Potkukelkka kiisi tien jäistä reunaa myöten kohti levikettä. Tietä ympäröi pimeys, vain otsalampun ja Norjan puolella ajavien rekkojen valo heijastuivat hangesta. Peku juoksi sivulla tyytyväisen oloisena vaikka hieman jouduinkin jarruttelemaan, vauhti nousee liian kovaksi alamäessä.
Levikkeellä suljimme otsalamput. Poitsu tutki puhelimellani tähtikarttaa huomatessani ohuen revontuliharson leijuvan taivaalla. Vau, onpa hienot. Näimme jo kaukaa kahden auton lähtestyvän mutkaa jossa levike sijaitsi, päätimme odotella niiden ajavan ohi ennen kuin ylitämme tien. Odotellessamme yritimme löytää taivaalta marsia ja venusta tuloksetta. Sormia palelsi ja Peku nosteli tassujaan narisevassa hangessa.
Revontulet olivat himmeät mutta kooltaan massiiviset. Ne kiersivät taivasta monesta eri kohtaa – tänään kannattaisi olla skarppina. Kylmän hiipiessä lopulta luihin ja ytimiin lähdimme potkuttelemaan kotia päin, revontulista ei näkynyt enää jälkeäkään otsalampun valon imiessä pimeyden ympärilleen. Vain muutama metri ympäriltämme erottui valokeilassa potkukelkan suhistessa tien vierttä.
Lasten mentyä nukkumaan painuin pihalle. Kameran asetuksia ronklasin jo sisällä, ulos jäi vain iso-arvolla ja suljinajalla leikkiminen. En ole mikään mestarikuvaaja joten sormethan siinä jäätyivät kun yritin etsiä oikeita asetuksia.
Opiskellessani luonto-ohjaajaksi pääsin monille revontulisafareille mukaan. Oli jännittävää ajella pimeässä moottorikelkkaletkassa odotellen revontulien heräämistä ja sopivan kuvauspaikan löytämistä. En ollenkaan ihmettele miksi niin moni tahtoo kokea revontulet, ovathan ne ilmiönä mystiset ja mielenkiintoiset. Revontulet ovat kuin suora kosketus avaruuteen.
Olisipa enemmän lunta. Mielelläni hurauttaisin kotipihasta moottorikelkalla ylös tunturiin kuvaamaan revontulia ja nauttimaan yön hiljaisuudesta. Tällä hetkellä lunta lähirinteessä on niin vähän ettei oikein kellään ole asiaa sinne kelkan kanssa.
Revontulet olivat vahvemmat, mutta olivat siirtyneet tunturien taakse. Kuvatessani ne hiljalleen alkoivat jälleen levetä koko taivaan levyisiksi välillä himmentyen ja uudelleen leimahtaen täyteen loistoonsa.
Kamera jalkoineen seikkaili takapihalla paikasta toiseen revontulten siirtyessä taivalla. Aloitin Suomen puolta kuvaten ja lopetin revontulten siirryttyä Tenojoen yli Norjan tunturien päälle.
Vanhemmissa revontulipostauksissani kerron pimeän pelosta ja siitä kuinka olen keskeyttänyt kuvaamisen mielikuvituksen lähtiessä laukkaamaan. Vaikka nyt kuvasinkin kotipihalla, en voinut antaa mielikuvituksen ottaa valtaa vaan keskityin ajattelemaan realistisesti mitä pimeästä metsästä voisi ilmestyä. Kettu?
Kuvasaldo oli yllättävän hyvä verraten siihen kuinka usein kuvaan revontulia. Harjoittelemalla oppisi paremmaksi!
Erämaan vaeltajatar 