Hiihtoretki Kaldoaivin erämaan pohjoisrajalla

DSC_5038
DSC_5039

Kymmenen kilometrin hiihtoretkeni starttasi Nuorgamintien varrelta Välimaasta. (Linkki levikkeelle karttapaikka.fi:ssä) Lähdin hiihtämään mönkijäuraa seurailevaa kelkanjälkeä pitkin Kaldoaivin erämaahan.

Kartassa polku haarautuu rinteeseen ja joelle. Kelkanjälki seuraili jokea aina poroaidan portille saakka. Jälki ei ole virallinen, sitä ei välttämättä aina löydy. Loppusyksystä joen rannalla kävely oli hankalahkoa tiheän kasvuston ja kivikkoisen maaston takia.

Erämaahan suunnatessa on tärkeää varustautua oikein. Sää voi muuttua hetkessä aurinkoisesta sateiseksi, kovat tuulet saavat lumen lentämään ja muuttavat etenemisen hankalaksi. Kartta, eväät ja lämpimät vaihtovaatteet turvaavat retken. Puhelin ei välttämättä toimi edes tien läheisyydessä.

Päivä oli lämmin, alempana tuulelta suojassa sain hiihtää hetken pelkkä villapaita päälläni. Retki alkoi jännittävästi haistaessani vahvan virtsan tuoksun tulevan syvemmältä metsästä, hiihtelin ripeästi kauemmaksi hajusta, ei tehnyt mieli törmätä hirveen. Tai mihinkään muuhun niin vahvasti löyhkäävään, haistelin jopa omia vaatteitani ihmetellessäni hajun voimakkuutta…

Ylemmäs päästessäni tuuli yltyi eikä pelkällä villapaidalla enää pärjännyt. Lumi alkoi juosta eikä kauniista auringonpaisteesta ollut enää jälkeäkään.

DSC_5043
DSC_5055

Poroaidan portti oli surullinen näky, porojen läpikulkua estävät tolpat näyttivät siltä kuin niiden läpi oltaisi ajettu mönkijällä tai kelkalla. Pääsin portin läpi sukset jalassa kulkemalla niiden välistä, ei kai siitä täysikokoinen poro mahtuisi läpi…

Aidan jälkeen jälki siirtyi hieman idemmäs. Tunturikoivut heiluttelivat paljaita oksiaan kovassa tuulessa maaston muuttuessa hankalakulkuisemmaksi. Jäljeltä poiketessa suksien pohjiin kerääntyi raskasta kosteaa lunta muuttaen hiihtämisen lumikenkäilyksi.

Maisemat olivat muuttuneet avoimesta tunturin rinteestä jokea myötäileväksi metsäksi. Puita oli harvakseltaan, ajoittain jyrkkänä kohoava rinne antoi suojaa tuulelta. Mieli vaelteli arkisissa asioissa.

Jeagelveaijavrilla nälkä iski. Haaveilin suojaisasta taukopaikasta järven etelärannalla, suunnitelma muuttui nopeasti todetessani tuulen olevan armoton.

DSC_5060
DSC_5062
DSC_5064

Taivas alkoi selkiytyä lähestyessäni vastarantaa. Jäällä lumi ei tarttunut suksien pohjiin, rannalla hiihtämisestä ei tullut enää mitään useiden senttien paksuisten lumipaakkujen liimautuessa kiinni. Hiihtäminen oli muuttunut raskaaksi, nälkäisenä en olisi jaksanut pidemmälle.

Syötyäni kanapastaa termoksesta voimat alkoivat hiljalleen palailla. Nautin auringonpaisteesta samalla pohtien, miten jaksaisin hiihtää kotiin saakka raskaan lumen takertuessa suksien pohjiin.

DSC_5077
DSC_5078
DSC_5080

Haaveilin hiihtäväni kurun kautta ylös Skoarrajávrille, päädyin nousemaan vaaran päälle vähempi lumi mielessäni. Hiihtäminen alkoi toden teolla ärsyttää ja riisuin sukseni kävelläkseni vaaran yli. Kävely Sorellin Cariboilla ei ole helppoa niiden suuren koon takia.

Ihailin maisemia ja yllätyin kuinka pitkälle vaaran päältäkin näki. Alamäen lähestyessä otin sukset käyttöön ja laskettelin alas järvelle kiviä väistellen.

Suojaisalla Skoarrajávrilla tuulesta ei ollut tietoakaan. Suksikin alkoi luistaa tehden hiihtämisestä jälleen mukavaa.

DSC_5083
DSC_5087

Skoarrajávrin jälkeen maasto muuttuu mäkiseksi. Kelkanjäljellä laskettelu oli jännittävää, lämmin keli oli tehnyt lumesta liukasta. Rinteessä oli paljon sulia kohtia, suksien pohjat kärsivät kivistä ja varvikoista.

Skoarrajávrilta kannattaa laskea alas ”Kivelän levikkeelle” (linkki karttapaikka.fi) Sinne menee yksityisen tahon tikuttama kelkanjälki. Rinne on jyrkkä, innostuin laskettelemaan puhtaalla hangella kaatuen kahdesti, viimeisen kerran juuri ennen poroaidan porttia.

Tälle hiihtoretkelle kilometrejä kertyi lähemmäs kymmenen. Levikkeiden välille jää viitisen kilometriä matkaa.

Pilkkipäiviä

Ennen nykyiseen kotiimme muuttoa haaveilin usein puolisoni kanssa pilkkireissuista lähijärville. Kylillä asuessa moottorikelkkaurille hakeutuminen ja pidemmät välimatkat olivat lasten kanssa liikkuessa monimutkaisempia ja reittivalintoja sai pohtia usein.

Lähijärvet ovat meille tuttuja, olemme vierailleet niillä monena talvena puolisoni vanhempien vielä asuessa täällä. Jo alkuvuodesta muodostui jälki jota pitkin moottorikelkalla pääsi nousemaan erämaahan suoraan pihasta (tarvitset maastoliikenneluvat liikkuaksesi moottoriajoneuvolla luonnissa), mutta vaihtelevien lumiolosuhteiden vuoksi pääsimme koko perheellä pilkille vasta maaliskuun puolivälissä.

Kun viimein pääsimme matkaan jännitin moottorikelkalla ajoa hulluna! Lasten saannin jälkeen sisäinen hurjapääni on tainnut kuolla, en uskaltanut omalla summitilla ajaa kuin kotipihassa ympyrän. Onnekseni Lynxin adventure ei jaksanut nousta reki perässään ylös, joten sain ajaa kesymmän kelkan ylös tunturiin. Lynx on pehmeämpi ajaa, löysin varmuuden ja eiköhän ensi reissu mene taas omalla kelkalla.

Ylhäällä häkelyin – missä kaikki lumi! Kovat tuulet olivat puhaltaneet tasangon lähes lumettomaksi. Sukset kolisivat vasten kiviä ajaessani Juhiksen ja lasten perässä jälkeä seuraillen kohti järviä.

Mitä kauemmas pääsee, sitä enemmän mieli ja keho lepäävät. Oli rauhoittavaa päästä keskelle luontoa, jossa kaikki näytti olevan kohdillaan. Ensimmäisen järven jää paistoi hangen läpi, suolla tuulen suojassa lunta oli enemmän. Kurun läpi ajaessamme suuri Jeagelveai avautui edessämme, tuuli oli puhaltanut jään päälle kovia uria joiden yli ajelimme hiljaa.

Jäällä kairattiin reiät ja aloitettiin pilkkiminen. Lapset levisivät jäälle leluineen, pienimpikin jaksoi tallustella isoveljen perässä pienen nyppylän päälle laskemaan mäkeä.

Kala ei ollut syönnillään, puuhailin lasten kanssa ja autoin Juhista valmistamaan eväitä reen perässä olevalla grillillä. Taapero väsähti, olihan päiväuniaika, hän makoili hetken makuupussin suojissa porontaljan päällä reessä. Eväitä saatuaan hän jälleen reipastui ja lähti puuhailemaan.

Kiipesin nyppylän päälle juomaan kuksallisen nokipannukahvia. Tuuli oli näköalakahvilassani turhan navakka, kahvi jäähtyi nopsaan. Sitä siemaillessani taapero ilmestyi viereeni istumaan – mistäs sinä ilmestyit?

Seurailimme korkeammalta isoveljen touhuja isänsä seurassa. Siellä he makoilivat jäällä pilkkireikiä tuijottaen.

Paluumatkalle lähdimme tuulen yltyessä entisestään, reessä istuessa tulee herkemmin kylmä emmekä ottaneet riskiä lasten palvelevan. Kotimatkalla molemmat nukahtivat kypärät toisiaan vasten kolisten.

Onnellisena ajelin heidän perässään nauttien. Tämä on juuri sitä elämää mitä tahdomme elää – erämaassa perheen kesken kalastaminen ja retkeileminen. Päivän kruunasi saalisrautujen syöminen voi-sipulikastikkeen ja perunoiden kera.

Kuvat ovat koottu eri päiviltä.

Ensimakua keväästä Kaldoaivin erämaan pohjoisosassa

DSC_5004

Lämpömittarin näyttäessä viittä lämpöastetta oli hieraistava silmiään! Näkihän se jo ikkunastakin, lumet humpsahtelivat alas katoilta auringonvalon kirkastaman veden valuessa ohuina noroina maahan. Päästessäni töistä mielessäni oli selkeä suunnitelma syödä ja lähteä tunturiin hiihtämään.

Suunnitelmahan oli selvä. Kiinnittäisin sukset kelkkaan ja hurauttaisin kotoa ylös tasanteelle josta hiihtelisin lähijärvelle. Lumi oli märkää ja liukasta, meinasin luovuttaa suunnitelmani kanssa jo kotipihassa tuskastellessani kelkan kääntämisen kanssa suollamme. Lapset olivat juuri palanneet pilkkireissulta tunturista, sain miehiltä kannustusta ja neuvoja lähtöön. Onneksi Juhis saapui kotiin, hän saisi käydä nostamassa kelkan rinteestä mikäli möhlisin.

DSC_5001
DSC_5003

Stressasin ajoa turhaan, pian nostelinkin poroaidan paaluja ylös päästäkseni läpi ja saavuin tasanteelle. Tuuli on puhaltanut avoimilta paikoilta lumet vähiin ja aurinko uhkasi sulattaa loputkin. Kivet kolisivat suksia vasten madellessani lähemmäs lähtöpaikkaani.

Parkkeerasin kelkan, riisuin kypäräni ja kävelin lähemmäs tasanteen reunaa. Maisemat Tenojoelle ovat upeat, pidän Norjan selvärajaisista tuntureista ja joen mutkittelevasta muodosta.

Kuntta tuoksui vahvasti tuoden mieleen loppukevään. Mieleeni tulvi kesämuistoja tutkiessani sulaa maata katseellani.

DSC_5006-2
DSC_5016

Suksien pohjia kävi sääliksi hiihtäessäni kelkanjälkeä pitkin. Ohitin veden valtaaman jääalueen, uskomatonta miten tuuli on saanut puhallettua alueen niin vähälumiseksi. Tässä talvivaelluksen suunnittelupostauksessa olen käyttänyt kuvia samalta paikalta helmi- maaliskuun vaihteelta. Tuolloin hanki ei kantanut lainkaan.

Ajatukseni pyörivät rennoissa, rauhoittavissa ajatuksissa. Muistelin molempia hiihtovaelluksia hyvillä mielin ja koin seikkailufiilistä suunnitellessani kesän reissuja. Paikoittain lumi oli värjäytynyt punertavaksi edeltävän syksyn marjojen litistyttyä kelkan maton alle.

IMG_20210328_170204

Riisuin kuoritakkini, lettlopista neulomani Jousi- neule oli tarpeeksi lämmin tunturin tuulille.

Karvapohjat pitivät uskomattoman hyvin nuoskahangella, vain jyrkimmillä kohdilla jouduin turvautumaan teräskantteihin. Hiihdin kurun vierttä hiljaiselle Skoarrajávrille, jonka lumesta paljaat kohdat näyttivät sulilta aukoilta. Järven päässä seisova tunturinhuippu tuo aina mieleeni pyramidin.

DSC_5020
DSC_5023

Skoarrajávri on yksi lempikohteistani. Yövyin siellä ensimmäisen yöni teltassa Utsjoella, joka oli samalla minun ja Juhiksen ensimmäinen yhteinen retkemmekin. Ensimmäisen yksinäisen yön vietin saman järven rannalla, kuten talviyönkin. Järven seutu on jostain syystä jännittävä, kesäaikaan koen oloni hieman levottomaksi siellä, silti se on valikoitunut monet kerrat yöpaikakseni.

Paluumatka oli hankala. Alamäki nuoskalumella oli liukas, pelkäsin polvieni puolesta laskiessani alas auraamalla kiviä väistellen. Jyrkimmässä kohdassa oli pakko riisua sukset pois ja kävellä jonkin matkaa.

Kelkan luona toivoin haikein mielin takatalven iskevän ja peittävän sulat kohdat lumella, en ole valmis luopumaan hiihtokeleistä!

Hiihtovaellus Urho Kekkosen kansallispuistoon Tuiskukuru – Luirojärvi – Suomunruoktu – Kiilopää

DSC_4981

Hiihtovaelluspostausten ensimmäinen osa Kiilopää – Suomunruoktu – Tuiskukuru

Tuiskukurusta Luirojärvelle on n. 8 kilometriä matkaa. Linkit karttapaikka.fi-sivustolle.

Herätessäni Tuiskukurun varaustuvassa kolmannen päivän aamuna olo oli tokkurainen. Yö oli mennyt hyvin, nukahdin lukiessani kirjaa ja viimeisen kerran katsoin kelloa kahdeksalta. Tuli nukuttua melkein kaksitoista tuntia putkeen! Olin viettänyt edeltävän päivän ja yön yksin, edes pimeys ei saanut pelkoa nostamaan päätään. Yksin tuvassa puuhastelu oli rentouttavaa ja sain tilaa ajatuksilleni.

Tuiskukurun varaustupa oli siisti ja ehkä nätein sisätiloistaan missä olen koskaan ollut. Aamupalalla söin itse tekemääni granolaa, joka oli turhan makeaa ja sai huonon olon vain yltymään.

Lähdin hiihtelemään hyvissä ajoin kohti Luirojärveä. Onnekseni sain seurailla selvää jälkeä, joka teki hiihtämisestä hieman helpompaa. Ahkio liikkui nahkeasti pakkaslumella. Oli jännittävää lähteä hiihtämään syvemmälle kansallispuistoon yksin.

DSC_4980
DSC_4987
DSC_4991
DSC_4995

Kahdeksalla kilometrillä sain hiihdellä kauniissa metsässä, nousta muutaman rinteen ja ihailla maisemia tunturien rinteissä. Muutama kelkkailija meni ohi, urasta tuli kantavampi mutta huonommin hiihdettävä heidän jälkeensä. Sää helli hiihtäjää, Ampupäällä näytti olevan poroja ja jäin hetkeksi katselemaan niiden puuhia. Wifi toimi ajottain, edellä hiihtänyt oli kirjoitellut hankeen ”sweet spot! :)” tekstejä, joihin liitin sanan ”wifi?”. Aina wifiä ei kyllä löytynyt näiltä sweet spoteilta.

Yhden mäen nousua odotin ja odotin. Hiihtelin eteenpäin ja tosissani jäin ihmettelemään missä oikein hiihtelen kun sitä ei tullut vastaan. Tarkistin sijaintini gps:llä ja huvituksekseni sain todeta seisovani rinteessä! Kartassa rinne näyttää paljon jyrkemmältä.

Alamäessä nautin, karvapohjien hidastamalla laskulla sain samalla pitää taukoa ja silti etenin! Väsyneen vaeltajan lottovoitto.

Luirojärvelle saapuessani olin onnellinen. Suuret tunturit reunustivat järveä ja Sokostia ympäröivät pilvet hälvenivät hiihdellessäni sitä kohti. Kello oli vasta kaksitoista, saisin rauhassa ruokailla ja palloilla Luirojärven lähistöllä.

Luirojärven autio- ja varaustupaa ei turhaan kutsuta Hiltoniksi. 28 henkilön tupa on tilava verrattuna Suomunruoktun ja Tuiskukurun tupiin. 14 hengen varaustuvassa olisi lisäkseni vain yksi henkilö, vieraskirjasta kävi ilmi hänen lähteneen autiotuvan tyyppien kanssa huiputtamaan Sokostia.

Kannoin kampetta sisään, söin, venyttelin ja luin kirjaa tunteroisen verran. Kaunis ilma houkutteli ulos ja pian hiihtelinkin metsässä kameralaukku selkää vasten heiluen. Hanki kantoi jonkun verran, saapuessani suolle säikäytin teeren. Hieno lintu!

20210310_150923
20210310_145945

Saavuttuani harhailureissultani istuskelin tuvan portaikolla. Tuvan etupihalla männyt reunustavat Luirojärveä, aika kului tunnelmallisen hitaasti maisemia ihaillessa. Tupakavereitani ei vielä kuulunut ja aika meinasi käydä pitkäksi. Päätin alkaa valmistelemaan saunaa, hain vedet järvestä puisen kelkan avulla, vitsit että oli just sopivaa puuhaa erämaahan!

Vedet haettuani ehdin istuskella portaikolla vain hetken kuullessani ääniä. Tuntemattomat tupakaverini olivat viimein saapuneet!

Onneksi he osottautuivat oikein mukaviksi tyypeiksi. Ruokaa valmistellessani juttelimme paljon, jutut osuivat yks yhteen. Sovimme hiihtävämme yhdessä Suomunruoktuun seuraavana päivänä, seurassa pidempi pätkä on mukavampi taittaa.
Illan hämärtyessä käväisin saunomassa, teki hyvää pestä tuskan hiet pois muutaman päivän ajalta. Hienohelmaa meinasi vähän hirvittää jalkapohjien jäätyessä pukuhuoneen lattiaan, pukeuduin saunan puolella…

20210311_120623

Luirojärveltä Tuiskukurun kautta Suomunruoktuun matkaa kertyy n. 21 kilometriä.

Neljäs päivä valkeni aikaisella herätyksellä. Olimme sopineet retkikuntamme kesken lähdön koittavan kahdeksalta. Pyörin pussissani ja kuuntelin tupakaverin heräilevän.

Aamutoimien jälkeen, kahta minuuttia vaille kahdeksan tuvan pihalla seisoi neljä hiihtäjää ahkiot pakattuina. Marssijärjestys oli selvä, tahdoin hitaimpana jäädä viimeiseksi. Voimaa uhkuen lähdin hiihtämään muiden perässä vaellukseni pisimmälle 21 kilometrin pätkälle.

Seurassa hiihtäessä sain pidettyä sopivan tahdin yllä. Ensimmäiset kahdeksan kilometriä takaisin Tuiskukuruun menivät yhdellä ahkion kaatumisella. Autiotuvalla pidimme ruokatauon, olin hikoillut itseni märäksi ja hieman peittelin palelemistani. En pistänyt ollenkaan pahitteeksi kun matka jatkui.

Vastassa oli jyrkkä Pikkutunturien rinne, jota en millään tulisi pääsemään ylös Oacin suksillani. Marssin ylöspäin tarmolla sukset ahkion päälle köytettynä, olin yllättynyt kuinka pitkälle jaksoin vetää ahkiota pysähtymättä! Takaa kuului jossain vaiheessa, että sauvakävelyyn on hyvä tottua kolmikymppisten lähestyessä…

Jäin muista jälkeen, oli pakko vetää happea huipulla. Tuuli yltyi ja edessä hiihtäneiden jäljet peittyivät myräkässä. Jossain vaiheessa pohdin, kuka meistä oli käänytynyt väärään suuntaan kun en tavoittanut heitä.
Suolla vastaan tuli yksin hiihtänyt nainen, ei ollut paljoa liikennettä. Sain retkikuntani kiinni Vintilätunturin alla, tuulikin tyyntyi hieman ja pidimme lyhyen tauon. Itselleni oli ok jäädä jälkeen ja antaa muiden hiihtää reippaamalla tahdilla – olin todella otettu aina kun huomasin muiden odottelevan!

20210311_130403
20210311_123625
Kuvan ottanut hiihtoseurueen jäsen. Vähän saattaa väsymys paistaa naamasta…

Katselin kateellisena muiden vain kävellessä rinteet ylös suksineen. Jouduin etenemään sivuttain teräskantteja hyödyntäen, ei ollut puhettakaan että karvapohjat olisivat pitäneet mäessä.

Vintilätunturin huipulle päästessä sain hieman kerättyä voimia loppumatkalle. Ahkio alkoi kaatuilemaan ja jäin jälleen jälkeen. Jyrkässä alamäessä sain muut uudelleen kiinni ja riemua riitti seuratessa toistemme mäenlaskua.

Aitalammen tulipaikan jälkeen koitti viimeinen ylämäki, johon käytin viimeisetkin voimani. Aluksi ilta-auringon värjäämä hanki mäntymetsässä riitti tsemppaamaan, vähitellen hiihdosta tuli ylivoimaisen raskasta. En muista koskaan aikaisemmin olleeni yhtä väsynyt. Jos ennen tupaa en olisi osunut ”500 m” kyltille, olisin jäänyt syömään, olisi ollut typerää jatkaa niin väsyneenä syvemmälle.

Päästessäni Suomunruoktun tuvalle vastaanotto oli upea. Hymyileviä ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia. Tsempit toivat hurjasti voimia takaisin!

20210311_161351

Tökerönä jätin kamppeeni levälleen, marssin varaustuvalle kohteliaasti jutustellen, riisuiduin märistä vaatteista ja kampesin itseni yläsängylle syömään. Kaikkea mitä vastaan tuli.

Väsymyksestä toivuttuani kävin juttelemassa hiihtotiimini jäsenten kanssa. Vedin lipat huussin ulko-ovella, vaellukseni ensimmäinen kaatuminen tapahtui siis silminnäkijän läsnäollessa, vessan edessä. Keep it cool.

Myöhemmin illalla jäin seisoskelemaan ulos kipinöivän nuotion vierelle. Mieltäni vaivasi outo tyhjyys – kotiinlähtö tuntui hyvältä, mutta vaellukseni tuntui jäävän kesken. Oliko seurassa vietetty aika vienyt vaellusfiilistäni, kun lähdin alunperin yksin matkaan?

Nuotion äärellä seisoskelu toi rauhan mieleeni. Upea päätös viimeiselle illalle.

20210312_082505
IMG-20210313-WA0000
Kuvasta kiitos hiihtoseuralaiselleni!

Hiihdin viimeisen pätkän Suomunruoktulta Kiilopäälle seurassa. Viidentoista kilometrin matkalla ura oli osittain kadonnut ja saimme nähdä hieman vaivaa päästäksemme Suomunlatvan laavulle.

Ahkioni kaatuili pehmeässä hangessa. Se liukui paremmin kuin muina päivinä, en selvästikään ollut enää kovin motivoinut sen pakkaamiseen kun toistuvasti hiihtoseurani sai olla nostamassa Makeksi ristittyä pakettia jaloilleen.

Niilanpäälle noustessa sää muuttui haasteelliseksi. Suunnistaminen vaikeutui varjokadossa ja satuimme rinteen hankalimpaan osaan syvänteisiin, josta pääsimme ylös gps:sää hyödyntäen.

Rinteessä aloin kaatuilla suksien kärkien tökätessä kovaan hankeen. Alamäessä kaaduin melkein turvalleni, ei voinut kuin nauraa! Onneksi ei ollut kuin yksi silminnäkijä.

Mielessäni pyöri vain fanta, pulla ja kahvi. Hiihtoseuralaiseni oli oikein mukavaa seuraa, hauskassa seurassa matka taittui leikiten. Neuvoimme vastaan tullutta hieman väsyneesti, onneksi hän tokaisi omaavansa hyvät suunnistustaidot kuultuaan ohjeistuksemme. Heh.

Ajellessani kotia päin fiilistelin vaellustani, jotain jäi uupumaan henkisellä tasolla. Vaikka olin väsynyt ja koin koti-ikävää, nautin olostani yksin keskellä kaunista Urho Kekkosen kansallispuistoa.

Kaipuu vaelluksille syttyi jo ennen kuin saavuin kotiin. Eipä ollut kovin huono reissu, jos heti alkaa kaipaamaan seuraavalle.