Siitä on alle viikko kun palasin kotiin hiihtovaellukseltani (siitä lisää pian!) mutta en malttanut olla lähtemättä erämaan puolelle kauniina aurinkoisena päivänä.
Kotoa tunturiin lähtiessä saa nousta jyrkähkön mäen, päätin helpottaa hiihtoretkeäni ajamalla viitisen kilometriä moottorikelkalla syvemmälle erämaahan.
Jätin kelkan vaaran laelle josta suuntasin alas tunturikoivikkoon. Pystyyn kuolleet hallamittarin tuhoamat puut ovat aina hieman aavemaiset, kirkkaasta auringonvalosta huolimatta.
Vaarat ja tunturit toivat hiihtelylleni särmää. Olo oli kuin olisin kauempana kotoa, pitkällä vaelluksella! Nautin kantohangesta ja hiljaisuudesta.
Päädyin hiihtämään pienten harjujen taakse suoalueelle. Lukuisat riekkojen, kettujen, jänisten ja kärppien jäljet johdattivat toistaan kauniimmille aluelle.
Laajat erämaa-alueet mahdollistavat lähes täysin vapaan luonnossa liikkumisen. Tyyni aurinkoinen päivä voi olla petollinen jos hiihtäjä ei tarkkaile jaksamistaan ja sään mahdollista muuttumista.
Nyt keväällä on hyvä muistaa antaa poroille rauha vasomisajan lähestyessä.
Alkoi olla aika siirtyä lähemmäs kelkkaa. Lähdin nousemaan rinnettä ylös kiertäen muutaman kurun kautta ja yllätyksekseni löysin matkan varrelta kärpänpesän. Aikani pesää etäämmältä katseltuani jäin hetkeksi katselemaan Tenojoelle avautuvaa maisemaa.
Kaipuu vaeltamaan on käsittämättömän suuri! Onneksi minulla on vielä edessä yksi vaellus Kaldoaiville, hiihdän asiakkaideni kanssa viime kevään vaelluksen reitin. Odotan vaellusta innolla!
Kesän ja syksyn opastamani vaellukseni löytyvät kotisivuiltani www.northerntrails.fi. Järjestän aloittelevien vaeltajien vaelluksen ja ruskavaelluksen sekä vaellan Kevon reitin yksityisen ryhmän kanssa.
Ruskan ajasta on vasta kuukausi! Tuntuu, että syksy oli ikuisuus sitten kun katselee alkutalven tuomaa kevyen lumipeitteen alla uinuvaa maata.
Syksy oli aktiivista aikaa kaikkine retkineen. On ollut mukavaa levätä ja valmistautua pitkään talveen. Blogi on ollut hiljaa vaikka paljon on tapahtunut. Olen ollut etsijäkoulutuksessa, yöpynyt kotipihassa ja työpaikan laavulla sekä käynyt pitkällä kävelyllä tuntureilla Kiiskin kanssa. Kamera tarttuu harvemmin mukaan sen painon takia. Pitäisi hankkia kevyempi linssi laajiksen tilalle.
Oli kenties viimeinen päivä kun ruskaa pystyi vielä ihastelemaan sen täydessä loistossa kun suuntasin ystävän kanssa yöretkelle Vetsijoelle yhdelle sen komeimmista maisemapaikoista. Vetsijoen vartta pystyy kulkemaan polkua pitkin lähes seitsemän kilometrin verran ennen kuin polku katoaa pajukkoon. Polku on paikoitellen vaikeakulkuinen sen hiljalleen painuessa suon ja runsaan pajukon syövereihin vähäisen kulun ansiosta.
Bongasin nuotiopaikan vaelluksellani ja palo palata komeiden maisemien luokse oli suuri. Patikoimme parin kilometrin matkan jokea reunustavaa polkua pitkin, kauniit keltaiset ruskan sävyt värjäsivät maisemat miltei maalauksen kaltaiseksi.
Vetsijoen varrella on paljon yksityistä maata. Leiripaikkamme sijaitsi valtion mailla joten teimme nuotion vanhalle kiviringille. Kostean syksyn vuoksi kaikki maastosta löytyvä irtopuu oli läpimärkää, otin kotoa kassillisen puuta mukaamme jotta saisimme hieman valoa pimenevään iltaan.
Pystytimme telttamme nuotiopaikan läheisyyteen ja kävimme ihailemassa leiripaikan viereistä koskea. Kun etsii tarkasti, koskelle löytää hyvän polun kävellä. Rannan kalliolla ei voinut kuin vain katsella voimalla virtaavan veden kiemuroita ja ihmetellä luonnon voimaa ja korvia huumaavaa kohinaa.
Nuotion äärellä paistelimme eväsleivät halsterilla, ruisleivästä tulee herkullisen rapeaa pienellä vaivalla. Jälkiruoaksi nautimme mokkapalat. Ystäväni oli jaksanut tuoda mukanaan kaksi porontaljaa jolla oli mukava makoilla ja katsella kuinka tähdet hiljalleen tulivat esiin yötaivaalle. Tunnelma oli upea, pimeyteen valoa tuova nuotio ja taivalle hiljalleen ilmestyvät revontulet kruunasivat illan.
Pieni pakkanen kipristeli poskia ja täytyi pukea lisää ylle. Syksyn ensimmäinen pakkasyö alkoi lempeästi vatsat täynnä.
Ennen nukkumaan menoa lueskelin hetken teltassani. Kiristyvä pakkanen sai kuitenkin nopeasti vetäytymään pussin suojiin. Juuri kun olin nukahtamaisillani kuulin naisen puhetta. Mitä ihmettä ystäväni höpöttää yksinään teltassaan?
Aamulla herätessäni haistoin pakkasen. Ulos kömpiessäni vastassa oli auringossa kimmeltelevä vaalea maisema, kaikki ympärillämme oli jäätynyt yön aikana kuuraan.
Pieni talven lähestymisen aiheuttama ahdistus sai väistyä kun kuljin leirimme lähettyvillä ihastelemassa jäätyneitä sieniä ja marjoja. Ystävänikin ilmestyi pihalle ja aloitimme aamiaisen valmistamisen.
Kaasuni oli jäätynyt yön aikana joten aamukahvit keiteltiin bensakeittimellä. Enpä olisi uskonut että kauniin aurinkoisen päivän jälkeen lämpötila laskee näinkin alas.
Aamiaisen jälkeen menimme joelle katselemaan sumun etenemistä. Maaginen maisema oli kuin kauneimmista Instagram- julkaisuista, onneksi saimme kokea hetken paikan päällä.
Auringossa sulava kuura sai lehdet hiljalleen putoamaan puista. Oli haikeaa seurata yhden upean vuodenajan vaihtuvan toiseen.
Yöllinen naisen ääni jäi vaivaamaan kun ystäväni kertoi itsekkin kuuleen äänen yössä. Hetken jo olin kauhuissani – kuka oli käynyt pimeässä yössä telttojemme lähistöllä jälkiä jättämättä? Jälkikäteen asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen että äänen täytyi kuulua läheiseltä mökiltä.
Leirin purettuamme patikoimme takaisin autolle samaa polkua pitkin ja lähdimme kotiin. Lyhyt reissu Vetsijoelle oli täyttänyt kaikki toiveemme täydellisestä yöretkestä!
Kiristäkää rinkkojenne lantiovyö ja valmistautukaa ikimuistoisimman vaellusreissuni läpikäyntiin! Jos kaappien perältä löytyy vajaa pähkinäpussi tai harmaaksi muuttunut suklaalevy, ne saattavat auttaa tämän urakan läpikäynnissä.
Vaelsin elokuussa Kaldoaivin erämaassa kuusi päivää koirani Kiiskin kanssa. Säät suosivat ja mieli pysyi hyvänä lähes koko vaelluksen ajan yhtä kriisiä lukuunottamatta. Pyrin kirjoittamaan postaukset kolmessa osassa ja lopuksi valmistunee myös video YouTubeen. Toivottavasti nämä postaukset inspiroivat teitä tulevien vaelluksienne suunnittelussa!
En ole ennen tehnyt viiden yön vaellusta, neljässäkin yössä on ollut tekemistä fiilisten kanssa. En tahdo olla kovin kauaa poissa kotoa lasten takia, mutta jotta saisin Kaldoaivin vaelluksesta kaiken irti oli tehtävä päätöksiä. Alunperin minun piti saada kyyti maastoautolla uraa pitkin Njuohgárgguun, mutta kyydin peruuntuessa päätin lähteä iltaa vasten Vetsikosta Vuoknoliin.
Erätoveri E lähti seurakseni alkumatkalle, hänen seuransa antoi mukavaa potkua alkukilometreille. Erosimme Bársin kohdilla jonka jälkeen matkani jatkui kahdestaan Kiiskin kanssa. Vetsikosta lähtevä ura oli mukavaa käveltävää, maastot olivat tuttuja vuosien takaa, olenpa joskus kiertänytkin pyöreälakisen Bársin puolisoni kanssa. Tuli kauhisteltua ajan kulumista.
Vaellukseni ajaksi oli luvattu uskomattoman hyviä kelejä. Ei kuitenkaan yllättänyt että illan hämärtyessä taivas aukesi ja sain kävellä kylmän sateen ropistessa takkia vasten. Tuttuja tuli vastaan, pahin jännitys lievittyi.
En ole aikaisemmin yöpynyt Vuoknolissa. Komea auringonlasku kruunasi ensimmäisen illan, nukahdin nopeasti mutta yöunia häiritsivät hyvin levottomat unet.
Tuhdin aamiaispuuron (mukana pähkinöitä ja maapähkinävoita) ja pannukahvien jälkeen alkoi vaellukseni ensimmäinen pidemmän välimatkan kulku. Hieman jännitti lähteä vaeltamaan kartan ja kompassin turvin syvemmälle erämaata tutusta alkumatkasta huolimatta.
Leiripaikaltani kuljin järven laitaa pientä polkua seuraillen joelle jolta piti löytyä mönkijän ylityspaikka. En löytänyt jälkiä joten ylitin matalimmasta kohtaa. Kumisaappaat jalassa pääsin kuivana rannalle, Kiiskiltäkään ei tarvinut riisua reppua ylityksen ajaksi.
Varvikoissa kulkeminen oli raskasta, seurailimme porojen polkua vaivaiskoivujen lomissa päästäksemme tasaisemmalle alustalle. Kiikaroin katseellani kaukaisuuteen, yksinolo jännitti ja jokainen maastosta erottamani poro vaikutti joltain muulta ruskealta suurelta eläimeltä. Suunnistaminen oli mukavaa puuhaa, etenemistäni helpotti Beaivv Ándaraksen läheltä löytynyt mönkijäura jota seurailin tovin. Järvellä uiskenteli joutsen ja pian näkyviin vaappui toinen poikaslauma perässään. Seurasin joutsenten touhuja kauempaa nähdäkseni mihin ne suuntaavat kiertääksemme ne kauempaa.
Lounastin sähkölinjan läheisyydessä, termariin tekemäni ateria kannusti pysähtymään pidemmäksi aikaa ja syömään jotain muuta kuin pelkkiä patukoita. Yleensä vaelluksilla en malta pysähtyä valmistamaan ruokaa ja tämä näkyy jaksamisessani. Bajit Háltejávrilla olin suunnitellut kulkevani kahden järven välistä, maastoa arvioituani päätin kulkea Háltejärven itäpuolta joka osottautui virheeksi sen soisen maaston takia. Olin näkevinäni järven toisella puolella ihmisiä ja teltan, heitä ihmetellessäni molemmat jalkani upposivat saappaan vartta myöten märkään suovelliin, raskas rinkka selässäni kaaduin takapuolelleni suohon kastellen itseni. Vetelästä maasta oli hankala päästä ylös, tarvitsin hetken hermotaukoa ärsyynnyttyäni. Rapsuttelin Kiiskiä ja pohdin parempaa reittivalintaa. Vaaleanvihreästä teltasta tai ihmisistä ei näkynyt jälkeäkään.
Päästyäni järven eteläpäähän matkani jatkui pienten lampien ohitse kohti Buolžžat- harjua, kuljimme suurten kivien ja nyppyläisen maaston halki korkealle kohdalle jolta pystyi näkemään kauas hiljaiseen erämaahan. Jännitti, ei ollut minkäänlaista tietoa missä lähimmät ihmiset ovat. Yksinolo koiran kanssa ei tunnu turvattomalta, pikemminkin kutkuttavan jännittävältä.
Suuret kivet nyppylöiden laella saivat mieleen petoeläinten jylhät piilopaikat, loputtomalta vaikuttavan suoalueen päästä pystyi erottamaan harjuja. Mieli oli innostunut onnistuneesta suunnistamisesta mutta päivästä väsyneitä jalkoja pakotti.Auringon paistaessa matalemmalta saavutimme viimein kaksi hiekkanyppylää. Innostunut mieli oli väsyneenä muuttunut hieman epäileväiseksi, nähdäkseni kauemmas ympärilleni kiipesin harjun pätkälle pitämään energiataukoa, jotta jaksaisin kävellä vielä kuutisen kilometriä suunnittelemalleni yöpaikalle.
Hiekkainen harju oli upea kokemus. Sen molemmin puolin ja päällä kulki eläinten polkuja joita hyödynsin vaihtelevasti. Muuten tasaisella alueella tämä pitkä harjumuodostelma oli uskomaton näky. Nautin maisemista, painoin mieleeni pienet joet ja lammet sen ympäriltä. Kulkiessani harjun vierellä löysin suuren kotkan sulan – se oli merkki joltain mahtavammalta, vapaalta sielulta. Nyt oltiin tosissaan erämaan armoilla. Väsyneenä saavuimme järvelle joka vaikutti hyvältä yöpaikalta. Käväisin vielä kilometrin päässä katsomassa toisen paikan mutta päädyin pystyttämään teltan ensimmäisen järven rantaan sen tasaisimmalle kohdalle.
Auringonlaskun luodessa värejään harjun seinämiin valmistin myöhäiseksi päivälliseksi loput termariin jääneistä tonnikalapastoista. Ruokin Kiiskin ja join vielä lämpimät teet ennen iltatoimia ja nukkumaan laittoa. Virvoittelin varpaitani hiekkapohjaisessa järvessä ja pesin päivän tomut kasvoilta. Olo oli turvallinen, teltassa tunnelma oli entistä rauhallisempi ja hyvä. Nukahdimme nopeasti pitkän päivän päätteeksi.
Olemme asuneet nyt noin vuoden ja nelisen kuukautta nykyisessä asuinpaikassamme ja on varmasti sanomattakin selvää, että lähimaastoissa riittää vielä paljon tutkittavaa. Olen jonkin verran ehtinyt patikoimaan Vetsikon alueella ennen muuttoamme mutta vasta viime talvena sain aloittaa perusteellisemman tutkinnan lähituntureilla.
Energisen viikonlopun päätteeksi päätin lähteä uhmaamaan rinteitä, liimasin nousukarvat suksiin ja lähdin nousemaan jyrkkää rinnettä ylös kohti erämaata. Kotipihastamme lähtee kelkalla poljettu ura jyrkkään mäkeen joka valitettavasti on noustava jos mielii tunturimaastoon. Nousukarvojen ansiosta suksia ei tarvinnut riisua kertaakaan rinnettä ylös noustessa.
Tasanteelle päästessäni olin aivan poikki. Hiki virtasi ja ajatus alkuperäisen suunnitelman mukaan hiihtämisestä tuntui raskaalta. Innostuin kuitenkin vastasataneesta koskemattomasta hangesta ja jaksoin lähteä hiihtelemään kohti Vetsikkoa. Näin kevätaikaan poroja aletaan keräämään eikä niiden hätyyttely ole suositeltavaa, harmikseni huomasin menosuunnassani muutamia. Ei auttanut kuin vaihtaa suuntaa kohti rinteitä.
Hangen alla piilottelevat kivet raapivat nousukarvoja hiihtäessäni tasanteen läpi. Uppohankisten rinteiden nousu oli mukavaa, leveäkärkiset sukset eivät upottaneet paljoa. Aurinko paistoi hellien, sain hiihtää takki auki.
Tunturien muodot houkuttelivat hiihtämään aivan vastakkaiseen suuntaan mitä olin suunnitellut. Mitä kauemmas kotoa pääsin, sitä pidemmälle tahdoin. Aina uusi hangenmuoto, rinne tai silmään pistänyt kuvio rinteessä kutsuivat luokseen. Pidin kuitenkin pääni ja jatkoin Vetsikkoa kohti hiihtoa.
Tiesin että edessäni aukeaisi Vetsijoen ja Tenojoen risteys, mutten osannut kuvitellakkaan kuinka komeana! Hihkuin innosta, hitsi miten kaunista. Olen kerran aikaisemmin vuosia sitten patikoinut Vetsikosta nykyiseen kotiimme mutten muistanut kuinka kauniit maisemat tunturilta Vetsikkoon avautuu. Hiihtelin lähemmäs poroaitaa nähdäkseni mahdollisimman kauas, Vetsijoen mutkat ja alhaalla ajelevat autot.
Paluumatkalla maasto muuttui kivikkoiseksi ja kumpuilevaksi. Sain hiihdellä rinnettä myöten teräskantteja hankea vasten painaen.
Kauniit maisemat saivat miettimään kuinka onnellinen sitä onkaan kun saa liikkua luonnossa ja latautua arkea varten. Luonto antaa ihmiselle paljon, ei ole montakaan asiaa mitä ihminen tekee luonnon hyväksi ilman että korvaa jotain tuhoamaansa. Toivottavasti saitte kiinni mitä tarkoitan.
Vielä pitäisi lunastaa lupaus yöpyä lasten kanssa teltassa. Pian pääsen kauan kaivatulle pidemmälle yöreissulle, siitä seuraavaksi juttua.
Erämaan vaeltajatar 