Voiko olla parempaakaan tapaa viettää laatuaikaa perheen kanssa, kuin lähteä luontoon nauttimaan upeasta kelistä ja maisemista?
Pienen lapsen kanssa kotipihallekin lähtö voi vaatia suurta suunnittelua ja hermojen pidättelyä. Suunnittelemme reissumme tunturiin Pikku-J:n kanssa jo hyvin edeltävän viikon aikana – seuraamme säätiedotuksia (+5m tuulella emme lähde pojan kanssa avarille alueille) ja valmistelemme lähtöä miettimällä pojalle sopivat vaatteet ylle.
Tällä kertaa mukaan puettiin villasukkahousut (+villasukat), villahousut, pitkähihainen body ja mummon kutoma villapaita. Vaatetus oli muuten sopiva 8 asteen pakkaselle ja 4m/s tuulenvireelle mutta rekeen pöllyävä lumi tuotti ongelmia meille molemmille. Lopulta päädyin suojaamaan pojan kasvot huivillani, kelkkalaseja hän ei suostu pitämään. Onneksi paluumatkalla poika nukahti syliini ja suostui valahtamaan alemmas reen tuulilasin suojaan. Hereillä ollessa maisemat ja kelkka kiinnostavat niin paljon, ettei poika missään nimessä tahdo istua alempana…
Suuntasimme tänään Loktajärvelle, jonka ohitse vaelsimme E:n kanssa pienellä vaelluksellamme. Loktajärven ohitse on helppo ajaa talvella, jos ei tiedä siinä olevan järveä – Kuoppilakselta sinne noustessa laaja lumen peittämä alue näyttää lähinnä suurelta tunturitasanteelta.
J oli meistä ainoa joka keskittyi pilkkimiseen. Puuhailin Pikku-J:n kanssa sivummalla muuta ja ihmeteltiin kauempana olevia kelkkoja. Loktalla oli annettavanaan muutama pieni ja yksi suurempi rautu, jotka otimme mukaamme ja palasimme takaisin Kuoppilakselle.
Päätimme grillata makkarat autiotuvalla ja joku olikin juuri käynyt sytyttämässä sinne tulet. Käytimme tulia hyväksemme ja kuivatimme samalla reen kyydissä kastuneet vaatteemme. Poistuessamme siistimme hieman paikkoja ja lisäsimme kamiinaan puuta.
J jatkoi Pikku-J:n kanssa pilkkimistä Kuoppilasjärvellä ja päädyin itse ajelemaan syvemmällä hangessa pökötillämme. Tänne on viime aikoina satanut aivan älyttömästi lunta ja nyt sitä vasta huomaakin kuinka kelkkamme ei vastaa tarpeitamme – se hädintuskin jaksaa vetää kahden istuttavaa rekeämme ylämäkiin. GTX onkin nyt myynnissä ja sunnuntaina pihallemme ilmestyikin tehokkaampi kelkki, jolla luulisi vetävän neljäpaikkaistakin rekeä.
Kotimatkalla pysähdyimme ihastelemaan poroja, jotka lähestyivät rekeämme ruuan kiilto silmissään ja pysähtyivät lähistölle pettyneinä. Pikku-J oli poroista aivan innoissaan ja jatkaessamme matkaamme nukahti tyytyväisenä päiväunilleen kelkan huristessa edessämme.
Jo tiistai-aamuna olin käynyt Kalkujoen laavulle vievällä polulla lumikenkäilemässä. Aika tosin loppui kesken ja jouduin jo poroaidalla kääntymään takaisin kotia. Nyt minua odottikin valmiiksi poljettu ura jyrkimmissä kohdissa.
Lähdin kotoa 11 aikaan jolloin päivän valoisin hetki alkoi olla käsillä. Lumikenkäilin pururadan viertä (latua tuhoamatta!) polun loppupäähän ja lähdin nousemaan jyrkkää polkua ylöspäin. Onnekseni tiistaina tekemäni polku oli leutojen kelien jälkeen päässyt kovettumaan ja kenkäily kävi kuin leikiten. Tosin olin taas pukenut liikaa päälle ja ensimmäisten metrien jälkeen oli vähennettävä vaatetta.
Kenkäilin poroaidalle saakka taukoa pitämättä. Pidin pienen tauon aidalla ja ilokseni huomasin jonkun toisen jatkaneen siitä eteenpäin! Kevyt kenkäily (haha) jatkui kodalle saakka.
Kalkujoenlampi oli saanut päälleen kantavan jään leudoista keleistä huolimatta ja muutamat kelkan jäljet risteilivät sen päällä. Taivas oli pohjoisesta päin kauniin sinertävä ja Johtalanvárri lepäsi paikoillaan hiljaisena.
Erämaan vaeltajatar 