Suomen pohjoisin vaellusreitti sijaitsee maamme suurimman erämaa-alueen Kaldoaivin itärajalla. Reitti kulkee osittain Norjan rajalla, aivan rajaa halkovan poroaidan vierellä.
Reittiä kuvaillaan soiseksi, tunturiolosuhteiden vallitsemaksi haastavaksi pätkäksi. Sitä se onkin, eikä vaeltamaan kosteikoiden valtaamalle alueelle pidä lähteä heppoisin valmisteluin.
Oma vaellukseni osui ehkä ”ikävimmälle” ajalle – heinäkuun helteiden ja räkkäajan kynnykselle. Onnekseni ehdin telttaöiltä pois ennen pahimpia helteitä. Koiran kanssa olisi ollut hyvin hankalaa jo pelkästään verenimijöiden takia.
Päivämatkat eivät ole pahoja. Reitti suositellaan kuljettavan vähintään neljään yöhön ja täten Rousajärven kautta kävelemällä pisimmäksi matkaksi tulee noin 18 kilometriä lyhyimmän ollessa vain yhdeksän.
Aloitin vaellukseni Pulmankijärven päästä logistiikkasyistä. Pulmankijoen ylittävä silta keinui jokaisen askeleen alla, nyt sitä mentiin! Edeltävästä vaelluksesta olikin jo aikaa. Pohjoisesta lähtiessä pääsee ensimmäisenä nauttimaan reitin karseimmasta ylämäestä. Viiden kilometrin verran tasaista nousua, mikäs onkaan mukavampi tapa aloittaa vaellus?
Urroaiville päästessä pääsee hengähtämään. Matka jatkuu raja-aitaa myöten Mivttejohkan porokämpälle joka on vapaassa käytössä. Se ei ole Metsähallituksen, joten puu-tai jätehuoltoa siellä ei ole.
Fiilikseni matkaan lähtiessä oli hyvin jännittynyt. Jutut Pulmangin karhuista karmivat ja tiirailin tarkkaan ympäröiviä pusikoita. Aina kun Kiiski pysähtyi haistelemaan ilmaa kauhistuin, nytkö kuolo koittaa?
Ensimmäisten vaeltajien tultua rajapyykillä vastaan rohkaistuin. Reitillä vaikutti olevan paljon kulkijoita.
Ennen Mivttejohkan porokämppää oli muutama pieni suo ja joki ylitettävänä. Hyttysten määrä oli siedettävä. Porokämpällä oli kalastaja joka esitteli saamiaan tammukoita läheisestä joesta. Olo erämaahan oli hyvin tervetullut.
Keli oli mukavan viileä, takki päällä pystyi nousemaan Mivttečohkalle. Ensimmäisen päivän maasto oli mukavan vaihtelevaa, tunturilta laskeudutaan alas todella upean nimettömän järven rantaan.
Järven rannalla alkoi väsyttää. Kello lähestyi kuutta, jatkuva kosteikoissa rämpiminen kävi jalkoihin. Maisemat Čuomasvárrilta saivat väsymyksen loittonemaan, miten uskomaton maisemanmuutos! Yhtäkkiä tunturilta laskeutuessa eteen avautui kaunis jyrkkärinteinen tasanne jolta näki kauas erämaahan. Jäin katsomaan maisemia toviksi, erämaan lumo rauhoitti. Oli hienoa päästä jälleen keskelle luontoa.
Tasanteen tarjoaman maiseman jälkeen sain hengähtää helpotuksesta. Tsuomasjärven autiotupa erottui juuri ja juuri järven rannalta. Sen pihalta erottui kirkuvan punainen teltta.
Pian olisin perillä.
Ensin oli tietenkin ylitettävä suo. Päähäni oli jumittunut hokema ”suo, Kiiski ja Ansku”.
Tsuomasjärven autiotuvalla etsin sopivan telttapaikan mahdollisimman läheltä rantaa. Tuvan pihapiiri oli hieman hankala, vedenhakureissuilla kesti tovi rannan sijaitessa reilusti alempana pihaan nähden.
Illalla valmistelin ruokaa ulkosalla ja ihailin maisemia iltapesujen aikana. Yksi vaellusten kohokohdista ovat nimenomaan aamu- ja iltapesut vesipaikoilla. Viileä vesi kasvoilla raikastaa ja pyyhkii päivän huolet mukanaan.
Teltta kuhisi koiran turkista ulos purkautuneita mäkäräisiä. Ne eivät onneksi syö sisällä. Mutta eipä ollut yksinäistä.
Aamulla meinasin panikoida makuupussissani, yhtäkkiä heräsin sietämättömään kuumuuteen enkä meinannut saada vetoketjua auki! Ahdistavaa. Huussista sain nopeat lähdöt paarman istuessa reidelle, onneksi ehdin vetää housut jalkaan rynnätessäni paniikissa ulos luullessani sitä ampiaiseksi. Ei silminnäkijöitä.
Matkani jatkui Tsaarajärvelle. Edessä on suo, sitä ei voi alittaa eikä kovin kiertääkkään joten yli mentiin.
Tsuomasvarri jää taakse vartioimaan kulkua lähes koko matkalle. Pysähtelin katsomaan jylhää tunturia ja nauttimaan hellepäivän kovasta tuulesta.
Välillä auringon paahteen tunsi. Päivälle oli luvattu kaksikymmentä astetta lämmintä.
Tsaarajärven molemmin puolin sijaitsivat vaelluksen mehukkaimmat suot. Kannattaa olla tarkkana mistä ylittää, jotku suot saa kierrettyä pienellä vaivalla. Sateisena kautena peli voi olla menetetty…
Pidin tavoitteenani olla kastelematta kenkiäni ja onnistuinkin siinä oikein hyvin! Soilla loikin kiveltä toiselle, katsoin mistä neiti-Kiiski meni (se ei ylittänyt kohdista joihin tassu upotti…) ja toivoin valinneeni hyvän kohdan. Reittimerkkejä ei auttanut seurata. Eikä mönkijöiden jälkiä.
Vastaan tuli yksi kolmen hengen porukka. Oli mukava vaihtaa kuulumiset. Perinteinen ikävä hiipi päivän aikana mieleeni ja kävin henkisessä pohjamudassa. Tajusin kuitenkin pian, että vaikka päivämatkaa kertyisikin vain 9 kilometriä, syöminen on tärkeää. Pidin muutamia patukkataukoja suurilla kivillä. Mieliala nousi verensokerin tahtiin.
Tsaarajärvelle päästessämme ihmettelimme paikan levottomia poroja. Tuuli oli kova eikä ötököitä ollut paljoa ilmassa. Mäkärät pitivät pintansa ja olivat häiriöksi asti.
Tsaarajärvi oli kaunis paikka. Telttapaikkoja löytyi muutama, se oli vieraskirjankin perusteella yksi suosituimmista autiotuvista. Moni oli tullut Adolfin kammin kautta paikalle. Tuvan ekopiste oli täynnä joidenkin tunturista keräämiä roskiä, hieno teko! (MH:lle vinkattu ekopisteen kunnosta).
Ilta kului ikävän hitaasti. Tein lounaan ja päivällistä, herkuttelin ja luin kirjaa kiveen nojaillen. Jäimme koiran kanssa kaksin kahden vaeltajan pidettyä ruokataukoa ja jatkettuaan matkaansa.
Pystytin teltan pihaan, mutta tuulen yltyessä entisestään ja porojen juostessa pitkin pihaa ärsyttäen Kiiskiä päädyin yöksi tupaan. Yksinäisyys harmitti, join puolet 50ml lakkalikööristäni iltateen ohella. Hurjaa juhlintaa.
Käydessäni viimeisen kerran ulkona yhdentoista aikaan kaunis ilta-aurinko pakotti hakemaan kameran sisältä ja nauttimaan vielä hetken luonnon kauneudesta ennen unta. Kaikessa yksinäisyydessäni olin otettu mahdollisuudesta kokea tämä ilta keskellä luontoa.
