Siitä on alle viikko kun palasin kotiin hiihtovaellukseltani (siitä lisää pian!) mutta en malttanut olla lähtemättä erämaan puolelle kauniina aurinkoisena päivänä.
Kotoa tunturiin lähtiessä saa nousta jyrkähkön mäen, päätin helpottaa hiihtoretkeäni ajamalla viitisen kilometriä moottorikelkalla syvemmälle erämaahan.
Jätin kelkan vaaran laelle josta suuntasin alas tunturikoivikkoon. Pystyyn kuolleet hallamittarin tuhoamat puut ovat aina hieman aavemaiset, kirkkaasta auringonvalosta huolimatta.
Vaarat ja tunturit toivat hiihtelylleni särmää. Olo oli kuin olisin kauempana kotoa, pitkällä vaelluksella! Nautin kantohangesta ja hiljaisuudesta.
Päädyin hiihtämään pienten harjujen taakse suoalueelle. Lukuisat riekkojen, kettujen, jänisten ja kärppien jäljet johdattivat toistaan kauniimmille aluelle.
Laajat erämaa-alueet mahdollistavat lähes täysin vapaan luonnossa liikkumisen. Tyyni aurinkoinen päivä voi olla petollinen jos hiihtäjä ei tarkkaile jaksamistaan ja sään mahdollista muuttumista.
Nyt keväällä on hyvä muistaa antaa poroille rauha vasomisajan lähestyessä.
Alkoi olla aika siirtyä lähemmäs kelkkaa. Lähdin nousemaan rinnettä ylös kiertäen muutaman kurun kautta ja yllätyksekseni löysin matkan varrelta kärpänpesän. Aikani pesää etäämmältä katseltuani jäin hetkeksi katselemaan Tenojoelle avautuvaa maisemaa.
Kaipuu vaeltamaan on käsittämättömän suuri! Onneksi minulla on vielä edessä yksi vaellus Kaldoaiville, hiihdän asiakkaideni kanssa viime kevään vaelluksen reitin. Odotan vaellusta innolla!
Kesän ja syksyn opastamani vaellukseni löytyvät kotisivuiltani www.northerntrails.fi. Järjestän aloittelevien vaeltajien vaelluksen ja ruskavaelluksen sekä vaellan Kevon reitin yksityisen ryhmän kanssa.
Tässä postauksessa palataan viime kevään hiihtovaellukselleni Kaldoaivin erämaahan jolloin hiihdin viiden päivän ajan vaihtelevissa olosuhteissa teltassa ja autiotuvissa yöpyen. Tarinan ohella kerron rutiineistani vaelluspäivän aikana ja varusteistani.
Herään levottoman yön jälkeen herätyskelloon. En ollut palellut kahden makuupussini ja tunturiviitan uumenissa, eikä pakkastakaan ollut yöllä paljoa. Edeltävän illan jälkihavainnot karmivat mielessäni, onneksi kyseinen eläin ei tullut nuuskimaan telttaani!
Lisään kerrastojen ja villavaatteiden päälle untuvaa, survon pilkkisaappaat jalkaani ja käyn ulkona vessassa. Tai no, kuopalla jonka valitsin vessaksi.
Kauhaisen kattilaan lunta ja katsahdan bensakeitintäni tuimasti – se ei toiminut illalla enkä jaksaisi alkaa selvittämään heti aamusta mikä sitä vaivasi.
Lumi suli hiljalleen trangialla kun nautin yön yli termarissa ollutta haaleaa vettä. Lämmitin kotona valmiiksi voideltua ja täytettyä ruisleipää keittimellä ja pian pääsin kahvivesien keiton jälkeen nauttimaan myös aamupuurosta.
Päivän vedet tekeytyivät taustalla pakatessani varusteita kasaan. Kiehautetun veden kaadoin ruokatermariin kuivatun lounaan sekaan ja loput termospulloon päivän juotaviksi.
Hampaanpesu on vaelluksillani yksi tärkeimmistä rutiineista! Tuntuu ettei päivä ala jos ei saa suuta puhtaaksi aamukahvin jäljiltä.
Päivä tunturimaastossa
Kasattuani teltan ja varusteet ahkioon lähdin hiihtämään kohti päivän seuraavaa etappia. Sää vaikutti alkuun hyvältä, hiljalleen pilvet peittivät taivaan eikä aamun sinertävästä maisemasta ollut tietoakaan.
Jouduin pakkaamaan ahkion uudelleen sen kaatuillessa. Ahkion päällä köllötti päiväreppu jonka uumenista löytyi gps, ensiapulaukku, tulentekovehkeet, toppahame, kevytuntsikka, välipalaa, ruokatermari sekä juotavaa. Päivärepusta on nopea napata päivän aikana tarvittavat asiat.
Söin välipalapatukkaa hiihdellessäni järvien ylitse yhä korkeammalle kohti avotunturia. Lounastauolle kaivoin kevytuntuvatakin lämmittämään, termoksessa tekeytynyt lounaskin oli vielä sopivan lämmintä.
Muutin hieman suunnitelmiani hiihtäessäni kohti Gálddoainurkia, huonolla säällä ei olisi järkeä hiihtää korkeammalle. Maasto muuttui hankalammaksi, yritin nähdä moottorikelkan jälkiä hangessa ja hahmottaa mitä kautta olisi fiksuinta laskeutua Gálddašjokilaaksoon.
Maisemista ei saanut paljoakaan selvää kaiken ollessa tasaisen harmaata. Jokilaakson seinämien kiviä erotti sieltä täältä, en erottanut edes maaston muotoja kunnolla laskeutuessani laakson pohjalle. Siinä rytäkässä kaadoin ahkion, onneksi siitä ei hajonnut mitään!
Hieman tuskastuneena matkasta saavuin hiljalleen Áldoleakšalle. Tuuli voimistui sään huonotessa entisestään. Väsyneenä päivän haastavasta maastosta kuljin gepsin avulla kohti harjua jonka taakse telttani tahdoin laittaa. Olin saanut päähän pinttymän kohteesta, oli pakko päästä perille.
Leiripaikan rauha
Kun pääsin harjulle teltta oli hetkessä pystyssä. Ympäriltäni en erottanut enää muuta kuin tasaisen sinertävän harmaan maaston ja muutaman puun kaukaisuudessa. Vaihdoin kuoritakkini untuvaan, kosteat merinokerrastot kuiviin leirikerrastoihin ja hiihtohousuina käyttämäni Fjällrävenin paksummat talvivaellushousut untuvahousuihin. Monot vaihtuivat pilkkisaappaisiin.
Ruuaksi lämmittelin trangian pannulla mikropizzaa. Roiskeläppää syön vain talvivaelluksilla, mahtavaa luxusta! Lumesta vesien keittelyssä meni aikansa, trangia toimi samalla omanlaisena lämmittimenä ja tarkenin hyvin lukea kirjaa illan mittaan. Vesiä keitin iltaa ja aamua varten kunnes saisin taas aamulla aloittaa sulattelun uudelleen.
Ulos olin kaivanut vessakuopan ja absidiin tilaa puuhastella. Yöksi varusteeni olivat nätissä kasassa patjan vieressä, puhelin latautui makuupussissa yötä varten. Tuuli otti telttaan maltillisesti kiinni myräkästä huolimatta.
Yön tunnelmia
Teltan pohjalla oleva eristepatja tuntuu mukavan lämpimältä polvien alla. Untuvatäytteinen ilmapatja ja solumuovipatja varmistavat ettei kylmä hohkaa läpi yöllä. Pelaan varman päälle ja nukun vielä kahdella pussilla joiden päällä on vielä Fjellduke-tunturiviitta jota voin pitää kylmyydestä riippuen joko auki tai kokonaan kiinni.
Pesen vielä hampaani absidissa ja kurkistan ulos tarkistaakseni ahkion tilanteen. Siellä se hiljalleen peittyi hankeen lumen lentäessä tuulessa.
Kuivien merinokerrastojen lisäksi puen päälleni villaa. Kaulurin ja pipon lisäksi nukun välillä lapasissa. Villasukat ovat must have.
Tuuli kovenee ulkona, jännittää. Kuuntelen aikani teltan kattoa pieksevää tuulta ennen kuin nukahdan korvatulpat korvissani. Yöllä herään kuuntelemaan tuulta, se on säätiedotuksen lupaamana laantunut. Hyvä niin, koska aamulla matka jatkuisi avotunturissa kohti seuraavaa yöpaikkaa.
Kotona Vetsikossa pakkasta oli mukavat -11 astetta lähtiessäni ajelemaan kohti Nuorgamia. Päivästä vaikutti tulevan upea, vasta Pulmankijärven Isonkivenvaaralla tajusi päivän koko komeuden.
Kaamos on alkanut lähes yllättäen, yhtäkkiä sitä vain huomasi pimeän tulevan nopeasti ja päivien lyhentyneen. Kahden jälkeen, jos kelloa ei seuraa, voi luulla kellon olevan paljon enemmänkin. Vuosi vuodelta kaamos tuntuu lyhenevän ja viikkojen kuluvan nopeammin, viime talvena jopa harmitti kaamoksen loppuminen!
Kävin töissä mutkan ja nappasin tunturisukset mukaani hiihdelläkseni lähimaastossa. Pakkasta oli yllättäen -20 astetta! Onneksi olin pukeutunut riittävän lämpimästi. Auton parkkeerasin Pulmankijärventien reunaan ja maisemista ihastuneena päätin napata pari kuvaa kameralla ennen lähtöä. Pettymyksekseni huomasin muistikortin jääneen kotiin. Kamera autoon ja matkaan puhelimen varassa!
Kameralleni kävi taannoin pieni äksidentti. Vaikken kovin hyvää huolta pidä siitä, se on säästynyt vuosien aikana suuremmilta haavereilta. Erään yöretken päätteeksi olin pakannut mukana olleet elektroniikat pusiin jossa oli myös avattu hillopurkki. Kassi unohtui autoon ja seuraavan kerran kameraa tarvitsiessani löysin kamerani lillumasta hillosta. Hihnan jouduin katkomaan ja meni aikansa että sain putsattua kameran jokaisen kolon hillosta! Pesun jälkeen näppäimet jäivät tahmaisiksi enkä saa enää muutettua asetuksia manuaalilta automaatille, käytettyä ajastinta… Noh. Pientä siihen nähden mitä kameralle olisi voinut tapahtua jollain vaelluksella.
Joulukuun ensimmäisille päiville osuneella hiihtoretkelläni lumi oli pehmeää, varvikoissa oli hankala hiihtää suksien kärkien tarttuessa puskiin. Nyt melkein viikon kestäneen tuulisen ajanjakson jälkeen pehmeä hanki on muisto vain – tunturissa on hankalampi liikkua suksin tai lumikengin kovilla aalloilla, lipoilla ja kivien törröttäessä esiin tuulen puhaltamilta alueilta. Onneksi on luvattu lisää lunta!
Pyrin korkeammalle vaaran rinteeseen näkemään kauniit kaamostaivaan värit etelässä. Yllätyksekseni korkeammalla ilma tuntui paljon lämpimämmältä kuin alhaalla auton luona, meinasi tulla jopa hiki hiihdellessä yhä kauniimpien puiden luokse!
Aikani taivaan punertavia värejä katseltuani päätin hiihtää vielä hetken pohjoistaivasta päin nähdäkseni kauniin sinisen taivaan. Palatessani alas autolle huomasin jälleen pakastuvan.
Näin koet kaamospäivän parhaimmillaan retkelläsi Utsjoella ja Nuorgamissa;
Ole liikenteessä 10 ja kello 15 välillä! Iltapäivä yhden ja kahden välillä taivas on kauneimmillaan
Valitse retkipäiväksi mahdollisimman kirkas päivä, pilvisellä säällä taivaan värit voivat jäädä näkemättä
Hakeudu korkealle (muista tarkistaa tuulen vahvuus!). Utsjoen kirkonkylällä Geologinen polku ja Ailigas- tunturi ovat hyviä kaamosretkikohteita, Nuorgamissa abouttiarallaa koko Pulmankijärventien alue, kuten Skaidijärven retkeilyreitti, Heikkovárri, Hárremahčohkka ja Fielbmajärven laavu
Varaudu lämpimillä lisävaatteilla, lämpimällä juomalla, eväillä ja otsalampulla sekä suksilla tai lumikengillä
Lataa kameran ja puhelimen akut täyteen, pyri pitämään ne lähellä kroppaasi jotteivät ne jäätyisi. Suosittelen puhelimelle Thermo bagia joita saa. mm. Partioaitasta
Olo toiseksi viimeisenä aamuna oli innostunut. Kahdeksan päivää erämaassa oli antoisaa, nautin mutta myös ikävöin ja stressasin. Kotiin saapumisen lähestyminen oli samalla haikeaa mutta helpotus.
Yhdeksän kilometrin päivämatkan kunniaksi pidin pitkän aamun Tsaarajärven autiotuvalla. Siivosin tuvan edeltävien jäljiltä ja tein kunnon kiehiset ilahduttamaan seuraavia.
Kulutin aikaa merkityllä reitillä reilusti. Söin lounasta teemarista matkan puolivälissä, pysähtelin katselemaan maisemia ja rapsuttelin koiraa joka jaksoi ihmeen hyvin pitkän taipaleen jäljiltä.
Tsuomasjärvellä kävin ensin kurkkaamassa autiotuvan. Tupa on luxusta, vessa on nimittäin sen sisällä eteisen käytävän päässä. Puitakaan ei tarvitse hakea ulkoa.
Pystytin telttani pihalle ennen sadetta. Tein päivällistä, luin kirjan loppuun ja aloitin sen uudelleen. Ihmettelin Tsuomasvaaralta kantautuvaa vihellystä, aikani ääntä kuunneltuani piekana liiteli paikalle. Ilmeisesti sillä oli pesä kallioisella rinteellä.
Illan tullen paikalle saapui muita vaeltajia. Seurailin heidän puuhiaan ja hiljalleen laitoin itsekkin nukkumaan.
Nopean viimeisen aamupalan jälkeen juttelin tovin yöllä paikalle saapuneiden vaeltajien kanssa. Oli virkistävää jutella muillekin kuin koiralle! Vaikka nautin yksinolosta, rankan reissun aikana oli mukava päästä jutustelemaan edes kerran. Kiiski ei paljoa juttele takaisin.
Polku Tsuomasvaaralta Pulmankijärventielle on kumpuileva, soinen ja erityisen kaunis järvineen. Vierailin Mivtejohkan porokämpillä täyttämässä juomapulloni. Kämppää ei enää kovinkaan paljoa huolleta, en kurkistanut sisälle kun siellä majaili joku. Vuosia sitten se oli ihan ok yövyttävässä kunnosa.
Tuskaisin osuus viimeiseltä päivältä oli poroaidan vierellä kävely korkeinta rinteitä pitkin. Helleaalto iski rajusti, koira läähätti ja tuntui kuin olisin kävellyt viimeisillä voimillani eteenpäin. Rajapyykillä pidimme taukoa, kokosin mielessäni vaelluksen ja totesin reissun olleen mahtava!
Vaelluksellani sain laittaa yksinvaeltamisen taitoni koetukselle, jokien ylitykset täytyi arvioida tarkasti, tein uuden reittisuunnitelman, pärjäsin kuutena sadepäivänä, leiripaikat olivat kauniit ja vaihtelevat. Vaikka mieliala oli ajoittain matala sain syömällä pidettyä oloni hyvänä.
Kohtaamiseni luonnon kanssa jäivät päällimmäisenä mieleen kaikista haasteista huolimatta. Mystinen haukku erämaassa, suuri kaakkuriparvi, yli lentäneet metsähanhet, ukkonen sekä sateiden nostamat vedet joissa saivat mielen nöyräksi. Edes sateiset päivät Vetsijoella ja Áldoleakšalla eivär näyttäydy muistoissani negatiivisesti.
Erämaahan ei tule astella nokka pystyssä, luonnon kanssa tulee olla sinut ja valmistua eteen tuleviin haasteisiin. Luonto osaa myös palkita upeilla auringonlaskuillaan, kauniilla maisemillaan, monimuotoisuudellaan ja yllätyksellisine kohtaamisineen. Mainittakoon yhdeksi tällaiseksi upeat hirvensarvet ja suuri kaarelle kasvanut katajikko avotunturissa.
Lähdin juhlimaan vaellukselleni monia asioita. Kahdeksan päivää yksin erämassa oli oikea tapa saada miettiä rauhassa.
Kahdeksan päivää otti myös omansa. Jalkani olivat öisin levottomat pari viikkoa, telttaa sai taas paikkailla koiran jäljiltä ja housuni haarat ratkesivat Vetsijoen rannoilla liukastellessa raskas rinkka selässä.
Kiitos vaelluspostausteni lukemisesta! Odotan innolla seuraavaa vaellusta joka lienee joskus kevät-talvella.
Seuraavaksi postauksissa pyöräillään ruskaisessa Urho Kekkosen kansallispuistossa, huiputetaan Norjan Rastigaisa ja ollaan yötä metsässä joen varrella.
Erämaan vaeltajatar 