Pakkauslista on mielestäni yksi tärkeimmistä asioista vaellusta valmistellessa. Olen saanut muutamia ihmettelyjä kerrottuani pakkauslistastani – eikö muisti pelaa sen vertaa etten muista mitä ottaa mukaan? No ei.
Varusteet kasassa, koiralla ja eukolla
Eipä olisi ensimäinen kerta jos jotain jäisi matkasta. Perusasiat kuten teltta, makuupussi ja kaasukeitin pakkautuvat mukaan automaattisesti. Pienemmät asiat kuten nenäliinat, aurinkorasva ja -lasit sekä tulitikut unohtuvat herkästi.
Kerran unohdin puolet eväistä kotiin. Ei ollut hyvä reissu.
Koska teen vaelluksille pakkauslistat, useimmiten päiväretkiltä puuttuu varusteita. Puukko, tulitikut, muki tai juomapullo ovat usein jääneet kotiin.
Pakkauslistaan kirjaan lohkottain eri tarkoituksiin olevat varusteet. On ensiapu, majoittuminen, ruoanlaitto, vaatetus ja niin edelleen. Kun listaa alkaa suunnittelemaan ajoissa, mieleen putkahtelevat asiat muistaa merkata ylös. (Kuten tätä tehdessä istuinalusta, korvatulpat, kuulokkeet, kirja…)
Etenkin talvella vaeltaessa tulee kannettua mukana kaikenmaailman sälää. Muistuisivatko esimerkiksi suksien siteiden vararuuvit tuosta vain mukaan? Varamajoitteen tai ensiapupakkauksen unohtuminen voi kääntää vaelluksen ikävään suuntaan.
Vajaalla varustuksella vaeltamaan lähteminen on riskialtista – ikinä ei tiedä mitä käy, vaikka aluksi kaikki vaikuttaa sujuvan hyvin, hetkessä kaikki voi muutua. Vaelluskengän irronnut pohja ei naurata ja teippiä tai liimaa rupeaa kaipaamaan nopeasti.
Hyttysmyrkky oli mukana, mutta jäi laittamatta käsivarteen. Miltähän kroppa ois näyttänyt ilman myrkkyä?
Pakkauslistaa on mukava tehdä kun syyhyttää päästä matkaan. Samalla voi käydä varusteita läpi ja pohtia mitä todella tarvitsee matkaan. Pakatessa jo pakatut varusteet voi ruksata yli.
Itse kirjaan listoihini paljon ylimääräistä, etenkin vaatetta. Listaan muistiin mitä kaapistani löytyy ja pakatessa päätän mitkä lähtevät reissuun. Lähtöaamulle jää vielä muutamat pakattavat asiat, joista teen jopa erillisen muistilapun…
Taulukko päivien aterioista on myös kätevä. Jätin lähtöaamun ja paluuillan ruudukot tyhjiksi, koska syön matkalla Kiilopäälle tai kotona. Taulukko auttaa hahmottamaan mukaan otettavan ruuan määrää ja ateriasuunnitelman tekoa. Mukaan kannattaa ottaa ylimääräistä ruokaa, jos menekki yllättää tai joudut viettämään maastossa extrapäivän.
Mitä mieltä pakkauslistoista, turhaa ajanhukkaa vai fiksua valmistautumista?
Lokakuussa suunniteltu hiihtovaellus on jo aivan nurkan takana!
Ja nyt vasta stressaakin. Hiihtovaelluksen pystyi unohtamaan kun oli vielä kuukausia aikaa kun ei edes tarvinut miettiä koko reissua. Pimeys, jaksaminen tai yksin vaeltaminen eivät huoleta vaan reittivalinta.
Hiljalleen joulun jälkeen stressi alkoi nostaa päätään. Alusta lähtien on ollut tiedossa, että toisen päivän pätkä Lankojärveltä Luirojärvelle saattaa olla hidas ja vaikeakulkuinen. Lähes päivittäin olen palannut selaamaan karttaa ja miettimään vaihtoehtoisia reittejä samalle välille, olen kysellyt ja etsinyt tietoa joka voisi helpottaa stressiä.
Lopulta päätin muuttaa suunnitelmaa. Päätöksen tekoon vaikuttivat saamani tiedot välillä hiihtäneiltä ja Urho Kekkosen kansallispuiston facebook-sivun viimeisin päivitys kansallispuiston lumitilanteesta. Vaarana Lankojärvi – Luirojärvi- välillä on väsyminen upottavassa hangessa, en tahtoisi joutua kutsumaan ulkopuolista apua kansallispuistosta ulospääsyyn. Hyvällä tuurilla pätkällä voisi olla kantohanki, päätin olla lähtemättä testaamaan ja muutin reittiä sopivammaksi yksin vaeltamiseen. Huoltouraakaan ei kulje välillä säännöllisesti.
Ensin suunnittelin hiihtäväni Kiilopäältä Lankojärvelle Rautulammen kautta. Seuraavana päivänä olisin tarponut Palovangan kautta Luirojärvelle, saunonut ja nukkunut yön varaustuvassa. Luirolta matka olisi jatkunut yöksi Tuiskukuruun ja sieltä Suomunruoktun kautta Kiilopäälle.
Aluksi suunnittelin käyväni testaamassa hiihtoa Palovanganojalle ja palaavani Lankojärvelle jos kulku olisi liian raskasta. Seuraavana päivänä olisin hiihtänyt Tuiskukurun kautta Tuiskukuruun, mutta tämä olisi voinut käydä turhaksi säätämiseksi.
Nyt lähtöpaikka pysyy samana. Ensimmäisen yön vietän Suomunruoktussa, sieltä hiihdän yöksi Tuiskukuruun josta matka jatkuu Luirojärvelle. Luirojärveltä pyyhkäisen hyvällä tuurilla pidemmän pätkän omia jälkiäni myötäillen takaisin Suomunruoktulle viimeiselle etapille. Pätkä on pisin, muuten päivämatkani lyhenivät.
Nyt vain toivon että pystyn muuttamaan varaukseni tupiin. Reittimuutos ei sinänsä haittaa, mielummin kulkisin vaellukseni rengasreitteinä, mutta talvivaeltamista aloittelevana on parempi tehdä näin kuin lähteä tuntemattomille reiteille uppohankien aikaan. Suomunruoktu- Luirojärvi- väli on suositumpi kuin pätkä Lankojärveltä Luiroon, mahdollisuus törmätä muihin hiihtäjiin on suurempi.
Ensimmäinen yksinäinen hiihtovaellukseni Hetta-Pallas-välille oli oikein onnistunut, vaikka ahkion aisat tuottivatkin päänvaivaa. Sain hiihdellä kelkanjälkiä pitkin aurinkoisessa säässä. Jännitystä matkaan toi vahingossa lumivyöryalueelle päätyminen.
Nyt reissusta on tulossa vaativampi ja olen hankkinut itselleni kunnon gps:n (ja opetellut sen käytön :D), mukaan lähtee myös jo aikaisemmissa postauksissa tutuksi käynyt Spot- satelliittia hyödyntävä hätälähetin. Ahkioon en ostanut valmista aisapakettia vaan löysin puuahkioni hiilikuituaisat, jotka olen todennut hyviksi. Mukaan lähtee myös köysisetti vetämistä varten, jos aisani taas hajoavat.
Yksin lähteminen tuntuu luontevalta ja ainoa voin kääntyä takaisin jos alkaa vaikuttaa siltä etten pääse määränpäähän. Otan mukaani myös hätämajoitteen ja varusteet joilla voin yöpyä ulkona tarpeen tullen.
Stressi helpottui heti kun tein päätöksen muuttaa reittiä! Ehkä tämä pari viikkoa jatkunut päänsärkykin alkaa hellittämään päätöksen myötä.
Nyt on aika alkaa valmistelemaan lähtöä tosissaan. Reitti on selvä, pakkauslistat valmiina, varusteet huoltoa vaille valmiit ja lähtöhousut naulakossa. Ostoslista odottaa tekijäänsä…
Potkukelkka kiisi tien jäistä reunaa myöten kohti levikettä. Tietä ympäröi pimeys, vain otsalampun ja Norjan puolella ajavien rekkojen valo heijastuivat hangesta. Peku juoksi sivulla tyytyväisen oloisena vaikka hieman jouduinkin jarruttelemaan, vauhti nousee liian kovaksi alamäessä.
Levikkeellä suljimme otsalamput. Poitsu tutki puhelimellani tähtikarttaa huomatessani ohuen revontuliharson leijuvan taivaalla. Vau, onpa hienot. Näimme jo kaukaa kahden auton lähtestyvän mutkaa jossa levike sijaitsi, päätimme odotella niiden ajavan ohi ennen kuin ylitämme tien. Odotellessamme yritimme löytää taivaalta marsia ja venusta tuloksetta. Sormia palelsi ja Peku nosteli tassujaan narisevassa hangessa.
Revontulet olivat himmeät mutta kooltaan massiiviset. Ne kiersivät taivasta monesta eri kohtaa – tänään kannattaisi olla skarppina. Kylmän hiipiessä lopulta luihin ja ytimiin lähdimme potkuttelemaan kotia päin, revontulista ei näkynyt enää jälkeäkään otsalampun valon imiessä pimeyden ympärilleen. Vain muutama metri ympäriltämme erottui valokeilassa potkukelkan suhistessa tien vierttä.
Lasten mentyä nukkumaan painuin pihalle. Kameran asetuksia ronklasin jo sisällä, ulos jäi vain iso-arvolla ja suljinajalla leikkiminen. En ole mikään mestarikuvaaja joten sormethan siinä jäätyivät kun yritin etsiä oikeita asetuksia.
Opiskellessani luonto-ohjaajaksi pääsin monille revontulisafareille mukaan. Oli jännittävää ajella pimeässä moottorikelkkaletkassa odotellen revontulien heräämistä ja sopivan kuvauspaikan löytämistä. En ollenkaan ihmettele miksi niin moni tahtoo kokea revontulet, ovathan ne ilmiönä mystiset ja mielenkiintoiset. Revontulet ovat kuin suora kosketus avaruuteen.
Olisipa enemmän lunta. Mielelläni hurauttaisin kotipihasta moottorikelkalla ylös tunturiin kuvaamaan revontulia ja nauttimaan yön hiljaisuudesta. Tällä hetkellä lunta lähirinteessä on niin vähän ettei oikein kellään ole asiaa sinne kelkan kanssa.
Revontulet olivat vahvemmat, mutta olivat siirtyneet tunturien taakse. Kuvatessani ne hiljalleen alkoivat jälleen levetä koko taivaan levyisiksi välillä himmentyen ja uudelleen leimahtaen täyteen loistoonsa.
Kamera jalkoineen seikkaili takapihalla paikasta toiseen revontulten siirtyessä taivalla. Aloitin Suomen puolta kuvaten ja lopetin revontulten siirryttyä Tenojoen yli Norjan tunturien päälle.
Vanhemmissa revontulipostauksissani kerron pimeän pelosta ja siitä kuinka olen keskeyttänyt kuvaamisen mielikuvituksen lähtiessä laukkaamaan. Vaikka nyt kuvasinkin kotipihalla, en voinut antaa mielikuvituksen ottaa valtaa vaan keskityin ajattelemaan realistisesti mitä pimeästä metsästä voisi ilmestyä. Kettu?
Kuvasaldo oli yllättävän hyvä verraten siihen kuinka usein kuvaan revontulia. Harjoittelemalla oppisi paremmaksi!
Yksi asia minkä jokaisen tulisi kokea, on kaamos. Katsokaa nyt kuinka kaunis se parhaimmillaan voi olla!
Minulla kävi tuuri selkeän sään suhteen. Lähdin torstaina aamusta hiihtelemään Kiilopäältä kohti Suomunruoktun autio-ja varaustupaa puoli yhdentoista aikaan. Madellessani Rautulammen hiihtoreittiä pitkin kohti Niilanpäätä ohitseni kiiti vanhempi rouva kertoen edeltävien päivien olleen harmaita ja leutoja, pakkasen laskiessa taivas avautui paljastaen kauniit kaamoksen värit.
Vuoden kestänyt nuku joka yö ulkona vähintään kerran – haaste alkoi lähestyä loppuaan. Tahdoin viimeisen haasteyön olevan ikimuistoinen, joten en tyytynyt yöpymään kotipihalla teltassa vaan varasin itselleni paikan Suomunruoktun varaustuvasta.
Ahkion aisat vääntyivät rikki Hetta-Pallas hiihtovaelluksellani, olin varautunut köysivetoon mutta löysinkin muuttokuormasta hiilikuituiset aisani. Mukana ei ollut paljoa tavaraa, vain yöpymisvarusteet, ruoka ja paljon lämmintä.
Suurin huoleni oli joutua hiihtämään pimeällä. Olin pettynyt hiihtovauhtiini, olin laskenut kulkevani kolmisen, ellei jopa nelisen kilometriä tuntiin. Todellisuudessa kolmeen kilometriin Niilanpäälle oli mennyt puolentoista tunnin verran. Hiihdettävää suuntaansa kertyi 13 kilometriä.
Arvoin hetken kulkusuuntaa päästessäni risteyskohtaan jossa olisin voinut seurata Rautulammen hiihtouraa vielä hetken ja laskea kurua myöten Suomunlatvan laavulle. Suoraan merkitsemättömälle reitille lähtevällä hangella erottui juuri ja juuri moottorikelkan jäljet. Päätin lähteä seuraamaan jälkeä, se kulkisi tuttua reittiä pitkin. Otin GPS:n käyttööni, olin kuitenkin laittanut toisen pattereista väärinpäin ja sitä irrottaessani onnistuin saamaan muistikortin suojan irti. Jes, eipä gepsillä ilman karttaa tehnyt oikein mitään…
Edessäni aurinko näytti laskevan jossain Nattasten takana. Kun käännyin katsomaan taakseni, kaunis vaaleanpunainen taivas katsoi takaisin. Hämmentyneenä kaamoksen kauneudesta hukkasin jäljen ja yhtäkkiä löysin itseni syvänteestä joka jatkui pitkälle tunturin rinteeseen. Pieni epäillys valtasi mieleni, nyt oli oltava tarkkana suunnistuksen suhteen kun gepsiäkään en saanut käyttööni sormien jäätyessä yrittäessäni korjata muistikortin suojusta.
Rinne oli täynnä porojen jälkiä. Päättäväisesti, pieni kauhu takaraivossani hiihtelin alemmas kuullessani miehen puhetta. Katselin ympärilleni nähdäkseni kulkijan. Kylläpä tunturissa kaikuu. Pian osuin takaisin tuulen puhaltamalle huoltoreitille ja samalla erotin kaksi hiihtäjää koirineen rinteestä.
Hiihtäjät kertoivat tulleensa Suomunruoktulta, saisin hiihdellä selviä jälkiä seuraten tuvalle saakka. Mikä onni! Olisi myös harjoituksen kannalta tehnyt hyvää hiihdellä ilman jälkiä. Rankan alkupätkän jälkeen pääsin lepuuttamaan rasittuneita reisiäni (oikeassa jalassa on ”joku tulehdustila” mihin olen vetänyt buranakuurin ja venytellyt tehostetusti, lisäksi molemmat ovat jumissa jatkuvasti eivätkä oikein nouse yhtä reippaasti kuin ennen… Kolmekymppiset lähestyvät) lasketellessani mäkeä alas Suomunlatvan laavulle saakka.
Mukanani oli Spot- hätälähetin (linkki varuste.net sivulle). Sillä saan hälytettyäni itselleni apua kentättömilläkin alueilla, ilmoitus kulkee satelliitin kautta hätäkeskukseen antaen koordinaatit sijainnistani. Spotilla pystyn myös erikseen hälyttämään apua pelkästään Juhikselta halutessani ja ilmoittamaan taukopaikkani sekä perille pääsyni. Hiihtoreissuni aikana lähetin kaksi taukoilmoitusta ja yhden ”tupailmoituksen” joka ei koskaan päätynyt Juhikselle asti.
Suomunlatvalla havaitsin illan hämärtyneen reilusti. Pakkanen alkoi kiristyä ja oli jatkettava matkaa.
Vastaani metsässä hiihteli mies, joka ilmoitti käväisevänsä kentällisellä alueella saadakseen laitettua viestiä kotiin. Hän kertoi palaavansa autiotuvalle illan aikana ja uumoili toisenkin hiihtäjän jäävän Suomulle yöksi. Oli mukava saada tietää etten olisi täysin yksin tuvalla.
Viimeinen neljän kilometrin matka meni haaveillessa. Jossain vaiheessa havahduin ja tajusin hiihdelleeni pienen ikuisuuden. Väsymys alkoi tosissaan tuntua jaloissa. Ennen tupaa pysähdyin hyvänolon tunteen pyyhkäistessä kehoni läpi. Tämä se vasta on elämää!
Tuvalle päästyäni ykkösprioriteettina oli saada tulet kamiinaan. Edeltävät vierailijat olivat jättäneet hyvät sytykkeet. Söin hieman ja laittelin kampetta paikoilleen. Tupa lämpeni hitaasti, joten pysyin liikkeessä. Kävin laittamassa autiotuvankin puolelle tulet, tuntui itsekkäältä olla tekemättä niin kun tiesin ainakin yhden saapuvan paikalle.
Ilta meni lueskellessa ja syödessä. Käväisin ennen nukkumaan menoa ulkona hengittelemässä kiristyvää pakkasta, samalla ihaillen kirkasta tähtitaivasta. Yöllä pakkanen laski jonnekin -25 asteen tienoille, viiden aikaan jouduin laittamaan kamiinaan uudet tulet.
Heräsin aamulla autiotuvan puolelta kuuluvaan kolisteluun. Nousin pussista vasta herätyksen soidessa kahdeksalta. Yöunta kertyi 11 tunnin verran, ei paha.
Aamuaskareissa en pitänyt kiirettä. Hain seuraaville puita, pienin osan ja tein sytykkeet valmiiksi. Tapanani on jättää tupa siihen kuntoon, missä toivoisin sen olevan saapuessani paikalle. Pimeys alkoi muuttua hämäräksi vasta yhdeksän jälkeen. Pihalla törmäsin autiotuvan puolella olleeseen koiraan ja omistajaansa, juttelimme hetken ja lähdin hiihtelemään edeltä. Edeltävän päivän kauniista kajosta ei ollut jälkeäkään, harmaan eri sävyt olivat päivän teema.
Suomunlatvan laavulla pidin pienen tauon ja lähdin hiihtelemään perässäni tulleen vaeltajan saattelemana. Hänen koiransa ei tahtonut liikahtaa mikäli ei saanut kulkea perässäni, joten sain loppukilometreille seuraa. Koiralla oli paljon samanlaisia luonteenpiirteitä kuin Kiiskillä, tuli jopa ikävä kun hikoillen nousin rinnettä ylös koiran haukkuessa kannustavasti perässäni.
Rinteessä tuuli yltyi, olin tehnyt virheen pukeutuessani lämpimästi – suojatessani kasvojani kylmältä takin sisällä vallitseva trooppinen ilmasto pyrki ulos kylmään pakkasilmaan. Olin tehnyt virheen hikoillessani rinteessä, ilman taukotakin esiin kaivamista tauon pitäminen ei tulisi kuuloonkaan.
Koira perässäni hiihtelin Kiilopäälle saakka. Vastaan tuli useampi ahkio perässään hiihtelevä porukka, olimme tunturissa sopivaan aikaan kun ruuhkaa ei vielä ollut. Sanoin heipat koiralle ja tämän omistajalleen, vaeltamisessa ja retkeilyssä yksi parhaimmista puolista on erilaisten ihmisten kohtaaminen ja hetken yhdessä jutustelu sekä ongelmien ratkominen (esim. case Lankojärvi).
Urho Kekkosen kansallispuiston talvinen yöretki oli omiaan tuomaan rohkeutta maaliskuussa koittavalle hiihtovaellukselle.
Lähtö Kiilopäältä
Aluksi reitti kulki latupohjaa myöten
Kylmä.
Lumen peittämä huoltojälki
Ainoa kuva autiotuvasta aamulta
OAC XCD 160 sukset ja Sorellin caribou wl- kengät ovat itselle paras yhdistelmä
Ahkion peite jäi kotiin, huurre peitti varusteet ja kameran illasta
