Utsjoen kirkkotuvat – historiaa Mantojärven rannalla

DSC_7023 DSC_7031
DSC_7024
Mantojärven rannalla, rehevällä kentällä seisoo useampi hirsirakenteinen tupa. Pihapiiriin kävellessä historian havina herättää mielenkiinnon ja tupia on hankala jättää tutkimatta.

1800- luvun alussa rakennetut tuvat ovat entisöityjä, mutta entisaikojen tunnelma on käsin kosketeltavissa. Tupia on aikoinaan siirretty muualle, mutta 14 niistä on päässyt takaisin kotiseudulleen kertomaan menneisyydestään – ennen kirkkotupia on käytetty suurten kirkkopyhien aikaan, jolloin kauempaa matkanneet yöpyivät niissä. Tuvat ovat vanhojen saamelaissukujen omistuksessa, tupien ovien pieleen on kiinnitettu kylttejä joista saa selville kunkin tuvan omistajan.

Pienen lapsen kanssa tuvilla vierailu on yksi kesän useammin tehdyistä retkistä. Kun ulkona sataa eikä oikein nappaisi lähtä metsään, menimme tuville tutkimaan avointen tupien sisältöä. Poika eläytyi täysin tupien henkeen ja alkoi välittömästi keittämään kahvia erään tuvan kahvipannulla, joka oltiin jätetty tulisijalle näytille. Halu leikkiä kaikella, mitä esille oltiin laitettu oli kova, joten vierailumme tupien sisällä oli nopeahkoa.

DSC_7042
DSC_7045 DSC_7039
DSC_7047
Pihapiiri on pienellekin helppo kulkea, muksahduksilta ei säästytty kun poika kirmasi kukkivien pientareiden seassa tuvalta tuvalle. Rannan läheisyydessä sijaitsevan rakennuksen uumenista löytynyt puureki vei suurimman huomion.

Kesäisin kirkkotuvilta saa maksutonta opastusta tupien historiaan. Paikalla on myös Šiella – käsityömyymälän kesäkauppa, jossa myydään paikallisten tekemiä nahkaisia, villaisia ja puisia käsitöitä. Kaupasta löytyy myös saamenkielistä kirjallisuutta ja postikortteja. Šiellan ympärivuotinen käsityömyymälä löytyy Kyläkauppa Giisan tiloista. Pakko myös mainita Utsjoen seurakunnan lähetystyökahvilasta, josta ollaan saatu todella hyvää palvelua maistuvien lettukahvien lisäksi. Kahvilassa toimii vain käteismaksu, myymälässä pystyy maksamaan elektronisesti.

Kirkkotuvat ovat lukossa talven ajan, mutta paikalla pystyy silti vierailemaan. Kaamoksen väreissä tuvat antavat upean alustan valokuvaamiselle ja itse vierailen paikalla revontulten kuvaamisen merkeissä. Enkä ole ollut ainoa!

Kirkkolle pääsee tupien parkkipaikan kautta suojatietä pitkin. Myös tien toisella puolella on kirkon oma parkkialue, jolta lähtee Utsjoen retkeilyreitti Kuoppilasjärvelle ja Härkävaaran kautta kylille.

Utsjoen kirkkotuvat kartalla
Utsjoen kirkko kartalla
Utsjoen retkeilyreitin lähtöpiste

Lähde: Saamivillage

Utsjoen lähitunturit: Veahčatnjunnis

DSC_6812 DSC_6821
DSC_6825 DSC_6832
Ensimmäisen kerran kiipesin Veahčatnjunnille viime viikolla, silloin näin maisemat vain pienen hetken verran ennen kuin sankka sumu ja pimeys laskeutuivat Tenojoen ylle. Päätin silloin, että palaisin tunturille uudelleen pian, paremmalla ajalla ja kameran kanssa.

Tänään ajelin aamutuimaan Vetsikkoon ja jätin autoni ennen Vetsijoen siltaa olevalle levikkeelle. Tieltä nousee mönkijäura etelään nousevaan rinteeseen n. 50 metriä ennen Vetsikon kylttiä, se erottuu hyvin maastosta ja jatkuu tunturin huipulle saakka. Uralta poikkeaa myös polku, jota pitkin itse kiipesin ylös. Rinne ei ole kovinkaan jyrkkä, eikä pistänyt hengästyttämäänkään kun sen kulki rauhassa, välillä maisemia ihaillen. Mitä korkeammalle kiipesin, sitä koreammaksi Vetsikon maisemat kävivät. Poroaidan portin jälkeen ne tosin peittyivät loivan rinteen katveeseen.

Kiertelin ennen huippua olevalla tasanteella ja etsiskelin jälkiä muista paikalla käyneistä. Positiiviseksi yllätykseksi en löytänyt jälkeäkään toisista muutamaa kivikasaa lukuunottamatta!

DSC_6840 DSC_6861
DSC_6854
Veahčatnjunniksen huipulla istuin yhdelle sen lukuisista suurista kivistä. Hiljalleen yksittäiset lumihiutaleet leijailivat ilmassa hempeän tuulen saattelemina. Aurinko kurkisteli pilvien takaa ja kauempana näkyvät Norjan tunturit paljastivat keveän lumipeitteensä.

Siinä istuskellessani ja raikkaasta ilmasta nautiskellessani haaveilin vaelluksesta Norjan puolelle, kun työasiat alkoivat hiipiä mieleen nousin ylös kiireellä ja jatkoin matkaani huipulle. Siellä maa kumisi askelten alla ja kalliot olivat liukkaita pienestä jääkerroksestaan. Kiertelin huippua ympäri ja kuvailin näkymiä, keksien yhä uusia vaelluskohteita maisemien seasta. Aikani kuljeskeltuani lähdin laskeutumaan alas takaisin mönkijäuralle. Törmäsin suurehkoon jätökseen joka oikein pursuili puolukasta, mielikuvitus laukaten tiirailin sitä huolellisesti ja huokaistuani helpotuksesta todettuani sen olevan ketun tekele jatkoin lompsimista takaisin autolle. Tuolleen säikyttelevät herkkää retkeilijää…

Matkaa ylös Veahčatnjunnikselle tieltä kertyy nelisen kilometriä. Mönkijäura ja polku ovat helposti kuljettavia, rinne on loiva. Ylhäällä saa käytyä reippaastikin alle tuntiin, mutta suosittelen varaamaan maisemien ihasteluun enemmän aikaa! Eväätkin kannattaa ottaa mukaan, suuret kivet soveltuvat hyvin taukopaikoiksi.

Veahčatnjunnis
Korkeus: ?
Etäisyys kylältä: 14km
Vaativuus: loiva nousu, kivet sateella ja pakkasella liukkaita. Ylösnousuun menee 20-30 min
Muuta: Vetsikko ja Veahčabákti ovat näkemisen arvoisia paikkoja!

Lisää Utsjoen lähituntureista 

Ruska tien varrelta – Vetsikko

DSC_6448 DSC_6455
DSC_6451

Moni matkailija kohtaa ruskan tien päältä kylän ohitse ajellessaan. Nuorgamintien varrella virtaava Vetsijoki Vetsikossa houkutteli minutkin luokseen kuvaamaan syksyä. Sää oli yhtä synkkä kuin edeltävinäkin päivinä, sade piti taukoa puolisen tuntia viettäessäni aikaa Vetsikossa. Kävelin roskalavan levikkeeltä sillalle vain muutamien ohiajajien rymistellessä sillan ylitse ja jäin hetkeksi kuuntelemaan joen pauhausta.

DSC_6432 DSC_6467
DSC_6484 DSC_6475
Aikani jokea tuijoteltua siirryin takaisin autolle ja ajoin vähän matkaa kuninkaankivelle. Laskeuduin portaat alas ja astuin märälle nurmikolle, liukastuin ja valuin vanhan rajamerkin vierelle kuraista rinnettä pitkin, kameraa suojaten tietenkin. Siinä rytäkässä sain portaista kiinni ja liukuminen kohti jokea pysähtyi, tsekkasin tuliko haavereita ja istahdin rinteeseen pöllästyneenä.
Kuorihousut kuraisina en saanut merkistä kunnon kuvia, en uskaltanut mennä liukkaalle kalliolle. Ajatus Tenoon tippumisesta ja uudesta kaatumisesta ei houkuttanut.

Paikalle kannattaa ehdottomasti mennä vain kuivaan aikaan mikäli tahtoo saada paikasta kuviakin. Portaita pitkin pääsee tasanteelle josta rajamerkin näkee nurinkurin.

Jatkoin matkaani Veahčabáktin pienelle putoukselle jota moni matkaaja jää tien varteen kuvaamaan ja tälläkin kertaa seuranani oli muutama muu putouksen ihmettelijä. Keväällä putous on komeimmillaan lumien sulamisen aikaan, näin sateisen syksyn jälkeenkin sen vesi virtasi valtoimenaan alas Tenoon vievään puroon. ”Vetsipahkan” kohdalla on merkkaamaton levike Nuorgamista päin tuleville, Utsjoelta päin ajavan täytyy jättää auto kauemmas. Putous on mutkan läheisyydessä, joten tiellä on liikuttava varoen!

Vesiputoukselta ajelin verkkaiseen tahtiin takaisin kylille. Nuorgamintie tarjoaa ajajalleen useammasta kohtaa mitä mielenkiintoisemmat näkymät, sen läpiajoon kannattaa käyttää siis aikaa.

Hitsi mie odotan viikonloppua innoissani! Suunnitelmissa on suunnata Kaldoaivin erämaahan retkeilemään ja kuvaamaan viimeisiä ruskan rippeitä.

Hyvää viikon jatkoa kaikille!

Ruskaretket tunturiin

DSC_6354 DSC_6357
DSC_6359-2 DSC_6363
DSC_6394
Tämän lukukauden ensimmäinen kouluviikko tuli lusittua lyhyemmällä aikataululla ja hyvä niin – ruska on jo alkanut putoamaan puusta. Sää on ollut synkkä ja pilvinen, mutta mielestäni tumma taivas tuo vain entistä enemmän syksyn väriloistoa esiin.

Kouluviikkoni päätteeksi pakattiin mun rinkkaan meidän kolmen yöpymisvarusteet ja lähdettiin Skoarrajärvelle yöksi. Jyrkkä nousu noustiin nopeasti mun jupinan saattelemana, en ollut yhtään rämpimisfiiliksissä. Ylhäällä hengähdettiin ja kauhistuttiin kovaa tuulta, mietittiin kuumeisesti uskalletaanko jatkaa syvemmälle tunturiin, saataisko me tulia aikaiseksi ja pärjäisikö Pikku-J teltan ulkopuolella, kun jo nyt valitteli kylmiä käsiä.

Lapaset meiltä löytyi lämmittämään pieniä sormia, mutta tultiin siihen tulokseen että yritetään keksiä alempaa kylältä joku suojaisempi paikka. Laskeuduttiin takaisin anoppilaan ja lopulta pettyneinä todettiin, että oltiin liikkeellä liian myöhään ja tyydyttiin viettämään iltaa kodassa makkaraa paistellen. Pikku-J ainakin oli tyytyväinen kun pääsi mummin kanssa puuhaamaan.

DSC_6414 DSC_6417
DSC_6418-2 DSC_6422-2
DSC_6428
Sunnuntaina käytiin ajelulla, vierailtiin kirkkotuvilla ja päädyttiin Vetsijoelle samoilemaan. Nää extempore pienetkin perheen kanssa tehdyt retket ovat ehkä niitä parhaimpia, ilman sen suurempaa suunnitelua suunnataan äkkiseltään keksittyyn kohteeseen ilman hajuakaan siitä oliko päämäärässä mitään näkemisen arvoista – pääasia että jokainen palaa kotiin hyvillä mielin.

Kuljettiin kauniin rehevän metsän halki joen rantaan, jossa Pikku-J joi repussaan kantamansa pillimehun. Poika jaksoi kävellä lähes koko matkan, mutta lopussa isin syli osottautui paremmaksi vaihtoehdoksi. Uskon, että etenkin pienille lapsille riittää tälläiset lyhyetkin retket metsään, eväiden syönti ulkona on varmasti tosi jännää puuhaa.

Oon vähän ristiriitaisissa tunnelmissa syksyä ja alkavaa talvea kohtaan. Olen varmaan viimekin vuonna kirjoittanut samalla tavalla, mutta mun täytyy keksiä joitain uutta tulevalle talvelle. Koulu jatkuu ja huipentuu osaamisalaan tammikuusta lähtien, jolloin vapaa-aika on vielä enemmän kortilla, mutta enköhän mä selviä loistavien työkavereiden avulla tulevistakin jaksoista.

Hyvää syksyä teille kaikille!

Ánnáguravárrin näköalat

DSC_5060 DSC_5062
DSC_5063
Joitain päiviä sitten kävin Pekun kanssa kävelemässä kelkkauraa pitkin Kalkujoen lähistöllä. Mulla ei ollut lumikenkiä matkassa ja silti mun piti poiketa uralta ja kahlata turhankin pitkä matka hangessa päästäkseni Ánnáguravárrille.

Olen viimeksi joskus parisen vuotta sitten käynyt kyseisellä paikalla ihastelemassa Utsjoen laaksoon avautuvaa maisemaa. Tuolloin vasta tutustuin lähialueisiin ja kuljin vaikeistakin paikoista päästäkseni lupaavilta vaikuttaviin paikkoihin.

DSC_5066 DSC_5069
DSC_5072
Kuljin merkattua geologista polkua pitkin ylös tunturiin ja pysähdyin nauttimaan auringosta Kalkujoenlammen laavulle. Aurinko paistoi kirkkaana taivaalta ja kaikkialla oli täysin hiljaista. Jostain kaukaisuudesta kuului moottorikelkan ärinää.

Lukuisat kengänjäljet parveilivat lammen jäällä, joku oli kairannut muutamia pilkkireikiäkin sinne. Johtalanvárrin huipun jäät kimmeltelivät kauempana. Jatkoin matkaani kaakkoon, kohti Ánnáguravárrin reunaa.

DSC_5074 DSC_5077
DSC_5083 DSC_5088
Ánnáguravárrin ”näköalapaikalle” ei mene polkua. Sinne pääsee kun kulkee laavulta kaakkoon, kohti maastosta erottuvaa kukkulaa. Kesällä maasto on kivistä ja osittain hankalaa koivikon takia mutta pujottelemalla helpommista kohdista kulku käy leikiten.

Vaaran näköalapaikalla on puikulan muotoinen kivi, josta maisemat avautuvat kauniisti Utsjokilaaksoon. Korkeammalle vaaran huipulle kiivetessä maisemat ovat entistä komeammat.

Alas vaaralta pääsee joko laskeutumalla takaisin geologiselle polulle tai palaamalla kodalle ja sieltä polkuja myöten alas kylän pintaan. Itse rymistelin alas vaaralta poroaidan viereen, josta kuljin suoraan takaisin polulle ja sieltä pururaalle. Kesällä vaaran rinteessä on syytä olla varovainen.

Geologinen polku koulun kohdilta noustessa on jyrkkä ja hyvin kivinen. Pakkasten aikaan polku voi olla liukas.

Näköalapaikka on oivallinen pikaisesti Utsjoella vieraileville patikoijille sen helpon saavuttavuuden ja läheisyyden puolesta!

Matkaa minulle kertyi n. 2 kilometriä reitin lähtöpisteeltä laskettuna.