Kaldoaivin erämaan yksinvaellus – Vuoknol & Buolžžat

DSC_7033

Kiristäkää rinkkojenne lantiovyö ja valmistautukaa ikimuistoisimman vaellusreissuni läpikäyntiin! Jos kaappien perältä löytyy vajaa pähkinäpussi tai harmaaksi muuttunut suklaalevy, ne saattavat auttaa tämän urakan läpikäynnissä.

Vaelsin elokuussa Kaldoaivin erämaassa kuusi päivää koirani Kiiskin kanssa. Säät suosivat ja mieli pysyi hyvänä lähes koko vaelluksen ajan yhtä kriisiä lukuunottamatta. Pyrin kirjoittamaan postaukset kolmessa osassa ja lopuksi valmistunee myös video YouTubeen. Toivottavasti nämä postaukset inspiroivat teitä tulevien vaelluksienne suunnittelussa!

Vaelsin välin Vetsikko – Vuknol- Buolžžat – Uhca Reaktávárri – Adolfin kammi – Junkers – Njuohgárggu-Njállavárri

DSC_7034
DSC_7042

En ole ennen tehnyt viiden yön vaellusta, neljässäkin yössä on ollut tekemistä fiilisten kanssa. En tahdo olla kovin kauaa poissa kotoa lasten takia, mutta jotta saisin Kaldoaivin vaelluksesta kaiken irti oli tehtävä päätöksiä. Alunperin minun piti saada kyyti maastoautolla uraa pitkin Njuohgárgguun, mutta kyydin peruuntuessa päätin lähteä iltaa vasten Vetsikosta Vuoknoliin.

Erätoveri E lähti seurakseni alkumatkalle, hänen seuransa antoi mukavaa potkua alkukilometreille. Erosimme Bársin kohdilla jonka jälkeen matkani jatkui kahdestaan Kiiskin kanssa. Vetsikosta lähtevä ura oli mukavaa käveltävää, maastot olivat tuttuja vuosien takaa, olenpa joskus kiertänytkin pyöreälakisen Bársin puolisoni kanssa. Tuli kauhisteltua ajan kulumista.

Vaellukseni ajaksi oli luvattu uskomattoman hyviä kelejä. Ei kuitenkaan yllättänyt että illan hämärtyessä taivas aukesi ja sain kävellä kylmän sateen ropistessa takkia vasten. Tuttuja tuli vastaan, pahin jännitys lievittyi.

En ole aikaisemmin yöpynyt Vuoknolissa. Komea auringonlasku kruunasi ensimmäisen illan, nukahdin nopeasti mutta yöunia häiritsivät hyvin levottomat unet.

DSC_7044
DSC_7051

Tuhdin aamiaispuuron (mukana pähkinöitä ja maapähkinävoita) ja pannukahvien jälkeen alkoi vaellukseni ensimmäinen pidemmän välimatkan kulku. Hieman jännitti lähteä vaeltamaan kartan ja kompassin turvin syvemmälle erämaata tutusta alkumatkasta huolimatta.

Leiripaikaltani kuljin järven laitaa pientä polkua seuraillen joelle jolta piti löytyä mönkijän ylityspaikka. En löytänyt jälkiä joten ylitin matalimmasta kohtaa. Kumisaappaat jalassa pääsin kuivana rannalle, Kiiskiltäkään ei tarvinut riisua reppua ylityksen ajaksi.

DSC_7059
DSC_7063
DSC_7065
DSC_7068

Varvikoissa kulkeminen oli raskasta, seurailimme porojen polkua vaivaiskoivujen lomissa päästäksemme tasaisemmalle alustalle. Kiikaroin katseellani kaukaisuuteen, yksinolo jännitti ja jokainen maastosta erottamani poro vaikutti joltain muulta ruskealta suurelta eläimeltä.
Suunnistaminen oli mukavaa puuhaa, etenemistäni helpotti Beaivv Ándaraksen läheltä löytynyt mönkijäura jota seurailin tovin. Järvellä uiskenteli joutsen ja pian näkyviin vaappui toinen poikaslauma perässään. Seurasin joutsenten touhuja kauempaa nähdäkseni mihin ne suuntaavat kiertääksemme ne kauempaa.

Lounastin sähkölinjan läheisyydessä, termariin tekemäni ateria kannusti pysähtymään pidemmäksi aikaa ja syömään jotain muuta kuin pelkkiä patukoita. Yleensä vaelluksilla en malta pysähtyä valmistamaan ruokaa ja tämä näkyy jaksamisessani. Bajit Háltejávrilla olin suunnitellut kulkevani kahden järven välistä, maastoa arvioituani päätin kulkea Háltejärven itäpuolta joka osottautui virheeksi sen soisen maaston takia. Olin näkevinäni järven toisella puolella ihmisiä ja teltan, heitä ihmetellessäni molemmat jalkani upposivat saappaan vartta myöten märkään suovelliin, raskas rinkka selässäni kaaduin takapuolelleni suohon kastellen itseni. Vetelästä maasta oli hankala päästä ylös, tarvitsin hetken hermotaukoa ärsyynnyttyäni. Rapsuttelin Kiiskiä ja pohdin parempaa reittivalintaa. Vaaleanvihreästä teltasta tai ihmisistä ei näkynyt jälkeäkään.

DSC_7073
DSC_7076

Päästyäni järven eteläpäähän matkani jatkui pienten lampien ohitse kohti Buolžžat- harjua, kuljimme suurten kivien ja nyppyläisen maaston halki korkealle kohdalle jolta pystyi näkemään kauas hiljaiseen erämaahan. Jännitti, ei ollut minkäänlaista tietoa missä lähimmät ihmiset ovat. Yksinolo koiran kanssa ei tunnu turvattomalta, pikemminkin kutkuttavan jännittävältä.


Suuret kivet nyppylöiden laella saivat mieleen petoeläinten jylhät piilopaikat, loputtomalta vaikuttavan suoalueen päästä pystyi erottamaan harjuja. Mieli oli innostunut onnistuneesta suunnistamisesta mutta päivästä väsyneitä jalkoja pakotti.Auringon paistaessa matalemmalta saavutimme viimein kaksi hiekkanyppylää. Innostunut mieli oli väsyneenä muuttunut hieman epäileväiseksi, nähdäkseni kauemmas ympärilleni kiipesin harjun pätkälle pitämään energiataukoa, jotta jaksaisin kävellä vielä kuutisen kilometriä suunnittelemalleni yöpaikalle.

DSC_7087
DSC_7090
DSC_7091

Hiekkainen harju oli upea kokemus. Sen molemmin puolin ja päällä kulki eläinten polkuja joita hyödynsin vaihtelevasti. Muuten tasaisella alueella tämä pitkä harjumuodostelma oli uskomaton näky. Nautin maisemista, painoin mieleeni pienet joet ja lammet sen ympäriltä. Kulkiessani harjun vierellä löysin suuren kotkan sulan – se oli merkki joltain mahtavammalta, vapaalta sielulta. Nyt oltiin tosissaan erämaan armoilla. Väsyneenä saavuimme järvelle joka vaikutti hyvältä yöpaikalta. Käväisin vielä kilometrin päässä katsomassa toisen paikan mutta päädyin pystyttämään teltan ensimmäisen järven rantaan sen tasaisimmalle kohdalle.

Auringonlaskun luodessa värejään harjun seinämiin valmistin myöhäiseksi päivälliseksi loput termariin jääneistä tonnikalapastoista. Ruokin Kiiskin ja join vielä lämpimät teet ennen iltatoimia ja nukkumaan laittoa. Virvoittelin varpaitani hiekkapohjaisessa järvessä ja pesin päivän tomut kasvoilta. Olo oli turvallinen, teltassa tunnelma oli entistä rauhallisempi ja hyvä. Nukahdimme nopeasti pitkän päivän päätteeksi.

DSC_7104
DSC_7106

Hiihtoretki kotituntureille

DSC_6666

Olemme asuneet nyt noin vuoden ja nelisen kuukautta nykyisessä asuinpaikassamme ja on varmasti sanomattakin selvää, että lähimaastoissa riittää vielä paljon tutkittavaa. Olen jonkin verran ehtinyt patikoimaan Vetsikon alueella ennen muuttoamme mutta vasta viime talvena sain aloittaa perusteellisemman tutkinnan lähituntureilla.

Energisen viikonlopun päätteeksi päätin lähteä uhmaamaan rinteitä, liimasin nousukarvat suksiin ja lähdin nousemaan jyrkkää rinnettä ylös kohti erämaata. Kotipihastamme lähtee kelkalla poljettu ura jyrkkään mäkeen joka valitettavasti on noustava jos mielii tunturimaastoon. Nousukarvojen ansiosta suksia ei tarvinnut riisua kertaakaan rinnettä ylös noustessa.

DSC_6601
DSC_6608
DSC_6612

Tasanteelle päästessäni olin aivan poikki. Hiki virtasi ja ajatus alkuperäisen suunnitelman mukaan hiihtämisestä tuntui raskaalta. Innostuin kuitenkin vastasataneesta koskemattomasta hangesta ja jaksoin lähteä hiihtelemään kohti Vetsikkoa. Näin kevätaikaan poroja aletaan keräämään eikä niiden hätyyttely ole suositeltavaa, harmikseni huomasin menosuunnassani muutamia. Ei auttanut kuin vaihtaa suuntaa kohti rinteitä.

Hangen alla piilottelevat kivet raapivat nousukarvoja hiihtäessäni tasanteen läpi. Uppohankisten rinteiden nousu oli mukavaa, leveäkärkiset sukset eivät upottaneet paljoa. Aurinko paistoi hellien, sain hiihtää takki auki.

Ihastelin lumen muovaamia muotoja rinteissä. Voi, kunpa olisin pidemmällä reissulla! Kaipasin ahkion vetoa.

DSC_6615
DSC_6641
DSC_6624

Tunturien muodot houkuttelivat hiihtämään aivan vastakkaiseen suuntaan mitä olin suunnitellut. Mitä kauemmas kotoa pääsin, sitä pidemmälle tahdoin. Aina uusi hangenmuoto, rinne tai silmään pistänyt kuvio rinteessä kutsuivat luokseen. Pidin kuitenkin pääni ja jatkoin Vetsikkoa kohti hiihtoa.

Tiesin että edessäni aukeaisi Vetsijoen ja Tenojoen risteys, mutten osannut kuvitellakkaan kuinka komeana! Hihkuin innosta, hitsi miten kaunista. Olen kerran aikaisemmin vuosia sitten patikoinut Vetsikosta nykyiseen kotiimme mutten muistanut kuinka kauniit maisemat tunturilta Vetsikkoon avautuu. Hiihtelin lähemmäs poroaitaa nähdäkseni mahdollisimman kauas, Vetsijoen mutkat ja alhaalla ajelevat autot.

DSC_6647
DSC_6666

Paluumatkalla maasto muuttui kivikkoiseksi ja kumpuilevaksi. Sain hiihdellä rinnettä myöten teräskantteja hankea vasten painaen.

Kauniit maisemat saivat miettimään kuinka onnellinen sitä onkaan kun saa liikkua luonnossa ja latautua arkea varten. Luonto antaa ihmiselle paljon, ei ole montakaan asiaa mitä ihminen tekee luonnon hyväksi ilman että korvaa jotain tuhoamaansa. Toivottavasti saitte kiinni mitä tarkoitan.

Vielä pitäisi lunastaa lupaus yöpyä lasten kanssa teltassa. Pian pääsen kauan kaivatulle pidemmälle yöreissulle, siitä seuraavaksi juttua.

Vetsikkojoen ruska

DSC_3717

Et voi välttyä Vetsikkojoen ylitykseltä ajaessasi Nuorgamintietä pitkin. Joki alittaa sillan Vetsikossa ja on jo siinä komea nähtävyys. Utsjoelta päin ajaessa ennen siltaa on levike ja polku joen näköalapaikalle lähtee tien eteläpuolelta. Näköalapaikalle on kilometrin verran käveltävää.

Linkki näköalapaikalle karttapaikka.fi:ssä

Lähdin esikoiseni kanssa Vetsikkojoelle seikkailemaan käytyämme ensin Utsjoen kylätalo Giisán syysmarkkinoilla. Vatsat täynnä pullaa, lettua ja jäätelöä tallustelimme lehtipolkua pitkin kohti näköalapaikkaa. Polku on helppo kulkea eikä korkeuserojakaan ole kuin nimeksi.

DSC_3700
DSC_3706
DSC_3696

Oltuamme koko porukka kipeinä olin vain kiitollinen siitä, ettei myräkkä tai pakkasyöt olleet vielä vieneet ruskaa mennessään. Maassa juolukanlehdet ja ruohokanukat erottuivat punaisina muusta maastosta, vain muutamista koivuista oli tippunut lehdet. Haavat olivat kauniin oranssinkirjavia.

Polun varrella olleet suuret kivet innostivat kiipeilemään. Sain nauttia raikkaasta ilmasta rauhassa, kiirehtimättä. Yritimme bongailla hirviä metsästä, luulimmekin suurta tummaa möhkälettä yhdeksi. Järjellä ajateltuamme totesimme hirvien lähteneen livohkaan lähistöltä kuultuaan höpötyksemme.

DSC_3720
DSC_3725
DSC_3727

Näköalapaikan jälkeen polku haarautui enkä voinut vastustaa pojan pyyntöä käydä katsomassa joen rantaa. Polun seuraaminen vaati yhteistyötä päästäksemme joen kuohujen lähistölle. Seikkailu oli retkikaverini mieleen, kiipesimme rinnettä ylös varvikon kautta kunen uskaltanut viedä poikaa pidemmälle polulla.

Kävimme vielä poroaidan rautaportilla mutkan ennen kuin käännyimme takaisin. Seikkailumme aikana parkkipaikalle oli ilmestynyt kaksi autoa lisää, harvemmin tähän aikaan vuodesta Vetsikon poluilla on tullut muita vastaan muussa kuin metsästyksen aikana.

Oletko käynyt Vetsikkojoella?

Muut postaukseni Vetsikosta.

Ilta Vetsikkojoella

DSC_1593 DSC_1595
DSC_1602
Pakkasta oli vain viitisen astetta, silti tuntui ettei päälle pukemani vaatteet riittäneet. Sormia palelsi ja kauluria oli pakko vetää korkeammalle suojaamaan kaulaa. Kävelin rivakkaan tahtiin Vetsikosta lähtevää polkua pitkin kohti kuohuvan Vetsikkojoen parhaimpaa näköalapaikkaa.

Vetsikkojoen ja sen polut löytää Vetsikosta, joka on 13 kilometrin päässä Utsjoen kylältä Nuorgamiin päin ajettaessa. Näköalapaikalle ei ole kilometriäkään matkaa.

Näköalapaikalla pysähdyin, olin lämmennyt sen verran että pystyin ihailemaan jylhiä maisemia vapisematta. Joen komea kuohunta peitti muut äänet alleen. Vastarannalla ei näkynyt minkäänlaista liikettä. On kutkuttavaa ajatella olevansa yksin korkeiden tunturien keskellä.

DSC_1606

DSC_1617
DSC_1620
Vaikka rinne vaikutti liukkaalta ohuen lumikerroksen takia uskallauduin laskeutumaan joen rantaan. Epäilin että laskeutuminen päättyisi persmäkeen, hiippailin alas puiden oksista kiinni pitäen ja onnistuin pääsemään alas kaatumatta. Suoritukseeni tyytyväisenä kumarruin rantaan kuvaamaan jäätä ja joessa hiljaa seisoskelevia kiviä.

Muistelin rannalla muutama vuosi sitten tehtyä lumikenkäretkeä joelle. Tuolloin jäällä kulkeminen oli jännittävää. Tähän aikaan vuodesta joen  vesi oli matalalla, ilman naskaleita en kyllä uskaltaisi yksin lähteä jäille hiihtelemään. Vaikka talvella jää on paksua, virtaavissa kohdissa se on heikkoa taikka puuttuu kokonaan. Samanlainen retki täytyy kuitenkin toteuttaa tulevan talven aikana.

DSC_1614 DSC_1623
DSC_1592
Lähdin kulkemaan rantakiviä pitkin kohti törmän matalaa päätä. Seurailin ketun jälkiä ja pysähtelin katsomaan jyrsiöiden polkuja rinteessä. Kapeat käytävät parveilivat jäätyneessä maassa. Pieniä tassunjälkiä vilisi metsässä, luulisi pöllöillä olevan makoisat ajat.

Päästessäni törmän loppuun en uskaltanut jatkaa pusikon lävitse matalammassa maastossa, nousin ylös polulle palatakseni samaa reittiä pitkin autolle. Näköalapaikalla yritin nähdä vastakkaisen tunturin rinteessä hirviä, joita Vetsikon alueella kulkee. Illan hämärtyessä ajatus vastaantulevasta hirvestä ei houkutellut.

Ennen Vetsikon siltaa on levike johon auton saa näppärästi jätettyä. Mönkijäura Vetsijoelle lähtee hieman lähempänä siltaa ja reitti Veahčatnjunille löytyy lähes parkkipaikkaa vastapäätä.

Linkki näköalapaikalle Karttapaikka.fi:ssä