Kaldoaivia on tullut nuohottua urakalla kuluneen vuoden aikana. Ensin alkusyksyn vaellukseni kohdistui erämaan keskiosaan, omalla vaelluksellani hiihdin itää kohti ja puolivälissä huhtikuuta pääsin nauttimaan seurasta erämaan läpihiihdolla.
Retkikuntaamme kuului lisäkseni Anne ja Sonja sekä ihana Rohmu. Vaellus oli alunperin suunniteltu tehtävän helmikuussa, mutta hurjan sään vuoksi siirryimme merkitylle reitille Sevettijärvi-Pulmanki reitille.
Lue postaus helmikuisesta hiihtoretkestä Tsuomasvaaralle
Oli kutkuttavaa päästä porukalla matkaan, en ole vaeltanut seurassa vuosiin. Onneksi meillä on hyvä porukka kasassa, juttu luistaa ja tarvittaessa saa hiihdellä yksin.
Ensimmäisenä päivänä hiihdimme tismalleen samaa reittiä mitä hiihdin omalla vaelluksellani. Koko vaelluksemme ajan aurinko lämmitti mukavasti, välillä liiankin. Parin viikon takaiseen verrattuna maisema oli paljon keväisempi, ruskeita pälviä näkyi siellä täällä valkoisten tunturien lomassa.
Meillä ei ollut ahkioita matkassa, vain päiväreput varustettuna lounailla, välipaloilla ja varavaatteilla. Yöpymisvarusteet meille kuljetti työpaikkani 70Northin Hannu ja puolisoni Juhis. Oli luxusta nauttia hiihdosta ilman raskasta kuormaa!
Lämpimästä päivästä huolimatta hangella oli ohut jääkerros. Jokilaakson ylitys onnistui suksin, varusteemme olivat hieman hörpänneet joesta vettä matkalla leiripaikkaamme…
Lukuisten taukojen jälkeen aloimme viimein lähestyä ensimmäistä leiripaikkaa. Varustereki oli jätetty oikein kauniille kumpareelle jonka ympäristöön kiinnitimme telttamme. Näin yksinvaeltajana oli rentoa kun tiesi ettei ole yksin vastuussa kaikesta, vaan porukasta löytyisi apua tarpeen tullen. Vesi keitettiin järven jäälle pakkautuneesta vedestä, helppoa kun ei tarvinnut keitellä lumia. Kuljetuksen aikana osa varusteista oli kastunut joen ylityksen yhteydessä, makuupussini kuivui oksalla roikkuen pikkupakkasessa yllättävän nopeasti!
Söimme päivälliset sekä iltapalat pälvellä, paljoa ei illalla jaksanut puuhailla kun jo pistettiin nukkumaan.
Aamulla varusteemme jälleen haettiin ja lähdimme hiihtämään kelkanjälkeä pitkin kohti Gálddoainurkia. Reitti oli eri mitä hiihdin omalla vaelluksellani, järville nousseen veden takia jouduimme välttelemään vesistöjä.
Rohmu-neiti kulki nätisti hiihtäjien rinnalla. Sitä ei paljoa huvittanut jos joku ryhmästä erehtyi perseilemään. Oli hyvä, että joukossa oli mukana yksi järjen ääni.
Gálddoainurkilla koettiin pieni suunnistushämmennys koko porukalla. Oletimme nousevamme huipulle, mutta huipun jälkeen olikin alamäki ja toinen jyrkkä nousu! Ja meille vasta vannottiin huipun olevan lähellä tavarankuljettajan tullessa rinteessä vastaan. Paikansin meidät ja sijainti tarkistettiin vielä Iphonen gepsillä. Olipa riemukasta osua oikeaan, satuimme seisomaan paikassa joka näytti kartasta katsottuna todellisuutta pienempänä.
Ja mitä lähemmäs rinnettä pääsimme sitä loivemmaksi nousu kävi ja aurinkokin alkoi paistaa. Loppumatka leiriin hiihdettiin upeaa valkoista tunturiylänköä pitkin.
Tällä kertaa varustereen löytäminen ei ollutkaan helppo rasti. Olin saanut karttakuvan paikasta, silti kohdetta etsittiin porukalla hajaantuen.
Illaksi oli luvattu kovempaa tuulta. Silti sinnillä istuimme korkealla nyppylällä illasta ja ruoasta nauttien. Vesi keitettiin lumesta. Olimme myös jännän äärellä, leiripaikkamme oli alueella jossa on tehty tunturipöllöhavaintoja, itsekkin syksyn vaelluksellani saatoin nähdä kyseisen linnun (havaintoni on epävarma) löysimme oksennuksia joita tutkittiin koko ilta.
Makuupussini oli ottanut uudelleen kosteutta ja hieman palelin alkuillasta. Yöllä tuuli otti ikävästi teltan seinään, olin katsonut ilmansuunnan väärin. Muut nukkuivat sentään hyvin, blokkasihan telttani pahimmat puhurit…
Aamulla kantohangella hiihtäminen teki matkanteosta jopa liiankin helppoa. Aurinkoinen keli jatkui eikä tuullutkaan. Kävimme tutkimassa kaikki löytämämme irtosulat pälviltä, sulat olivat luultavasti riekkojen ja pingviinien. Lounastauko vietettiin metsässä auringonlämmössä.
Buolzzalla innostuin nousemaan harjulle sukset jalassa. Kuinka olinkaan ikävöinyt harjuja! Harjut ovat ehdottomasti lempipaikkani Kaldoaivin erämaasta. Toivottavasti päädyn niille pian uudelleen.
Tauotimme nälän mukaan. Etsimme mukavia paljaita laikkuja jossa mielellään oli muutama kivi istuttavaksi. Söin valkosuklaata leipänä, aina ei jaksanut kaivella leipää syötäväksi.
Illan lähestyessä hanki alkoi sulaa ja upottaa. Jopa leveillä tunturisuksilla oli ajottain hankala pysyä pinnalla hangen hajoillessa varvikoiden päältä. Kun viimein saavuimme 70Northin Riekkojärven mökille meitä odotti pieni after ski! Meikä veti minttukaakaot henkeen ja Sonja kaatoi omansa pitkin pöytää, promillet olivat hyvin maltilliset vähäisen alkon puolesta mutta meno sitäkin levottomampi.
Rennon illan kruunasi lämmin sauna ja päivällisen jälkeen nautittu omena-kaurapaistos vaniljakastikkeella. Minulle vaelluksen rankin osuus oli ehdottomasti selvitä lämpimästä saunasta kylmän pukuhuoneen läpi mökkiin. Hrr!
Nukuin kolmannen yön mökin lämmössä vaikka kuinka uhosin nukkuvani ulkona.
Aamulla laitettuamme mökin kuntoon Juhis saapui vuorostaan hakemaan varusteitamme. Edessämme oli kahdenkymmenen kilometrin hiihto Utsjoelle moottorikelkkareittiä myöten.
Sää oli aurinkoinen ja hyvin tuulinen. Kaksikymmentä kilometriä ei ollut paha pätkä kun saimme hiihtää tasaista uraa myöten. Raskaan pätkästä teki sen yksinkertaisuus. Maisemissa oli hyvin vähän vaihtelua, vaikka avotunturikin oli häkellyttävän upea kaikessa valkeudessaan, valmiiksi tampattua uraa oli mälsä hiihtää. Jopa Rohmu-neitiäkin alkoi kyllästyttää vaikka se oli kävellyt hangella useamman päivän ja luulisi koiran olevan tässä vaiheessa vaellusta jo väsynyt.
Itselleni iski haikeus viimeisillä kilometreillä. Ei vielä! Talvikauteni päättyisi Ailikkaantielle, sulalle Nuorgamintien levikkeelle josta autoni löytyi.
Pizzat silmissämme raahauduimme viimeisillä voimillamme Hotel Utsjoelle vain kuullaksemme että nettisivuilla oli väärät aukioloajat ja jäimme hehkuvan punaisine kasvoinemme ilman herkkua.
Kauden lopetusvaellus oli hauska! Ja rento. Oli mukavaa hiihtää kantohangella aurinkoisessa säässä. Aurinkorasva ei pelastanut kasvoja paahteelta ja kantapäätkin selvisivät reissusta. Nyt onkin aika jättää hyvästit talvelle ja siirtyä kesäkauteen.
Sonjan (@laamasaurusrex) & ja Annen (_annehannikainen_) löydätte myös Instagramista. Kiitos kuvista ja seurasta naiset!
Erämaan vaeltajatar 