Aloitin vaellukseni Utsjoen Baddasta ja hiihtelin ensimmäiseksi yöksi Rohtojärvelle. Kerrankin säät tuntuivat olevan puolellani! Tuuli yltyi tasaiseen tahtiin päivien aikana hurjistuen myräkäksi kahden vuorokauden ajaksi. Toisen yön yövyin Erttetvárrin alapuolella josta hiihtelin Gáimmoaivin juurelle kolmanneksi yöksi. Vierailin Guivin huipun alapuolella, harmikseni sää oli sen verran haastava etten nähnyt eteeni mitään, osa päivän matkasta hiihdettiin pelkän gepsin avulla!
Vaellus oli sekä mukavan rento, että haastava. Sain laittaa kaikki talvivaellustaitoni koetukselle ja ilokseni sain huomata vuosien harjoittelun riittävän pidemmille ja raskaammille yksinvaelluksille lumiseen aikaan. Kohtasin matkallani erilaisia suunnistushaasteita, hiostavaa ja kylmää säätä, kovia tuulia ja varjokatoa. Sain huoltaa retkikeittimeni ja todeta viimeisenä aamuna jättäneeni yhden venttiilin löysälle josta osa bensasta oli päässyt yön hiljaisuudessa vuotamaan.
Hiihdin neljänneksi yöksi Akukammille turvaan myräkältä ja viivyin lopulta suojassa vuorokauden ennen kuin rohkenin lähtä kohtaamaan tuulen. Löysin hyvän tuulensuojaisan paikan Akujärven lähistöltä ja ihastuin maisemiin, kolmannen päivän pitkät tasaiset suomaisemat olivat alkaneet jo lähes kyllästyttää mutta mitä idemmäs erämaassa pääsin, sen komeammaksi maisemat kävivät.
Tällä kertaa päätin, etten kirjoita erillistä reissukertomusta vaelluksestani vaan annan kaiken kunnian kuvaamalleni videolle jolla vaellukset tunnelmat pääsevät kaikkiin oikeuksiinsa.
Siitä tietää että reissu on ollut loistava, kun vielä kuukausi vaelluksen jälkeen haikailee takaisin.
Kun aloin suunnitella kaamoksen loppupuolelle ajoittuvaa vaellusta mieleeni hahmottui pimeydessä sohivat otsalamput, pureva pakkanen ja tuulessa juokseva lumi. Pitkät illat teltassa, lumien sulattaminen keittimillä ja nariseva hanki.
Vaellusviikon alussa oli hyvin selvää ettei pakkasesta tarvitse välittää. Huolta aiheutti lähestyvä myrsky ja vesisateet.
Suunnitelma muuttui erämaan läpivaelluksesta tupien läheisyydessä liikkumiseen.
Päivä 1. Vesisade kuutamoyönä
Jätettyämme auton Pulmankijärven eteläpäähän vaelluksemme starttasi Pulmankijärvi – Sevetti hiihtoreitiltä. Vaikka ensimmäiselle yöpaikalle Tsuomasvaaralle onkin vain kolmetoista kilometriä, alun kiertely metsissä ja jyrkät mäet vievät mehut hiihtäjästä. Auton voi jättää vaellusreitin alkupäähän Pulmankijärventien eteläpäähän, sitä ei tosin taideta aktiivisesti huoltaa. Ylös rinteitä menee useampi poronhoitajan ajama kelkanjälki ja etenkin paluumatkalla kannattaa olla tarkkana mitä kautta laskeutuu tielle – olen lähes joka kerta erehtynyt eri reitille eikä tuntemattomien mökkipihoissa ole suotavaa hiihdellä…
Sää oli alkuunsa oikein mukava. Hiihtelimme rauhaksiltaan kuvaustaukoja pitäen lohijoen varrelle lounaalle. Edellämme oli ajellut Metsähallituksen työntekijä moottorikelkalla joten reitti oli avattu ja hyvä hiihtää.
Oli mahtava päästä vaeltamaan pitkästä aikaa seurassa ilman että olin oppaana. Kaverin kanssa molemmilla on jaettu vastuu, tämä näkyi myös pakatessani varusteita – olin napannut mukaani väärän Kaldoaivin kartan. Onneksi kaverillani oli oma kartta mukana!
Suunnitelmamme oli avoin. Säätiedotteet vaihtelivat päivänkin sisällä, joten lähestyvää myrskyä piti pitää silmällä. Kaldoaivin lähelle on ilmestynyt muutama uusi masto joiden ansiosta puhelimen kuuluvuus on parantunut, joka mahdollistaa myös säätiedotteiden tarkemman seuraamisen.
kuva: Erja P.
Illan hämärtyessä tuuli yltyi ja lumisade saavutti meidät. Hiihtelimme viimeiset kilometrit otsalamppujen valossa, pysähdellessä vilu hiipi iholle. Päivä oli ollut lämmin ja reppu selässä hiki virtasi rinteitä noustessa.
Tuvalle päästessämme teimme tulet kamiinaan, vaihdoimme kuivaa ylle ja kävimme tamppaamassa pihalle teltan paikan. Suunnitelmissa oli hyödyntää tupia iltaisin varustehuoltoon ja hengailun merkeissä, yöt viettäisimme teltassa.
Seuralaiseni valmisti mahtavan aterian illalliseksi. Söimme poroa, röstiperunoita ja pikkuporkkanoita puolukkahillolla. Talvivaeltamisessa parasta on ehdottomasti mahdollisuus ottaa mukaan kylmässä säilyviä ruokia. Kuivaamani lounaat eivät olleet parhaimmasta päästä joten herkulliset päivälliset toivat lohtua ketoksi muuttunutta uunifetapastaa lusikoidessa.
Illalla kirjaa lueskellessa ihmettelimme tuvasta kuuluvaa kopsetta. Jokainen retkeilijä on varmasti kuullut vähintään yhden kauhutarinan joltain leiripaikalta, joten naureskelimme kyseessä olevan tupakummitus. Kummitus järjesti meille pientä ilta-aktiviteettia lukitessaan huussin sisäpuolelta lukkoon! Epäuskoisina yritimme kaikkemme eri välineitä käyttäen murtautua huussiin, tuloksetta.
Yllätykseksemme koko yöksi luvattu lumisade lakkasi ja saimme hetken aikaa nauttia kuutamosta. En millään malttanut kömpiä telttaan, nautin siitä että viimeinkin olin takaisin Kaldoaivilla ja edessä olisi upeita päiviä erämaan syleilyssä.
Rakastan talvitelttailemista ja nautin makuupussien lämmössä nukkumista. Uni on paksua ja raikkaan talvi-ilman hengittäminen puhdistaa sielua. Harmikseni en kuitenkaan saanut unta ja yöllä alkanut vesisade ropisi telttakangasta vasten parin tunnin ajan.
Päivä 2. Kevät tammikuussa
Aamulla ei tarvinnut pitää kiirettä. Harmillisesti jouduimme muuttamaan suunnitelmaa ja perumaan haaveet 15 kilometrin hiihtomatkasta länteen, säätiedotus lupasi plussaa ja vesisateita.
Vaelluksilla ruoka maistuu, eikä aamiainen kalpene päivällisille. Puuroa voilla, sokerilla ja pähkinäsekoituksella sekä ruisleipää sulatejuustolla, nam. En kotona jaksa nähdä näin paljon vaivaa aamiaisen eteen…
Hiihdimme Tsuomasjärven halki moottorikelkan jälkeä hyödyntäen moottorikelkkareitille. Hiihtäminen oli mukavaa, edetä pystyi ilman nousukarvoja. Oikaisimme muutamassa kohtaa järvien yli ja ihailimme taivaan tammikuisia värejä. Tunnelma oli outo, kun säätila muuten vastasi kevättä. Kevät tuoksui ja näkyi sulina pälvinä.
Pimeän laskeutuessa taivas muuttui punertavaksi. Tsaarajärvi ei tuntunut päättyvän koskaan ja viimeinkin saavuttaessamme tuvan olimme helpottuneita – vaikka päivämatka olikin ollut lyhyt, lumen hiljalleen alkava sohjoontuminen tuntui jaloissa.
Pystytimme teltan tarkkaan tuulen suuntaiseksi, yöksi oli luvassa kovempia tuulia. Säätiedotteen mukaan tuuli muuttaisi vain hieman suuntaansa seuraavan kahden päivän aikana, joten pystyimme kiinnittämään teltan paikoilleen lujasti ilman että tarvitsi huomioida tuulen suunnan mahdollista muuttumista.
Vesi tippui tuvan katolta ja piha oli luistinrata.
Tällä kertaa päivällisenä toimi valmishampurilaiset pannulla paistettuna. Lämpimässä tuvassa oli mukana köllötellä ja lueskella kirjaa, illalla saimme taas ihailla kuutamoa ennen nukkumaan kömpimistä.
Yöllä satoi jälleen. Oli jännittävää herätä aamulla katsomaan miltä pihapiiri näyttäisi yöllisen vesisateen jäljiltä.
Päivä 3. Kaamos päättyy Nuorgamissa
Aamulla meinasi viluttaa. Tsaarajärven tuvan kamiina ei oikein vetänyt ja tulien teossa sai käyttää niksiä jos toistakin. Tuvan oli selvästi vallannut myyrä, papanoita oli pitkin keittotasoa. Käytimme vain omia ruoanlaittovälineitä pitääksemme bakteerit loitolla.
Vaikka tupa kuinka houkutteli jäämään luokseen, lähdimme innolla etsimään aurinkoa. Oli tammikuun 17. päivä ja kaamos päättyisi Nuorgamissa! Hiihdimme kohti etelää ja pian näimmekin pilkahduksia auringosta – kamerat ojossa hiihdimme yhä kauemmas tuvasta, lähemmäs kohti tuota kauan kadoksissa ollutta valonlähdettä. Aurinko nousi yllättävän korkealle päivän aikana ja hoksasimmekin olevamme reilusti Inarin puolella. Kaamos oli tainnut päättyä Tsaarajärven korkeudella jo päiviä sitten…
Riemulla ei ollut rajaa kun hiihtelimme yhä korkeammalle nähdäksemme auringon. Päiväretkemme kruunasi pienen riekkoparven näkeminen ja poroaidalla käyminen. Taivaan oranssin-punaiset sävyt alkoivat muuttua hiljalleen sinertävämmiksi.
täytteet kuten tomaattipyre, hirven jauhelihaa, juustoraaste, aurajuusto, kirsikkatomaattia, rucolaa
pannu, foliota, lasta, kumihanskat
Valmista pitsapohja ja anna kohota puolisen tuntia, lämmitä kamiina. Jaa pohja niin moneen pitsapohjaan kuin tarvitset ja öljyä pannu. Paista pohja melkein kypsäksi kamiinan päällä, käännä pohja ympäri puolivälissä paistoa ettei se pala.
Lisää täytteet ja peitä pannu foliolla. Lämmitä pitsaa kamiinalla ja tarkista pohja sekä juuston sulaminen ajoittain.
Nauti!
Illan mittaan kävin muutamaan otteeseen tarkistamassa teltan kunnon. Lumien sulaessa ympärillämme naruja ja lumikiiloja sai olla kiristelemässä vähän väliä, myrskynarut ja liepeille kasaamamme lumi näytti riittävän pitämään teltan kiinni hangessa. Seurailimme säätiedotetta tarkasti, oli luvattu myrskyä muttei ottanut selvää mille illalle. Päätimme tehdä päätöksen etenemisajasta aamulla, joko päivänvalossa kovalla tuulella tai tuulen tuuntyessä pimeää vasten.
Yöksi tuuli voimistui ja kääntyi hieman, joka sai märän teltan seinän painumaan makuupussiani vasten. Aamulla havaitsin myös makaavani alleni sulaneessa kolossa, olin koko paikollani teltan seinää vasten.
Päivä 4. Lentäen takaisin Tsuomasvaaralle
Olimme tulleet siihen tulokseen että turvallisinta olisi edetä päivänvalolla takaisin Tsuomasvaaralle. Tuuli oli riehunut koko yön valvottaen ja hanki suli lähes silmissä. Hiihtäminen moottorikelkkareitin ulkopuolella oli raskasta, mutta välttämätöntä saadaksemme edes hieman suojaa tuulelta pienistä nyppylöistä.
Seurailimme moottorikelkan jälkeä ja havaitsimme päätyneemme kartasta poistuneelle hiihtoreitille. Sivulta puhaltava tuuli paiskoi meitä hiihtäessämme eteenpäin, välillä täytyi pysähtyä ja odottaa että puuska menisi ohitse. Kaverini paljakka-ahkio meinasi mennä kerran nurin tuulessa!
Matkaa oli vaivaiset yhdeksän kilometriä, mutta tuuli ja sulava lumi tekivät etenemisestä raskasta. Ahkioni eteni viimeiset kaksi kilometriä kyljellään ylittäessämme Tsuomasvaaraa, se ei millään pysynyt pystyssä sohjohangessa.
Tsuomasvaaralle saavuttuamme emme ryhtyneet kasaamaan telttaa. Ehdimme hetken levätä tuvalla kun myrsky alkoi ja ihmettelimme kuinka hyvin osasimme ajoittaa saapumisemme. Ei tullut kuuloonkaan että telttaa olisi enää pystytetty ulos. Saimme jopa nujerrettua tupakummituksen ja saimme huussin oven auki takalukosta! Nykyään siellä kuulemma on liukulukko, kiitos …
Viimeisen illan kunniaksi nautimme omena- kaurapaistosta kermavaahdon ja vaahtokarkkien kera. Olin kotosalla pilkkonut useamman omenan ja tehnyt kaneli-sokeri-kaurahiutale seoksen, joka paistettiin pannulla voin kera.
Päivä 5. Helmiäispilvet – maailmanloppu?
Aamulla ei millään meinannut jaksaa nousta. Tuuli oli tyyntynyt ja ulkona odotti seesteinen näky – kuin mitään myrskyä ei olisi ollutkaan. Ahkiot köllöttivät tuvan eteisessä, emme ottaneet riskiä että ne olisivat yön aikana lentäneet tuulien mukana.
kuva: Erja P.
Pakkasten myötä hanki oli kovaa ja mukava hiihtää. Nousukarvoille keli oli liian karhea, joten lipsuttelimme kotimatkan ilman. Oli haikeaa suunnata poispäin erämaasta, lyhykäisyydestään ja huonoista säistä välittämättä vaelluksemme oli ollut loistava ja olisin mielelläni jatkanut seikkailua! Kerrankin kantapäissäni ei ollut yhtäkään rakkoa, mikä on jo eräänlainen riemuvoitto. Ei ollut siis fyysistäkään estettä jatkaa.
On jo eräänlainen naurunaihe, että viime vuosina lähes jokaisella vaelluksellani on ollut karmea sää. Talvella sataa vettä tai vähintään on yksi myrsky joka estää etenemisen. Kovat tuulet ja vesisateet enteilevät lähestyvää ilmastonmuutosta, eivätkä kauniit helmiäispilvetkään lohduttaneet hiihtäessämme viimeisiä kilometrejä. Vielä muutama vuosi sitten en ollut nähnytkään helmiäispilviä, nyt tuntuu että niitä näkee vähän väliä. Kauniista pastellinsävyistä tunnetut helmiäispilvet aiheuttavat otsonikatoa.
Ennen kuin aloitimme laskeutumaan alas kohti Pulmankijärveä näimme kauempana Kaldoaivilla hurjan näköisiä sadepilviä ja tuumasinkin kaverilleni että on hyvä, että olemme poistumassa erämaasta.
Kävelimme mäet alas ahkioita perässä vetäen. Emme enää lähteneet kiertämään Pulmankijokea vaan päädyimme kiipeämään ja työntämään ahkiot ylös ystävälläni vuokralla olevan mökin pihaan – onneksi hän oli paikalla, emme millään olisi jaksaneet kahdestaan työntää ahkioita ylös rinnettä…
Ajoituksemme autolle oli jälleen täydellinen. Lähtiessämme ajamaan kohti Nuorgamia myrsky saapui tuiskuten ja tehden ajamisesta hyvin vaikeaa, matelimme pitkin Pulmankijärventietä auraustikulta toiselle tieltä suistumista vältellen.
Vaelluksemme päättyi kaverini tarjoamaan illalliseen Nuorgamin lomakeskuksella. Vaikka kaipaankin yksin vaeltamista, seurassa vaeltaminen oli antoisa ja mukava kokemus. Suunnittelimme ensitalvelle jo uutta seikkailua.
Siitä on alle viikko kun palasin kotiin hiihtovaellukseltani (siitä lisää pian!) mutta en malttanut olla lähtemättä erämaan puolelle kauniina aurinkoisena päivänä.
Kotoa tunturiin lähtiessä saa nousta jyrkähkön mäen, päätin helpottaa hiihtoretkeäni ajamalla viitisen kilometriä moottorikelkalla syvemmälle erämaahan.
Jätin kelkan vaaran laelle josta suuntasin alas tunturikoivikkoon. Pystyyn kuolleet hallamittarin tuhoamat puut ovat aina hieman aavemaiset, kirkkaasta auringonvalosta huolimatta.
Vaarat ja tunturit toivat hiihtelylleni särmää. Olo oli kuin olisin kauempana kotoa, pitkällä vaelluksella! Nautin kantohangesta ja hiljaisuudesta.
Päädyin hiihtämään pienten harjujen taakse suoalueelle. Lukuisat riekkojen, kettujen, jänisten ja kärppien jäljet johdattivat toistaan kauniimmille aluelle.
Laajat erämaa-alueet mahdollistavat lähes täysin vapaan luonnossa liikkumisen. Tyyni aurinkoinen päivä voi olla petollinen jos hiihtäjä ei tarkkaile jaksamistaan ja sään mahdollista muuttumista.
Nyt keväällä on hyvä muistaa antaa poroille rauha vasomisajan lähestyessä.
Alkoi olla aika siirtyä lähemmäs kelkkaa. Lähdin nousemaan rinnettä ylös kiertäen muutaman kurun kautta ja yllätyksekseni löysin matkan varrelta kärpänpesän. Aikani pesää etäämmältä katseltuani jäin hetkeksi katselemaan Tenojoelle avautuvaa maisemaa.
Kaipuu vaeltamaan on käsittämättömän suuri! Onneksi minulla on vielä edessä yksi vaellus Kaldoaiville, hiihdän asiakkaideni kanssa viime kevään vaelluksen reitin. Odotan vaellusta innolla!
Kesän ja syksyn opastamani vaellukseni löytyvät kotisivuiltani www.northerntrails.fi. Järjestän aloittelevien vaeltajien vaelluksen ja ruskavaelluksen sekä vaellan Kevon reitin yksityisen ryhmän kanssa.
Kaldoaivia on tullut nuohottua urakalla kuluneen vuoden aikana. Ensin alkusyksyn vaellukseni kohdistui erämaan keskiosaan, omalla vaelluksellani hiihdin itää kohti ja puolivälissä huhtikuuta pääsin nauttimaan seurasta erämaan läpihiihdolla.
Retkikuntaamme kuului lisäkseni Anne ja Sonja sekä ihana Rohmu. Vaellus oli alunperin suunniteltu tehtävän helmikuussa, mutta hurjan sään vuoksi siirryimme merkitylle reitille Sevettijärvi-Pulmanki reitille.
Oli kutkuttavaa päästä porukalla matkaan, en ole vaeltanut seurassa vuosiin. Onneksi meillä on hyvä porukka kasassa, juttu luistaa ja tarvittaessa saa hiihdellä yksin.
Ensimmäisenä päivänä hiihdimme tismalleen samaa reittiä mitä hiihdin omalla vaelluksellani. Koko vaelluksemme ajan aurinko lämmitti mukavasti, välillä liiankin. Parin viikon takaiseen verrattuna maisema oli paljon keväisempi, ruskeita pälviä näkyi siellä täällä valkoisten tunturien lomassa.
Meillä ei ollut ahkioita matkassa, vain päiväreput varustettuna lounailla, välipaloilla ja varavaatteilla. Yöpymisvarusteet meille kuljetti työpaikkani 70Northin Hannu ja puolisoni Juhis. Oli luxusta nauttia hiihdosta ilman raskasta kuormaa!
Lämpimästä päivästä huolimatta hangella oli ohut jääkerros. Jokilaakson ylitys onnistui suksin, varusteemme olivat hieman hörpänneet joesta vettä matkalla leiripaikkaamme…
Lukuisten taukojen jälkeen aloimme viimein lähestyä ensimmäistä leiripaikkaa. Varustereki oli jätetty oikein kauniille kumpareelle jonka ympäristöön kiinnitimme telttamme. Näin yksinvaeltajana oli rentoa kun tiesi ettei ole yksin vastuussa kaikesta, vaan porukasta löytyisi apua tarpeen tullen. Vesi keitettiin järven jäälle pakkautuneesta vedestä, helppoa kun ei tarvinnut keitellä lumia. Kuljetuksen aikana osa varusteista oli kastunut joen ylityksen yhteydessä, makuupussini kuivui oksalla roikkuen pikkupakkasessa yllättävän nopeasti!
Söimme päivälliset sekä iltapalat pälvellä, paljoa ei illalla jaksanut puuhailla kun jo pistettiin nukkumaan.
Aamulla varusteemme jälleen haettiin ja lähdimme hiihtämään kelkanjälkeä pitkin kohti Gálddoainurkia. Reitti oli eri mitä hiihdin omalla vaelluksellani, järville nousseen veden takia jouduimme välttelemään vesistöjä.
Rohmu-neiti kulki nätisti hiihtäjien rinnalla. Sitä ei paljoa huvittanut jos joku ryhmästä erehtyi perseilemään. Oli hyvä, että joukossa oli mukana yksi järjen ääni.
Gálddoainurkilla koettiin pieni suunnistushämmennys koko porukalla. Oletimme nousevamme huipulle, mutta huipun jälkeen olikin alamäki ja toinen jyrkkä nousu! Ja meille vasta vannottiin huipun olevan lähellä tavarankuljettajan tullessa rinteessä vastaan. Paikansin meidät ja sijainti tarkistettiin vielä Iphonen gepsillä. Olipa riemukasta osua oikeaan, satuimme seisomaan paikassa joka näytti kartasta katsottuna todellisuutta pienempänä.
Ja mitä lähemmäs rinnettä pääsimme sitä loivemmaksi nousu kävi ja aurinkokin alkoi paistaa. Loppumatka leiriin hiihdettiin upeaa valkoista tunturiylänköä pitkin.
Tällä kertaa varustereen löytäminen ei ollutkaan helppo rasti. Olin saanut karttakuvan paikasta, silti kohdetta etsittiin porukalla hajaantuen.
Illaksi oli luvattu kovempaa tuulta. Silti sinnillä istuimme korkealla nyppylällä illasta ja ruoasta nauttien. Vesi keitettiin lumesta. Olimme myös jännän äärellä, leiripaikkamme oli alueella jossa on tehty tunturipöllöhavaintoja, itsekkin syksyn vaelluksellani saatoin nähdä kyseisen linnun (havaintoni on epävarma) löysimme oksennuksia joita tutkittiin koko ilta.
Makuupussini oli ottanut uudelleen kosteutta ja hieman palelin alkuillasta. Yöllä tuuli otti ikävästi teltan seinään, olin katsonut ilmansuunnan väärin. Muut nukkuivat sentään hyvin, blokkasihan telttani pahimmat puhurit…
Aamulla kantohangella hiihtäminen teki matkanteosta jopa liiankin helppoa. Aurinkoinen keli jatkui eikä tuullutkaan. Kävimme tutkimassa kaikki löytämämme irtosulat pälviltä, sulat olivat luultavasti riekkojen ja pingviinien. Lounastauko vietettiin metsässä auringonlämmössä.
Buolzzalla innostuin nousemaan harjulle sukset jalassa. Kuinka olinkaan ikävöinyt harjuja! Harjut ovat ehdottomasti lempipaikkani Kaldoaivin erämaasta. Toivottavasti päädyn niille pian uudelleen.
Tauotimme nälän mukaan. Etsimme mukavia paljaita laikkuja jossa mielellään oli muutama kivi istuttavaksi. Söin valkosuklaata leipänä, aina ei jaksanut kaivella leipää syötäväksi.
Illan lähestyessä hanki alkoi sulaa ja upottaa. Jopa leveillä tunturisuksilla oli ajottain hankala pysyä pinnalla hangen hajoillessa varvikoiden päältä. Kun viimein saavuimme 70Northin Riekkojärven mökille meitä odotti pieni after ski! Meikä veti minttukaakaot henkeen ja Sonja kaatoi omansa pitkin pöytää, promillet olivat hyvin maltilliset vähäisen alkon puolesta mutta meno sitäkin levottomampi.
Rennon illan kruunasi lämmin sauna ja päivällisen jälkeen nautittu omena-kaurapaistos vaniljakastikkeella. Minulle vaelluksen rankin osuus oli ehdottomasti selvitä lämpimästä saunasta kylmän pukuhuoneen läpi mökkiin. Hrr!
Nukuin kolmannen yön mökin lämmössä vaikka kuinka uhosin nukkuvani ulkona.
Aamulla laitettuamme mökin kuntoon Juhis saapui vuorostaan hakemaan varusteitamme. Edessämme oli kahdenkymmenen kilometrin hiihto Utsjoelle moottorikelkkareittiä myöten.
Sää oli aurinkoinen ja hyvin tuulinen. Kaksikymmentä kilometriä ei ollut paha pätkä kun saimme hiihtää tasaista uraa myöten. Raskaan pätkästä teki sen yksinkertaisuus. Maisemissa oli hyvin vähän vaihtelua, vaikka avotunturikin oli häkellyttävän upea kaikessa valkeudessaan, valmiiksi tampattua uraa oli mälsä hiihtää. Jopa Rohmu-neitiäkin alkoi kyllästyttää vaikka se oli kävellyt hangella useamman päivän ja luulisi koiran olevan tässä vaiheessa vaellusta jo väsynyt.
Itselleni iski haikeus viimeisillä kilometreillä. Ei vielä! Talvikauteni päättyisi Ailikkaantielle, sulalle Nuorgamintien levikkeelle josta autoni löytyi.
Pizzat silmissämme raahauduimme viimeisillä voimillamme Hotel Utsjoelle vain kuullaksemme että nettisivuilla oli väärät aukioloajat ja jäimme hehkuvan punaisine kasvoinemme ilman herkkua.
Kauden lopetusvaellus oli hauska! Ja rento. Oli mukavaa hiihtää kantohangella aurinkoisessa säässä. Aurinkorasva ei pelastanut kasvoja paahteelta ja kantapäätkin selvisivät reissusta. Nyt onkin aika jättää hyvästit talvelle ja siirtyä kesäkauteen.
Sonjan (@laamasaurusrex) & ja Annen (_annehannikainen_) löydätte myös Instagramista. Kiitos kuvista ja seurasta naiset!
Erämaan vaeltajatar 