Patikointia lähitunturilla

DSC_6814
DSC_6823

Nyt hypätään vauhdista keväästä kesään!

Ei ole edes juhannus ja ulos katsoessa huomaa kesän edenneen vauhdilla. Hillat, uuvanat, sieliköt ja pian myös suopursut kukkivat, lehti on puussa eikä lämpötilassakaan ole valitettavaa. Vain kohmeisina ryömivät kimalaiset ja viileä tuuli vihjailevat kesän olevan vasta alussa.

Nämä lämpimät, kesäiset päivät saavat minut kriiseilemään vaellusten suhteen. On hankala hahmottaa kesän olevan vasta aluillaan! Ehkä kriisiä syventää se, etten ole varma minä ajankohtina vaellukseni toteutan. Tänä vuonna vaellan ensimmäisen vaelluksen poitsu seuranani Urho Kekkosen kansallispuistossa ja toisen yksin Kaldoaivin erämaassa. En malttaisi odottaa näitä reissuja!

DSC_6838
DSC_6843
DSC_6846

Kesällä sadekkaan ei ole este ulkoilulle. Lähdin viikonloppuna tsekkailemaan lähimaastoja, nälkä kasvaa syödessä ja pian löysin itseni pidemmältä kuin mihin tarkoitus oli lähteä. Vettä satoi kuuroina kulkiessani avotunturissa kohti vaaran huippua. Vierailin kurun reunalla ja tutkin jännittyneenä sen reunoja, monikohan poro putoaa petollisilta jyrkänteiltä alas…

Lunta ei ollut enää kuin varjoisissa paikoissa. Maasto on märkää, mutta joet ovat pikkuhiljaa alkaneet laskea sulamisvesien ehtyessä. Vesisateessa tarpoessani en havainnut lintuja, sain tutkia maastoa omassa rauhassani.

Erämaajärvelle päästessäni innostuin kiertämään sen. Vaikka järvi on tuttu, en ole koskaan kiertänyt sitä kokonaan. Suo oli tulvinut joten en aivan rantaviivaa pitkin päässyt kulkemaan. Oli mielenkiintoista nähdä tutut maisemat hieman eri perspektiivistä!

DSC_6847
DSC_6850
DSC_6854

Samat maisemat vuodesta toiseen eivät kyllästytä – luonto on siinä ihmeellinen, miten päivästä toiseen maisemat muuttuvat pieniltä yksityiskohdiltaan (negaatiiviset muutokset, kuten ihmisten aikaansaamat tuhot ovat taas oma juttunsa, nyt tarkoitan luonnon omaa kiertokulkua). Suurimmat vaihtelut ovat vuodenaikojen vaihtuessa, mutta keskellä kesääkin muutosta on havaittavissa. Jossain vaiheessa hillankukat putoavat pois, helle kuivattaa pienimmät tunturipurot…

Järveä kiertäessäni osuin kauniille koivujen ympäröimälle purolle. Yhtäkkiä maisema oli muuttunut avotunturista pieneksi metsäksi, kuinka upeaa!

Seikkailuni jatkui, seuraavaksi sain taiteilla pientä kaistaletta myöten järven länsirannalla suuren lumivallin peittäessä osan maastosta. Hieman hirvitti katsella syvää vettä ja hangesta kiinni pitäen loikata seuraavalle kivelle turvaan.

Ennen kuin lähdin ylittämään seuraavaa kaistaletta bongasin komeat poronsarvet pohjasta! Oli pakko onkia ne mukaan, vettä oli kyynärpäähän saakka. Sarvet arvatenkin haisivat aivan ulosteelle, silti ne piti kiinnittää reppuun ja jatkaa matkaa.

DSC_6855

Avaraa maisemaa katsoessa pohtii pakostakin, ehtiikö jokaisessa mielenkiintoisessa paikassa vierailla jalan ennen liikuntakyvyn menettämistä. On mielenkiintoista millaiseksi maasto on aikojen saatossa muovautunut, millaisia yksityiskohtia löytyy ja mitä aikojen saatossa luontoon on jäänyt. Luonnonmateriaaleista valmistetut esineet ovat mielenkiintoisimpia, pullot ja muu roska taas tuntuvat painona repussa. Onneksi näiltä syrjäisemmiltä alueilta löytyy vähemmän roskaa.

Yksi poronsarvi rikkaampana ja vaatteet sateesta kosteana lopettelin tutkimusmatkani lähirinteelle. Vaikka lähes takapihalta avautuukin uskomaton erämaa, myös unohdetut lähimetsät vetävät puoleensa. Pohdin usein, milloin viimeksi joku muu on kulkenut juuri niillä senteillä missä itse juuri kävelen.

Viikko? Kuukausi vai jopa vuosi?

Hiihtoretki lähivaaralle, lämpimästi pukeutumisen tärkeys

DSC_6680-2
DSC_6670

Kevät on oikukasta aikaa. Vaikka sää vaikuttaisikin leudolta ja aurinko paistaisi lämmittäen ulkoilijaa, mukaan retkelle on silti hyvä pakata lämmintä vaatetta mukaan. Jo paksummat hanskat, pipo pannan tilalle ja villapaita voivat pelastaa retken.

Meinasin astua kevään asettamaan ansaan lähtiessäni hiihtämään lähivaaralle. Onnekseni olin hoksannut pukea lämpimästi.

Ajoin moottorikelkalla ylös avotunturiin skipaten kamalan mäkemme jossa kovin hiihtomotivaatio karisee ensimetreillä pois. Monesti jätän korkeimmat maastot hiihtämättä väsyttyäni alkumatkasta, nyt oli helppoa parkkeerata kelkka rinteeseen ja lähteä seikkailemaan.

En kaivannut retkeltäni kuntoilua. Työpäivän päätteeksi kaipasin aivojen tuuletusta, hetken omaa aikaa. Aurinko paahtoi ohuen toppatakkini läpi, oli pakko jatkaa matkaa pelkkä kerraston paita päällä. Haaveilin hiihteleväni vielä tälle keväälle jonnekin pidemmälle yöretkelle upeassa auringonpaisteessa, toivottavasti tämä toive toteutuu. Mutkittelin kivikoissa ja jälleen kerran pohdin toistensa päälle pinottujen kivien kohdalla kuka tai mikä ja miksi kiviä on kasattu päällekäin pitkin erämaata. Välillä toistensa päällä kiikkuvat kivet ovat todella suuria ihmisen nostamiksi kiviksi. Osa päällekkäin kasatuista kivistä on vanhoja reittimerkkejä.

DSC_6673
DSC_6674

Pitkästä aikaa hiihdin liukulumikengilläni. Olen tottunut tunturisuksieni täyspitkiin nousukarvoihin ja lipsuvat pohjat ottivat hieman hermoon. Liukulumikenkäni ovat Oacin xcd:t 160 senttisinä, ihan jees kapistukset lähimaastoihin. Hiihdettyäni talven monot jalassa olen tykästynyt niiden tukevampaan menoon, ea- siteissa kengät tuntuivat lipsuvan paikoiltaan.

Alkoi olla t-paitakelit. Tuskastelin kuumuudessa ja potkiskelin raskasta märkää lunta irti suksien pohjasta. Käväisin vaaran huipulla tähystämässä Skoarrajärveä, ketään ei näkynyt lähitienoilla vaikka erehdyttävästi ihmisiltä näyttävät kivet lähirinteissä saivatkin mieleni näin luulemaan. Monesti vaeltaessakin olen näkeväni liikettä rinteillä. Alitajuntainen toive nähdä muitakin nauttimassa luonnosta?

DSC_6676
DSC_6681

Laskeuduin hieman alemmas kiviselle pöytäryhmälle juomaan termarista teetä ja nauttimaan korvapuustin. Piti pukea takki takaisin päälle, alkoi tuulla. Ilman takkia en olisi pystynyt jäämään tauolleni ja olisin voinut paleltua pahemminkin.

Seurasin kuinka Norjan puolella sumun näköinen sakeus laskeutui rinteitä pitkin laaksoon, siitä kurua pitkin pienelle joelle aina Tenojoelle saakka. Tuli kiire, lumipyry oli tulossa vauhdilla kohti! Näky oli upea, mutten tahtonut jäädä sateen alle. Harmitti luopua auringon lämmöstä, pitkän talven jälkeen mieli ja keho janoavat aurinkoa.

Paluumatka kelkalle ei kestänyt kauaa. Palattuani sukset kyytiin alkoi sataa suuria hiutaleita. Onneksi olin pukeutunut lämpimästi!

DSC_6678
DSC_6683

Laskeutuessani alas rinnettä kohti kotia lumisade loppui. Pilvi näytti jatkavan matkaansa kohti Vetsikkoa. Kuinka hieno kokemus! Harvemmin arjessa tulee pysähdyttyä seuraamaan yksittäisen kuuron liikehdintää. Kesäisin samaa pystyy harrastamaan tunturien laelta sadekuurojen vaeltaessa paikasta toiseen. Mitään nopeaa toimintaahan tämä ei ole.

Etenkin avotunturiin suunnatessa päiväretkellekin on otettava mukaan lämmintä vaatetta vaikka sää vaikuttaisikin seesteiseltä. Sääolosuhteet muuttuvat nopeasti, kylmettyminen keskeyttää retken ja altistaa vaaratilanteille. Kuten jo edellä mainitsin, jo paksummilla hanskoilla, pipolla ja takilla tekee paljon.

Aurinkoisia kevätretkiä teille! Seuraavaksi pyrin julkaisemaan videon Urho Kekkosen kansallispuiston yhden yön retkestäni.

Hiihtoretki kotituntureille

DSC_6666

Olemme asuneet nyt noin vuoden ja nelisen kuukautta nykyisessä asuinpaikassamme ja on varmasti sanomattakin selvää, että lähimaastoissa riittää vielä paljon tutkittavaa. Olen jonkin verran ehtinyt patikoimaan Vetsikon alueella ennen muuttoamme mutta vasta viime talvena sain aloittaa perusteellisemman tutkinnan lähituntureilla.

Energisen viikonlopun päätteeksi päätin lähteä uhmaamaan rinteitä, liimasin nousukarvat suksiin ja lähdin nousemaan jyrkkää rinnettä ylös kohti erämaata. Kotipihastamme lähtee kelkalla poljettu ura jyrkkään mäkeen joka valitettavasti on noustava jos mielii tunturimaastoon. Nousukarvojen ansiosta suksia ei tarvinnut riisua kertaakaan rinnettä ylös noustessa.

DSC_6601
DSC_6608
DSC_6612

Tasanteelle päästessäni olin aivan poikki. Hiki virtasi ja ajatus alkuperäisen suunnitelman mukaan hiihtämisestä tuntui raskaalta. Innostuin kuitenkin vastasataneesta koskemattomasta hangesta ja jaksoin lähteä hiihtelemään kohti Vetsikkoa. Näin kevätaikaan poroja aletaan keräämään eikä niiden hätyyttely ole suositeltavaa, harmikseni huomasin menosuunnassani muutamia. Ei auttanut kuin vaihtaa suuntaa kohti rinteitä.

Hangen alla piilottelevat kivet raapivat nousukarvoja hiihtäessäni tasanteen läpi. Uppohankisten rinteiden nousu oli mukavaa, leveäkärkiset sukset eivät upottaneet paljoa. Aurinko paistoi hellien, sain hiihtää takki auki.

Ihastelin lumen muovaamia muotoja rinteissä. Voi, kunpa olisin pidemmällä reissulla! Kaipasin ahkion vetoa.

DSC_6615
DSC_6641
DSC_6624

Tunturien muodot houkuttelivat hiihtämään aivan vastakkaiseen suuntaan mitä olin suunnitellut. Mitä kauemmas kotoa pääsin, sitä pidemmälle tahdoin. Aina uusi hangenmuoto, rinne tai silmään pistänyt kuvio rinteessä kutsuivat luokseen. Pidin kuitenkin pääni ja jatkoin Vetsikkoa kohti hiihtoa.

Tiesin että edessäni aukeaisi Vetsijoen ja Tenojoen risteys, mutten osannut kuvitellakkaan kuinka komeana! Hihkuin innosta, hitsi miten kaunista. Olen kerran aikaisemmin vuosia sitten patikoinut Vetsikosta nykyiseen kotiimme mutten muistanut kuinka kauniit maisemat tunturilta Vetsikkoon avautuu. Hiihtelin lähemmäs poroaitaa nähdäkseni mahdollisimman kauas, Vetsijoen mutkat ja alhaalla ajelevat autot.

DSC_6647
DSC_6666

Paluumatkalla maasto muuttui kivikkoiseksi ja kumpuilevaksi. Sain hiihdellä rinnettä myöten teräskantteja hankea vasten painaen.

Kauniit maisemat saivat miettimään kuinka onnellinen sitä onkaan kun saa liikkua luonnossa ja latautua arkea varten. Luonto antaa ihmiselle paljon, ei ole montakaan asiaa mitä ihminen tekee luonnon hyväksi ilman että korvaa jotain tuhoamaansa. Toivottavasti saitte kiinni mitä tarkoitan.

Vielä pitäisi lunastaa lupaus yöpyä lasten kanssa teltassa. Pian pääsen kauan kaivatulle pidemmälle yöreissulle, siitä seuraavaksi juttua.

Hiihtoretki Kaldoaivin erämaan pohjoisrajalla

DSC_5038
DSC_5039

Kymmenen kilometrin hiihtoretkeni starttasi Nuorgamintien varrelta Välimaasta. (Linkki levikkeelle karttapaikka.fi:ssä) Lähdin hiihtämään mönkijäuraa seurailevaa kelkanjälkeä pitkin Kaldoaivin erämaahan.

Kartassa polku haarautuu rinteeseen ja joelle. Kelkanjälki seuraili jokea aina poroaidan portille saakka. Jälki ei ole virallinen, sitä ei välttämättä aina löydy. Loppusyksystä joen rannalla kävely oli hankalahkoa tiheän kasvuston ja kivikkoisen maaston takia.

Erämaahan suunnatessa on tärkeää varustautua oikein. Sää voi muuttua hetkessä aurinkoisesta sateiseksi, kovat tuulet saavat lumen lentämään ja muuttavat etenemisen hankalaksi. Kartta, eväät ja lämpimät vaihtovaatteet turvaavat retken. Puhelin ei välttämättä toimi edes tien läheisyydessä.

Päivä oli lämmin, alempana tuulelta suojassa sain hiihtää hetken pelkkä villapaita päälläni. Retki alkoi jännittävästi haistaessani vahvan virtsan tuoksun tulevan syvemmältä metsästä, hiihtelin ripeästi kauemmaksi hajusta, ei tehnyt mieli törmätä hirveen. Tai mihinkään muuhun niin vahvasti löyhkäävään, haistelin jopa omia vaatteitani ihmetellessäni hajun voimakkuutta…

Ylemmäs päästessäni tuuli yltyi eikä pelkällä villapaidalla enää pärjännyt. Lumi alkoi juosta eikä kauniista auringonpaisteesta ollut enää jälkeäkään.

DSC_5043
DSC_5055

Poroaidan portti oli surullinen näky, porojen läpikulkua estävät tolpat näyttivät siltä kuin niiden läpi oltaisi ajettu mönkijällä tai kelkalla. Pääsin portin läpi sukset jalassa kulkemalla niiden välistä, ei kai siitä täysikokoinen poro mahtuisi läpi…

Aidan jälkeen jälki siirtyi hieman idemmäs. Tunturikoivut heiluttelivat paljaita oksiaan kovassa tuulessa maaston muuttuessa hankalakulkuisemmaksi. Jäljeltä poiketessa suksien pohjiin kerääntyi raskasta kosteaa lunta muuttaen hiihtämisen lumikenkäilyksi.

Maisemat olivat muuttuneet avoimesta tunturin rinteestä jokea myötäileväksi metsäksi. Puita oli harvakseltaan, ajoittain jyrkkänä kohoava rinne antoi suojaa tuulelta. Mieli vaelteli arkisissa asioissa.

Jeagelveaijavrilla nälkä iski. Haaveilin suojaisasta taukopaikasta järven etelärannalla, suunnitelma muuttui nopeasti todetessani tuulen olevan armoton.

DSC_5060
DSC_5062
DSC_5064

Taivas alkoi selkiytyä lähestyessäni vastarantaa. Jäällä lumi ei tarttunut suksien pohjiin, rannalla hiihtämisestä ei tullut enää mitään useiden senttien paksuisten lumipaakkujen liimautuessa kiinni. Hiihtäminen oli muuttunut raskaaksi, nälkäisenä en olisi jaksanut pidemmälle.

Syötyäni kanapastaa termoksesta voimat alkoivat hiljalleen palailla. Nautin auringonpaisteesta samalla pohtien, miten jaksaisin hiihtää kotiin saakka raskaan lumen takertuessa suksien pohjiin.

DSC_5077
DSC_5078
DSC_5080

Haaveilin hiihtäväni kurun kautta ylös Skoarrajávrille, päädyin nousemaan vaaran päälle vähempi lumi mielessäni. Hiihtäminen alkoi toden teolla ärsyttää ja riisuin sukseni kävelläkseni vaaran yli. Kävely Sorellin Cariboilla ei ole helppoa niiden suuren koon takia.

Ihailin maisemia ja yllätyin kuinka pitkälle vaaran päältäkin näki. Alamäen lähestyessä otin sukset käyttöön ja laskettelin alas järvelle kiviä väistellen.

Suojaisalla Skoarrajávrilla tuulesta ei ollut tietoakaan. Suksikin alkoi luistaa tehden hiihtämisestä jälleen mukavaa.

DSC_5083
DSC_5087

Skoarrajávrin jälkeen maasto muuttuu mäkiseksi. Kelkanjäljellä laskettelu oli jännittävää, lämmin keli oli tehnyt lumesta liukasta. Rinteessä oli paljon sulia kohtia, suksien pohjat kärsivät kivistä ja varvikoista.

Skoarrajávrilta kannattaa laskea alas ”Kivelän levikkeelle” (linkki karttapaikka.fi) Sinne menee yksityisen tahon tikuttama kelkanjälki. Rinne on jyrkkä, innostuin laskettelemaan puhtaalla hangella kaatuen kahdesti, viimeisen kerran juuri ennen poroaidan porttia.

Tälle hiihtoretkelle kilometrejä kertyi lähemmäs kymmenen. Levikkeiden välille jää viitisen kilometriä matkaa.