säädettyä olkaremmejä paremmaksi. Päätin vetää Pahakuruun sisulla.

Sade hellitti vähän väliä ja palasi tihkuttaen takaisin. Kapustarinnat jatkoivat viheltelyään ja muutama uskaltautui pysymään lähettyvillä meidän ohittaessa ne. Kiiski näytti surkealta vesisateessa, mutta urhollisesti jaksoi taapertaa eteenpäin. Ylitin useamman joen puisia siltoja pitkin, ohitimme Tappurin autiotuvan ja suunnittelin pysähtyväni seuraavalle suurelle kivelle evästauolle.

Ylitimme suuren lumikasan ja sen puolessa välissä kuulin hangen alta puron solinaa. Kiireellä harpoimme hangen toiselle puolelle ja kiittelin, ettemme pudonneet hangesta läpi. Myöhemmin Pahakurun autiotuvalla eräs nainen kertoi tippuneensa juuri samasta kohtaa hangen läpi puroon ja kastelleen vaatteensa.

Pysähdyimme kivelle istumaan. Oli kylmä ja vesisade jatkoi armotonta kasteluaan. Ahmimme puolet mukaan ottamastani poron kuivasta lihasta ja tunsin kuinka voimat palasivat pikkuhiljaa koko kroppaan.

Matka jatkui paremmalla fiiliksellä. Tallustelimme polkua eteenpäin vauhdilla tiedostaen Pahakurun lähestyvän pikkuhiljaa. Juuri, kun aloin tuntea polvieni ja käsivarsieni kastuvan kuorivaatteiden läpi kaukaa alkoi häämöttää määränpää. Riemuissani kuljin pitkospuita pitkin märälle pihapiirille ja hoksasin ikkunasta kurkistelevat kasvot.

Laskin rinkkani tuvan kuistille ja kiinnitin Kiiskin katoksen alle. Astelin tupaan sisään ja kohtasin mukavan kolmihenkisen perheen lounastauolta. Juttelimme ja samalla purin märkiä kamppeitani kuivumaan lämpimän tuvan seinille ja kamiinan ympärille. Minulle kerrottiin, että vedenottopaikan vesi laskeutui kuraisen pihan halki ja että juomavesi kannattaisi keittää varmuuden vuoksi.

Kello oli noin kahden pintaan kun jäin tuvalle yksin. Otin Kiiskin sisälle ja aloin valmistamaan pasta-ateriaa lounaaksi. Syötyäni ja tiskattuani saimme seuraa kolmesta mukavasta naisesta, jotka aikoivat myös jäädä tuvalle yöksi kastuneiden vaatteidensa takia.

Aika meinasi käydä pitkäksi. Kävin kilometrin päässä hakemassa kartasta bongaamaltani joelta puhdasta juomavettä, istuskelin taas hetken tuvassa ja poistuin vesisateeseen kuvaamaan läheistä metsää. Aikaisemmin kuivumaan ripustamani teltta ei näyttänyt kuivuvan millään ja luovuin kuoritakistani jotta Kiiski saisi itselleen mukavamman alustan tuvan kuistille.

Ilokseni naiset kysyivät haluanko ottaa koiran yöksi sisälle, paljastui että heillä kahdella oli kotonaankin koira ja ettei Kiiskin läsnäolo häiritsisi ollenkaan. Enemmänkin märkää villasukkaa muistuttava koira nuuski heidät läpi ja pisti makuupaikani viereen kamiinan lähettyville makoilemaan.

Koko reissun ajan puhelimessani toimivat kentät ja käytin niitä sen verran hyödykseni että näin seuraavan päivän säätiedotukset. Pyysin myös J:tä lähettämään minulle whatsappin kautta sudokuja, joita tein siihen asti kunnes uni alkoi painaa. Purin rinkan koko sisällön makuupaikkani lähettyville jotta rinkka kuivuisi yön aikana. Vielä oli käytettävä Kiiski ulkona varmuuden vuoksi, se oli saanut naisilta makkaraa iltapalakseen.

Nukuin yön hyvin, aamuyöstä heräsin kylmään ja vedin makuupussin vetoketjun kiinni – samalla kurkistin ikkunasta ulos ja näin mykistävän paksun sumupeitteen peittävän maisemat. Jatkoin unia hymyillen – tämä on juuri sitä mitä kaipasinkin.