hiihtovaellus – Sivu 2 – Erämaan vaeltajatar

hiihtovaellus, kaldoaivin erämaa, Yleinen

Kolmen yön vaellus Kaldoaivin erämaahan

21.5.202324.5.2023julkaissut Erämaan vaeltajatarJätä kommentti

Kaldoaivia on tullut nuohottua urakalla kuluneen vuoden aikana. Ensin alkusyksyn vaellukseni kohdistui erämaan keskiosaan, omalla vaelluksellani hiihdin itää kohti ja puolivälissä huhtikuuta pääsin nauttimaan seurasta erämaan läpihiihdolla.

Retkikuntaamme kuului lisäkseni Anne ja Sonja sekä ihana Rohmu. Vaellus oli alunperin suunniteltu tehtävän helmikuussa, mutta hurjan sään vuoksi siirryimme merkitylle reitille Sevettijärvi-Pulmanki reitille.

Lue postaus helmikuisesta hiihtoretkestä Tsuomasvaaralle

Oli kutkuttavaa päästä porukalla matkaan, en ole vaeltanut seurassa vuosiin. Onneksi meillä on hyvä porukka kasassa, juttu luistaa ja tarvittaessa saa hiihdellä yksin.

Ensimmäisenä päivänä hiihdimme tismalleen samaa reittiä mitä hiihdin omalla vaelluksellani. Koko vaelluksemme ajan aurinko lämmitti mukavasti, välillä liiankin. Parin viikon takaiseen verrattuna maisema oli paljon keväisempi, ruskeita pälviä näkyi siellä täällä valkoisten tunturien lomassa.

Meillä ei ollut ahkioita matkassa, vain päiväreput varustettuna lounailla, välipaloilla ja varavaatteilla. Yöpymisvarusteet meille kuljetti työpaikkani 70Northin Hannu ja puolisoni Juhis. Oli luxusta nauttia hiihdosta ilman raskasta kuormaa!

Lämpimästä päivästä huolimatta hangella oli ohut jääkerros. Jokilaakson ylitys onnistui suksin, varusteemme olivat hieman hörpänneet joesta vettä matkalla leiripaikkaamme…

Lukuisten taukojen jälkeen aloimme viimein lähestyä ensimmäistä leiripaikkaa. Varustereki oli jätetty oikein kauniille kumpareelle jonka ympäristöön kiinnitimme telttamme. Näin yksinvaeltajana oli rentoa kun tiesi ettei ole yksin vastuussa kaikesta, vaan porukasta löytyisi apua tarpeen tullen. Vesi keitettiin järven jäälle pakkautuneesta vedestä, helppoa kun ei tarvinnut keitellä lumia. Kuljetuksen aikana osa varusteista oli kastunut joen ylityksen yhteydessä, makuupussini kuivui oksalla roikkuen pikkupakkasessa yllättävän nopeasti!

Söimme päivälliset sekä iltapalat pälvellä, paljoa ei illalla jaksanut puuhailla kun jo pistettiin nukkumaan.

Aamulla varusteemme jälleen haettiin ja lähdimme hiihtämään kelkanjälkeä pitkin kohti Gálddoainurkia. Reitti oli eri mitä hiihdin omalla vaelluksellani, järville nousseen veden takia jouduimme välttelemään vesistöjä.

Rohmu-neiti kulki nätisti hiihtäjien rinnalla. Sitä ei paljoa huvittanut jos joku ryhmästä erehtyi perseilemään. Oli hyvä, että joukossa oli mukana yksi järjen ääni.

Gálddoainurkilla koettiin pieni suunnistushämmennys koko porukalla. Oletimme nousevamme huipulle, mutta huipun jälkeen olikin alamäki ja toinen jyrkkä nousu! Ja meille vasta vannottiin huipun olevan lähellä tavarankuljettajan tullessa rinteessä vastaan. Paikansin meidät ja sijainti tarkistettiin vielä Iphonen gepsillä. Olipa riemukasta osua oikeaan, satuimme seisomaan paikassa joka näytti kartasta katsottuna todellisuutta pienempänä.

Ja mitä lähemmäs rinnettä pääsimme sitä loivemmaksi nousu kävi ja aurinkokin alkoi paistaa. Loppumatka leiriin hiihdettiin upeaa valkoista tunturiylänköä pitkin.

Tällä kertaa varustereen löytäminen ei ollutkaan helppo rasti. Olin saanut karttakuvan paikasta, silti kohdetta etsittiin porukalla hajaantuen.

Illaksi oli luvattu kovempaa tuulta. Silti sinnillä istuimme korkealla nyppylällä illasta ja ruoasta nauttien. Vesi keitettiin lumesta. Olimme myös jännän äärellä, leiripaikkamme oli alueella jossa on tehty tunturipöllöhavaintoja, itsekkin syksyn vaelluksellani saatoin nähdä kyseisen linnun (havaintoni on epävarma) löysimme oksennuksia joita tutkittiin koko ilta.

Makuupussini oli ottanut uudelleen kosteutta ja hieman palelin alkuillasta. Yöllä tuuli otti ikävästi teltan seinään, olin katsonut ilmansuunnan väärin. Muut nukkuivat sentään hyvin, blokkasihan telttani pahimmat puhurit…

Aamulla kantohangella hiihtäminen teki matkanteosta jopa liiankin helppoa. Aurinkoinen keli jatkui eikä tuullutkaan. Kävimme tutkimassa kaikki löytämämme irtosulat pälviltä, sulat olivat luultavasti riekkojen ja pingviinien. Lounastauko vietettiin metsässä auringonlämmössä.

Buolzzalla innostuin nousemaan harjulle sukset jalassa. Kuinka olinkaan ikävöinyt harjuja! Harjut ovat ehdottomasti lempipaikkani Kaldoaivin erämaasta. Toivottavasti päädyn niille pian uudelleen.

Tauotimme nälän mukaan. Etsimme mukavia paljaita laikkuja jossa mielellään oli muutama kivi istuttavaksi. Söin valkosuklaata leipänä, aina ei jaksanut kaivella leipää syötäväksi.

Illan lähestyessä hanki alkoi sulaa ja upottaa. Jopa leveillä tunturisuksilla oli ajottain hankala pysyä pinnalla hangen hajoillessa varvikoiden päältä. Kun viimein saavuimme 70Northin Riekkojärven mökille meitä odotti pieni after ski! Meikä veti minttukaakaot henkeen ja Sonja kaatoi omansa pitkin pöytää, promillet olivat hyvin maltilliset vähäisen alkon puolesta mutta meno sitäkin levottomampi.

Rennon illan kruunasi lämmin sauna ja päivällisen jälkeen nautittu omena-kaurapaistos vaniljakastikkeella. Minulle vaelluksen rankin osuus oli ehdottomasti selvitä lämpimästä saunasta kylmän pukuhuoneen läpi mökkiin. Hrr!

Nukuin kolmannen yön mökin lämmössä vaikka kuinka uhosin nukkuvani ulkona.

Aamulla laitettuamme mökin kuntoon Juhis saapui vuorostaan hakemaan varusteitamme. Edessämme oli kahdenkymmenen kilometrin hiihto Utsjoelle moottorikelkkareittiä myöten.

Sää oli aurinkoinen ja hyvin tuulinen. Kaksikymmentä kilometriä ei ollut paha pätkä kun saimme hiihtää tasaista uraa myöten. Raskaan pätkästä teki sen yksinkertaisuus. Maisemissa oli hyvin vähän vaihtelua, vaikka avotunturikin oli häkellyttävän upea kaikessa valkeudessaan, valmiiksi tampattua uraa oli mälsä hiihtää. Jopa Rohmu-neitiäkin alkoi kyllästyttää vaikka se oli kävellyt hangella useamman päivän ja luulisi koiran olevan tässä vaiheessa vaellusta jo väsynyt.

Itselleni iski haikeus viimeisillä kilometreillä. Ei vielä! Talvikauteni päättyisi Ailikkaantielle, sulalle Nuorgamintien levikkeelle josta autoni löytyi.

Pizzat silmissämme raahauduimme viimeisillä voimillamme Hotel Utsjoelle vain kuullaksemme että nettisivuilla oli väärät aukioloajat ja jäimme hehkuvan punaisine kasvoinemme ilman herkkua.

Kauden lopetusvaellus oli hauska! Ja rento. Oli mukavaa hiihtää kantohangella aurinkoisessa säässä. Aurinkorasva ei pelastanut kasvoja paahteelta ja kantapäätkin selvisivät reissusta. Nyt onkin aika jättää hyvästit talvelle ja siirtyä kesäkauteen.

Sonjan (@laamasaurusrex) & ja Annen (_annehannikainen_) löydätte myös Instagramista. Kiitos kuvista ja seurasta naiset!

kaldoaivin erämaa, Talvivaellus, yksin vaeltaminen, Yleinen

Hiihtovaellus Kaldoaivin erämaahan – Tsaarajärvi & Tsuomasvaara

1.5.20232.5.2023julkaissut Erämaan vaeltajatarJätä kommentti

Tsaarajärvellä vietetyn yön myrsky oli yksi talven pahimmista, oli onni että ensimmäinen tupayö osui sen ajalle.

Vaikka kuinka seurasin säätiedotteita, tuulen kovuus tuli yllätyksenä. Erämaassa sääolosuhteet vaihtuvat uskomattoman nopsaan. Vielä illasta sää oli tyyni, oksakaan ei liikahtanut tuulessa.

Heräilin vasta yhdeksän aikaan. Suunnitelmana oli odotella lounaaseen saakka ja lähteä kahdentoista maissa hiihtämään kohti Tsuomasvaaran autiotupaa.

Myrsky oli puhaltanut pihaan suuret lumiaallot joiden läpi täytyi kaivaa tie huoltorakennukselle puiden hakua varten. Tuuli tyyntyi sopivasti lähtöajankohtaan!

Hiihtoreitti kulkee osittain moottorikelkkauraa myöten.

Tuuli oli puhaltanut Tsaarajärven koville lumiaalloille. Vaellukseni oli ollut rankka ja päivän yhdeksän kilometriä tuntuivat saavuttamattomilta. Merkittyä kelkkauraa oli mukava hiihdellä, karttaa tarvitsi lähinnä turhauttavaan itsensä paikantamiseen – vielä noin pitkä matka!

Hiihdin kypärämyssy ja kelkkalasit päässäni, vaikka tuuli ei ollutkaan enää myrskylukemissa se sai lumen lentämään ikävästi.

Saavuin Tsuomasvaaralle neljän kieppeillä. Hiihtäessäni Tsuomasjärveä pitkin sain seurata poronhoitajien töitä lähivaaran laella, oli mielenkiintoista. Samalla harmittelin sitä, että jo viidentenä vaelluspäivänä näin ihmisiä.

Autiotuvalla harmistuin keltaiseksi kustusta pihahangesta ja kaljatölkeistä. Muuten tupa oli siisti ja kamiinan luo oli jätetty kauniit kiehiset. Ilta kului syödessä ja lukiessa, kampetta huoltaessa ja viimeistä iltaa fiilistellessä.

Mielialani oli ollut suhteellisen matalalla koko vaelluksen ajan. Jaksoin koronasta huolimatta hyvin, epäilen ruokahaluttomuuden ja väsymyksen olleen syynä miksen oikein nauttinut vaeltamisesta. Vaellus oli toki rankin mitä olen tehnyt ja koin paljon iloa ja voimaantumista onnistuneista hetkistä, silti jäin kaipaamaan seikkailufiilistä.

Välillä näinkin eikä aina voi olla täysissä voimissaan iloitsemassa luonnon rauhasta. Vuosien aikana olen oppinut tunnistamaan miksi mieliala laskee, milloin ikävä iskee ja mikä siihen on hoitokeinona. Ruoka ja lepo!

Onneksi mukanani oli viihdyttävä kirja ja herkkuja joiden parissa sain nauttia illasta nukahtamiseen saakka.

Aikainen aamu valkeni kauniin aurinkoisena. Tupayöpymisissä on etuna nopeat lähdöt, ei tarvitse purkaa käytännössä mitään. Yön yli kuivuneet varusteet oli mukava pukea päälle, eikä yksin tullut sotkettuakaan paljoa joten tupa oli hetkessä valmis seuraaville. En saanut tehtyä yhtä kauniita kiehisiä kuin edeltävä, mutta räpellykseni ja jättämäni sytytyspalat varmasti ilahduttaisivat jotakuta.

Merkityillä kelkkaurilla saa hiihtää, kun noudattaa varovaisuutta. Moottorikelkkailija voi ilmestyä mäkisestä mutkasta kovaakin vauhtia. Ajatuksena ajetulla uralla hiihtäminen voi olla mukava, mutta todellisuudessa uralla hiihtäminen voi olla perseestä.
Yöllä sataneella hangella oli yksi täydellinen kelkanjälki. Sitä pitkin oli ilo hiihtää tarvottuani uppohangessa kaatuvan Maken kanssa. Ei mennyt kuitenkaan kauaa kun useampi kelkkailija ajoi ohi ja baanasta tuli kalteva, epätasainen ja urainen. Eli lyhyesti – hankalasti hiihdettävä.

Mutta, minähän se hiihdin kelkkauralla joten mitäpä sitä enempää valittamaan. Viimeinen päivä oli nätti, kantapäitä ei särkenyt ja taskussa pullotti useampi ylijäänyt suklaapatukka. Kuuntelin podcastia viimeisten kilometrien kunniaksi ja pidin lounastauon Luossajohkan ylityspaikalla. Matka Tsuomasvaaralta Pulmankijärvelle piti olla tuttu, mutta viimeisillä sadoilla metreillä valitsin väärän kelkanjäljen ja laskeuduin mökkikeskittymään josta oli todella hankala löytää Pulmankijoelle ja veneenlaskupaikalle josta ystäväni lupasi noutaa minut.

IMG_20230502_193115 — Hymyile niin kukaan ei tiedä että sun kantapäät vuotaa verta

Tietämättäni kylillä oli toissayön jälkeinen lumikaaos. Ystävääni helpottaakseni hiihdin tietä pitkin paremmin auratulle tielle. Olo oli voitokas, tulipahan tehtyä tähänastisista vaelluksista rankin! Olin odottanut hetkeä kun saan riisua monot pois jaloistani ja istua auton kyytiin.

Edessä oli vielä oman auton esiin kaivaminen työpaikan pihasta. Hieman jännitti, saadaanko kahdestaan auto liikkeelle mutta pian huristelinkin kauppaa ja himoitsemaani fantaa kohti.

Vielä en voinut haudata talven hiihtoja – viikon päästä koittaisi uusi vaellus…

Tsuomasvaaralla ja Tsaarajärvellä on tullut käytyä ennenkin – tsekkaa postaukset Pulmankijärvi – Sevettijärvi vaellukselta

Kaldoaivin erämaan hiihtovaellus osa 1 & osa 2

Kaldoaivin erämaan syysvaellus

hiihtovaellus, kaldoaivin erämaa, Talvitelttailu, yksin vaeltaminen, Yleinen

Hiihtovaellus Kaldoaivin erämaahan – Stuorraskáidi & Áldoleakša

8.4.2023julkaissut Erämaan vaeltajatarJätä kommentti

Vaeltamistani vaelluksista haastavin on nyt takana. Kaldoaivin erämaahan suunnatessa oli selvää ettei kovilta tuulilta ja haastavilta maastoilta säästytä.

Odotukseni erämaahan suuntautuvalta yksinvaellukselta olivat realistiset, varovaisen optimistiset. Jos kovia tuulia (+18m/s) olisi luvattu vaellukseni ajaksi useammalle päivälle, olisin vaihtanut kohdetta suojaisampaan Urho Kekkosen kansallispuistoon. Sairastuin juuri ennen lähtöä koronaan ja kotona istuskellessa kaksi upeaa, seesteistä aurinkoista päivää valuivat hukkaan. Kun olo alkoi kohentua lähdin kohti erämaata.

Olo oli kieltämättä väsynyt ja eteneminen oli hidasta kovalla kelkanjäljellä hiihdellessä. Laskin nopeudekseni 2km/ h, mikä sinänsä on talvikeleillä kohtuullinen, mutta mielelläni olisin edennyt nopeampaa myöhäisen lähdön takia.

Aloitin vaellukseni Pulmankijärventieltä Heikkovárjávrin tietämiltä. Tarkoitus oli tsekkailla asiakashiihtoja varten muutamia yöpaikkoja ja tutustua Stuorraskáidin alueeseen. Olin suunnitellut kolmelle ensimmäiselle yölle tuvattomat leiripaikat ja helpottaakseni viimeisiä päiviä hiihtäisin moottorikelkkauran varrelle tupien läheisyyteen.

Avotunturiin päästessä tuuli oli yllättävän navakka. Nälkä kurni vatsassa, en ollut valmistanut lounasta ruokatermariin koska ajattelin syöväni parkkipaikalla kaupasta ostamaani evästä ennen lähtöä. En kuitenkaan löytänyt kaupasta mitään kovin täyttävää. Päästessäni Ávvačohkan rinteiden suojiin pidin lyhyen evästauon ja kuvasin järjestelmäkamerallani ensimmäisen videopätkän. Gopro kulki myös mukana mutta tahdoin testata millainen laatu järkkärissä on.

Ávvačohkan taakse päästessä maisema muuttuu erilaiseksi avotunturiin verraten. Suuret lohkareet tuovat mielenkiintoista särmää reittiin ja yksinäinen mäntykin yllättää läsnäolollaan. Parisenkymmentä kilometriä pitkä Gálddašjoen laakso täytyy osata ylittää oikeasta kohtaa, muuten tiedossa on syvässä hangessa kahlaamista tai jyrkkää nousua. Olin viikkoa aikaisemmin käynyt työnantajan kehoituksesta katsomassa moottorikelkalla joen ylityspaikkaa ja nytkin sain nauttia kovasta jäljestä millä hiihdellä kauniin jokilaakson halki.

Puiden suojissa oli hyvä pitää päivän toinen tauko. Tuulenvire ei ollut kovin häiritsevä, mutta vasta sairastelleena pienikin viluntunne ärsytti.

Gálddašjoelta täytyi tosiaan nousta ylös. Toinen sairastamani korona oli onnekseni lievä, mutta keuhkoputkessa tuntui jomotusta noustessani hitaasti ylös rinteeseen. Raskas ahkio veti lantiosta takaisin alaspäin, jouduin pitämään useamman tauon ennen kuin olin päässyt tasaiselle maalle. En suosittele lähtemään erämaahan juuri taudista parantuneena, halu lähteä matkaan oli suuri ja kuuntelin oloani koko kuusipäiväisen reissuni ajan.

Stuorraskáidilla kilometrit alkoivat tosissaan tuntua. Pysähdyin jutustelemaan tuttavan kanssa joka ajoi moottorikelkalla vastaan. Käyty keskustelu toi jännitystä ilmaan ja yksin vaeltaminen realistisoitui. Moottorikelkan äänien vaimetessa vain minä ja ahkioni Make jäimme kaksin hiljenevään iltaan.

Hiihtelin Gaskkamuš Skaidejávrille yöksi. Valitsin kutsuvimman rannan telttapaikakseni, pystytin teltan ja aloin keittää vesiä. Omnifuel yski ja sylki bensaa kaasun sekaan, mikä hitto sitäkin vaivasi! Keittimeni toimi vain pienellä liekillä, laitoksen lämmittäminenkin vei tuhottomasti aikaa. Hätälähetin Spot vilkutti punaista, eikö sekään toimi. Hätälähetin alkoi toimia vaihdettuani siihen patterit, bensakeitin vaihtui varakeittimeen saatuani päivällisen lämpiämään. En jaksaisi illan päälle tutkailla mikä keittimessä mätti, katsoisin tilanteen uudelleen aamulla.

Teltta tuntui kotoisalta. Olin askarrellut sille telttapussin, johon olin rullannut teltan eristepatjan ja kiilojen kanssa. Eristepatjalla oli mukava käyskennellä, untuvailmapatjan lisäksi muuta eristettä ei tarvinnut. Marmotin wm’s Ouray- makuupussini on -19 asteelle, mutta ostin sen vahingossa long- versiona joten en tarkene pelkästään sillä. -4 asteen makuupussi ja fjellduke toivat lisää lämpöä öihin. Tunturiviitta toimi lähinnä vain varapeitteenä jos kylmä yllättäisi.

Heräsin puoli kahdeksan aikaan. Yö oli ollut levoton, näin lyhyitä painajaisia. Aamu oli kaunis, toivoin kirkasta päivää Gálddašjokilaaksossa hiihtelyyn. Bensakeitin jatkoi yskimistään eikä pitkistä esilämmittelyistä huolimatta muuttanut nestettä kaasuksi joten päätin luovuttaa ja jatkaa vesien keittelyä trangialla. Trangia on muuten ok vehje, mutta sinolia ja aikaa kuluu suuria määriä lumien sulatteluun.

Kannoin mukanani paistinpannua ja kahta erikokoista kattilaa. Paistinpannu toimi pyttipannun ja roiskeläpän lämmittämiseen, pienempi kattila ruoka-astiana ja suurempi kattila vesien keittämiseen. Tingin pannukahveista varusteiden vuoksi, pikakahvi on ”ihan ok” juotava.

Pakattuani varusteet jatkoin matkaani kelkanjälkeä seuraillen. Ahkio kaatuili alussa ja jouduin pakkaamaan sen uudelleen. Sää muuttui tuhnuisemmaksi, maisemia ei erottanut tasaisenharmaasta kelistä.

Hiihtelin järvien yli ja aloitin nousemaan kohti Gálddoainurkia. Maasto oli hankala, tiesin mihin päin mennä mutta korkeuskäyrien mutkitellessa pienten harjujen lomassa oli haastavaa löytää fiksu hiihtosuunta. Söin lounasta ruokatermarista ja alkoi hieman tuskastuttaa. Huonon näkyvyyden takia päätin olla nousematta tunturin päälle ja jatkoin matkaani syvemmälle Gálddašjokilaaksoon.

Gálddašjoen laakso on varmasti nätti paikka selkeällä säällä. Nyt tuhnussa näin vain lähimmät rinteet ja lohkareet, laaksossa hiihdellessä sai välillä olla tarkkana mihin suksensa suuntasi. Jyrkkää alamäkeä en uskaltanut laskea ahkio perässäni vaan päätin kokeilla hiihtää syvänteen ohirinnettä myötäilen. Rinteessä ei päässytkään pitkään eteenpäin vaan jouduin laskemaan alas ja siinä rytinässä ahkio veti ympäri. Onneksi mikään ei hajonnut ja pienen raivarin jälkeen sain itseni ja ahkion alas joen vierelle. Täytyi vain varoa ettei tulisi hiihdettyä syvään joen uomaan.

Tunteja kului. Alkoi jo väsyttää, selkeästi sairastelu vaikutti jaksamiseen. Saapuessani Áldoleakšalle jossa alkusyksyn vaelluksella vietin yhden yön pidin pienen nostalgiahetken. Edelleenkään maisemista ei nähnyt kuin hieman ympärillä makaavien tuntureiden rinteitä, alkoi suunnistus kohti ennalta päätettyä yöpaikkaa. Mietin hiihtäessäni voivani laittaa teltan mihin tahtoisin, oli kuitenkin vaikea luopua ajatuksesta yöpyä nimenomaan Áldoleakšan matalan harjumuodostelman vieressä. Lunta alkoi sataa ja näkyvyys huononi entisestään tuulen voimistuessa. Suunnistus alkoi turhauttaa, gps:n mukaan hiihdin täysin väärään suuntaan. Korjasin suuntaani useamman kerran, kompassin neula osoitti olettamani pohjoisen sijaan luoteeseen, en voinut luottaa kompassiin kun tiesin pohjoisen olevan eri suunnassa. Tätä kompassiseikkailua pohdin edelleen. Ilmansuuntien muistaminen Kaldoaivin erämaassa on helppoa, kun tietää missä suurimmat maamerkit ovat.

Gps:sää tuijottaessa sain viimein käännettyä ja pidettyä suuntani oikeassa. Hiihdin pienen harjunypäreen yli ja löysin teltalleni vähätuulisen paikan. Sain Hillebergin pystyyn vaivatta, olin tyytyväinen aikaansaanokseeni. Tuuli ei ottanut pahasti kiinni telttaan.

Pätkityt auraustikut, Hillebergin omat lumikiilat ja hiihtovälineet toimivat hyvin kiiloina

Ilta kului telttarutiineja tehden. Ruoka tekeytymään trangialle, lämmitin roiskeläpän. Oli hyvää. Talvella kuskaan mukanani valmisruokia mitä en arjessa käytä, helppous on kaiken A&O! Ruoan jälkeen jatkoin lumien sulattelua termareihin, tavoitteena oli että aamuksi olisi valmiina kaksi litraa lämmintä vettä. Tein wc-kuopan, asettelin yövarusteet mukavaksi läjäksi ja lueskelin poromafiaa. Untuvavaatteet päällä tarkeni mukavasti.

Säätiedotteiden mukaan tuuli kovenisi yöksi ja sen huomasi. Aamuyöstä otin korvatulppaa pois ja totesin tuulen lähes lakanneen kuten luvattu oli. Jatkoin yöunia hyvällä mielellä, hieman aamun näkyvyyttä peläten. Luvassa olisi avotunturissa suunnistamista.

hiihtovaellus, Talvi, Talvivaellus, yksin vaeltaminen, Yleinen

Vaellukselle valmistautumisen huvi ja tuska

23.3.202323.3.2023julkaissut Erämaan vaeltajatarJätä kommentti

Uuden vaelluksen suunnittelu alkaa yleensä ennen kuin edeltävää on edes saanut loppuun. Mitä tahdon kokea ja nähdä? Mitä haen vaellukseltani? Mihin omat rahkeet riittävät?

Reitti alkaa muodostua. Missä lähtö ja loppu? Missä tuulensuojaa teltalle? Mistä on fiksuin hiihtää läpi. Minne jätän auton ja miten pääsen sille takaisin.

Epätoivo iskee. Reitti muuttuu, kilometrit lyhenevät. Keskustelen fiksumpien kanssa ja saan reittivinkkejä. Alkuperäiset yöpaikat tuntuvat mälsiltä, mutta on mietittävä myös jaksamista ja sään nopeasti muuttuvaa luonnetta. Helpotan kahta viimeistä päivää siirtymällä erämaasta tupien läheisyyteen. Halutessani voin vaihtaa suuntaa takaisin erämaan armoille.

Ompelin itselleni alkutalvesta ahkiopussin. Nyt ompelin teltallekkin omansa. Nämä helpottavat Maken pakkausta. Korjasin myös katkenneen vetonarun ja tein siitä pidemmän, aisatkin päätyivät ahkioon muutaman vuoden tauon jälkeen. Saa nähdä tulevatko kokonaisina kotiin saakka, minulla on patoumia aisoja kohtaan.

Pakkaamisen aloitus on mukavaa, jos on aikaa. Ihanteellisinta olisi pakata edeltävänä päivänä. Nyt joudun aloittaa pakkaamisen viikkoa ennen lähtöä. Olen tehnyt listan, hionut sen lähes täydelliseksi. Otan huomioon edeltävien reissujen hitit ja hudit. Pidän tärkeänä sitä etten vain mene ja palellu. Se olisi ikävää.

Stressaa mikä jää matkasta. Olenhan pakannut kaiken? Kaivelen kassit yhä uudelleen läpi varmistaakseni asian.

Pakkaan bensakeittimen lisäksi trangian mukaan. Varakeitin pelastaa jos ykköskeittimeen tulee vikaa. Mietin ruoat mahdollisimman helppotekoisiksi ja maittaviksi. Vain yksi valmisruokapussukka lähtee mukaan, sen syön vain äärimmäisessä hätätilanteessa, Lisää vain vesi- paskapastapussit eivät sovi vatsalleni. Harmillista, jotkut maistuvat todella hyviltä.

Kaupassa hävettää ostaa suklaata, suklaapatukoita, suolapähkinöitä, keksiä, tuleville vieraille tarjottavaa ja muuta mättöä. Tietäisipä tuttu kassa paljonko talvivaeltaminen vie energiaa. Onneksi vasta ostin hedelmiä ja vihanneksia kuivattavaksi, en ole aivan rappiolla sokerin suhteen. Käyn kaupassa useamman eri kerran hamstraamassa vaellusruokia. Pitäisi myös muistaa ostaa särkylääkettä ensiapupakkaukseen.

Seuraan jännittyneenä säätä. Yr.no ja Windy ovat pian puhelimeni käytetyimpiä sovelluksia. En tahdo joutua tuulten armoille, tänä talvena olen nähnyt mihin Kaldoaivin erämaa pystyy.

Odotan hetkeä jolloin lähden hiihtämään kohti erämaata. Kun löydän teltalleni sopivan paikan ja kokoan sen kodikseni. Kun sulattelen lumia juotavaksi ja valmistan päivällistä absidissa. Kun suljen makuupussin vetoketjun ja kaivaudun kylmältä piiloon. Kunnes aamulla herään ja toivon yön vielä jatkuvan. Jotta voin nousta ylös teltasta kylmään pakkasaamuun toteamaan, ettei tämä nyt niin kamalaa olekkaan.