Kolmas vaellusaamu starttasi Tsaarajärven autiotuvan laverilta. Aamuisin ensimmäinen asia mitä näen makuupussin sumppuun ahdetusta aukosta on koirani Kiiskin kuono, kun se kyllästyessään tulee herättämään tassulla lähmien.
Yö autiotuvassa oli rauhallinen vaikken osaa rentoutua tuvissa odotellessani mahdollisia muita vaeltajia. Olisi inhottava säikähtää yöllä jonkun sisääntuloon!
Aamupalaksi puuroa pähkinöillä, kamppeiden pakkaus ja tuvan siivous. Oli kauhea kiire kävelemään pitkän illan jälkeen. Yksin vaeltaessa pitkät illat ovat heikoin kohtani.
Tsaarajärveltä edetessä etelään edessä on mitäs muutakaan kuin soita! Iisakkijärvelle saakka vaellusreitti oli lähinnä erilaisia soita, harvaa koivumetsää ja paljakkaa. Suot saavat epämukavuutensa anteeksi rikkaan biodiversiteettinsä ansiosta ja vaikutuksestaan ilmastonmuutoksen hidastumiseen.
Sellainen vinkki vinkkelsön, jonka sain ohi vaeltaneilta henkilöiltä, Inarin ja Utsjoen kunnan raja-poroaidalta lähtee oranssiksi maalatut reittimerkit pohjoiseen. Niille ei ole vielä muodostunut polkua, ne johdattavat pahimpien soiden ohitse Tsaarajärven tuvalle. Seurasin muutamaa merkkiä kunnes suolla kadotin ne. Vanhaa reittiä kulkemalla soilla vierähti uskomattoman pitkään! Että suo voi ollakin ovela, se mitä epäilet kuivaksi kohdaksi onkin kunnon mömmöä.
Poroaidan jälkeen maasto oli miellyttävää. Kaunista harvaa tunturikoivikkoa pienten lampien (ja soiden) piristämänä.
Silisjoen kauneus yllätti. Vesi ylityspaikalla oli niin matalalla ettei kenkiä tarvinnut riisua. Silisjoen eteläisempi haara, Gisttatbeljohka, oli hankalampi ylittää. Fiksuinta olisi ollut riisua kengät ja ylittää joki oikeaoppisesti, jostain syystä lähdin seikkailemaan kiveltä kivelle ja jouduin todeta keskellä jokea etten pääse toiselle puolelle kastelematta jalkojani.
Riisuin kenkäni kivellä taiteillen ja mokailin rantaan aikaansaaden nilkkaani pienen haavan. Olisi vain pitänyt jaksaa ylittää joki oikeaoppisesti.
Jokea ylittäessä avaa rinkan vyötärö- ja rintaremmi, ripusta kengät rinkasta roikkumaan ja käytä tarvittaessa seivästä tai vaellussauvaa apuna jokea ylittäessä. Crocsit, sandaalit tai vastaavat toimivat hyvin jalkapohjien suojana! Koiralta reppu pois, mikäli ui/ kahlaa itse.
Joen jälkeen maastosta tuli mieleen hoitamaton pelto. Mäen alapuolella kävellessä tunnelma alkoi jännittyä, hukkasin polun lehtomaisella metsäpalstalla ja jouduin palaamaan takaisin päin. Selkäpiitä karmi. Polku oli muuttunut mönkijäuraksi, olin jo tottunut kosteaan suohon. Huokaisin helpotuksesta päivän ensimmäisen vaeltajan tullessa vastaan.
Huikkimajoen autiotuvalla söin matkan varrella ennallistamaani kuivattua tonnikalapastaa. Oli yllättävän hyvää! Autiotuvan ympäristö oli mielestäni uniikki ja todella kaunis aikaisemmin näkemiini paikkoihin verrattuna. Erityisesti pidin pienestä lammesta tuvan pihassa. Autiotuvalla ei vieraskirjan mukaan ollut paljoa liikennettä.
Päätin jatkaa matkaani Rousajärvelle. Tsaarajärveltä Huikkimajoelle on 12 kilometriä matkaa, jäljellä oli vaivaiset kuusi kilometriä.
Kosteikoissa lämpötila ja hyttysten määrä alkoi tuskastuttaa. Laitoin puhelimestani musiikit soimaan piristykseksi, jammailin menemään Kiiski edelläni tovin, kunnes hoksasin perässäni kovaa vauhtia lähestyvän vaeltajan.
Vaeltaja vaikutti oikein mukavalta, lyhyen keskustelun jälkeen hän paineli edelleni. Vaeltaja oli matkalla Pulmankiin, varmistin että tiesihän hän olevansa menossa pohjoisen sijasta itään Rousajärvelle.
Maisemat lämmittivät mieltä. Tuuli alkoi tuivertaa päästessäni paljakalle, pikkuhiljaa polku alkoi kohota ja maasto muuttua tunturiksi. En ollut selannut karttaa tarkemmin, tunturin ylitys tuli yllätyksenä!
Vaellusreitin komein kohta on ehdottomasti tämän kartalla matalan, maastossa yllättävän korkean tunturin huipulla. En löytänyt kohoumalle nimeä, se sijaitsee Rousajärven itäpuolella. Yksinäinen vaeltaja oli jäänyt kiville istuskelemaan, jäin hetkeksi seisoskelemaan paikoilleni ihailemaan kauempana näkyvää Rousajärveä.
Soiden jälkeen tunturin ylitys tuntui voimaannuttavalta. Askel oli kevennyt kävellessäni viimeiset sadat metrit Rousajärven autiotuvan pihaan.
Tuvan pihapiiri oli hyvin miellyttävä. Teltan pystytyksen ja ruokailun jälkeen seikkailin lähiympäristössä koira seuranani, odottelin yksinäisen vaeltajan saapumista ja yllätyin hänen jatkaessaan matkaa itään. Toivottavasti hänen vaelluksensa jatkui hyvin!
Rousajärvellä oloni oli seesteinen. En osannut pelätä yksin jäämistä, odotin pääsyä makuupussin uumeniin. Söin suurella kivellä istuen vaellustakkiin hyttysiltä piiloon vuorautuneena. Jännä miten se, kauanko aikaa viettää yksin leirissä ennen nukkumaan menoa vaikuttaa mielialaan.
Aamutoimet tein tuvan suojissa. Hyttysmäärä oli tuplaantunut yön aikana ja pelkkä ajatus teltan purkamisesta sai ihon kutisemaan.
Lähdimme kulkemaan kohti Iisakkijärveä Pikku-Lyöttijärven ohittavaa polkua pitkin. Maasto oli kaunista, hieman jännitti kulkea rinteen suojissa. En tiedä mikä rinteissä on, niiden vierellä kulkeminen saa mieleni levottomaksi.
Näin jo lähtiessä ettei Kiiskiä kiinnostanut repun kantaminen. Noin kilometrin päässä Rousajärveltä pysähdyin ottamaan repun pois koiralta. Pienen taukomme aikana Kiiskistä näki että mäkärät häiritsivät sitä ja tekivät olon hankalaksi.
Helle painoi päälle ja paarmat saapuivat. Oli tuskastuttavaa kävellä soilla ja kosteissa metsiköissä. Lyöttijärven kaunis näköalapaikka piristi hieman, mutta pysähtyminen tiesi uusia ötökän puremia.
Iisakkijärvellä oli tarkoitus pitää ruokatauko tuvan suojissa. Avatessani tuvan oven suljin sen heti. Tupa oli täynnä! Vastassa lattialla oli kasa rinkkoja.
Kello oli puoli yksi iltapäivällä. Pihalla ei pystynyt istahtamaan pöytäryhmän ääreen verenimijöiden iskiessä säälimättä. Lisäsin hyttysmyrkkyä (hajuton roll-on on yhtä tyhjän kanssa) ja kävelin ympyrää välipalapatukoita syöden. Tein päätöksen jatkaa vaellusta Sevettiin yöpymättä Opukasjärvellä. 25 kilometrin päivämatka oli siinä rajoilla että jaksaisin kävellä sen hyvillä mielin.
Ilmoitin kotiin suunnitelmien muutoksesta, kyytini kotiin saapuisi Sevettiin päivää ennemmin.
Maasto Iisakkijärven jälkeen muuttui hetkeksi kuivahkoksi kankaaksi. Vastaan alkoi tulla vaeltajia, tunsin hieman sääliä helteen ja räkän takia.
Silisjoki ylitettiin veneellä. Meni aikansa ennen kuin ymmärsin miten lossi toimii. En saanut käännettyä venettä, kiskoin sitä eteenpäin käyttäen kaiken voiman mitä käsistä löytyi. Seisominen kiikkerän veneen kyydissä oli hurjaa, joki onneksi oli matala. Paarmat pureskelivat paljasta alaselkää roikkuessani vetoköydessä. Olin tyytyväinen ettei ylityksellä ollut silminnäkijöitä.
Pienen juomatauon jälkeen matka jatkui sileää mönkijäuraa pitkin. Opukasjärven lähettyvillä alkoi olla mökkejä, hetken jo luulin saapuvani paljon liikutulle alueelle.
Söin patukoita nuotiopaikalla ennen Näätämöjoen sillan ylitystä. Olo oli hyvä ja uskoin jaksavani kävellä viimeiset kymmenen kilometriä.
Opukasjärven jälkeen alkoi haastavin osuus. Mönkijäura poikkesi muualle ja polku muuttui kiviseksi. Nousin suolta sankkaan metsään jossa verenimijät kävivät päälle säälimättä.
Hiki virtasi ja epätoivo kolkutti takaraivossa. Seurasin kartasta jokia, jotta tietäisin paljonko olisi vielä käveltävänä. Metsässä oli paljon kaunista, kivisiä puroja, suon laitoja, pieniä lampia.
Jostain kaukaa kuului kova jyrinä. Epäilin moottoriveneen käynnistyneen läheisellä järvellä.
Pian olin suuren Sunddejávrin eteläpuolella. Samoihin aikoihin näin vesitason lentävän taivaalla, jyrinän lähde selvisi. Oli outoa olla yhtäkkiä keskellä tapahtumia.
Seuraava kiintopiste oli poroaita, jonka saavutin epäilyttävän nopeasti. Oudon aidasta teki se, että polku jatkui sen toisella puolella. En löytänyt porttia, joten nostin aidan paikoiltaan, kaadoin sen, kävelin yli ja nostin takaisin paikoilleen. En ole varma, mutta olisiko aita ollut polulla kesämerkintöjen takia? Joka tapauksessa, pidin huolen että aita jäi sellaiseen kuntoon missä se olikin.
Karttaan merkitty poroaita löytyi hetken kuluttua. Päässä alkoi jyskyttää, enää ei menisi kauaa tielle pääsyyn. Kaikki väsymys unohtui ja talsin vauhdilla hiekkatielle.
25 kilometriä helteessä itikoiden, paarmojen ja mäkäröiden armoilla oli ohitse. Laskin rinkkani parkkipaikalle, lisäsin myrkkyä ja aurinkorasvaa. Kiiski paineli juomisen jälkeen varjoon piiloon. Vaihtaessani vaelluskengät kevyempiin huomasin nilkkani kipeytyneen ja turvonneen, missähän välissä se oli ottanut osumaa?
Puolen tunnin kuluttua perhe saapui paikalle ja kotimatka alkoi.
Sevettijärvi – Pulmankijärvi vaellusreitin läpikulkua suosittelen loppukesälle – syksylle. Alkukesästä suot ovat kosteita ja keskikesästä iskee räkkä. Reitti on pääosin helppokulkuinen, mutta tunturiolosuhteet voivat tehdä siitä haastavan.
Erämaan vaeltajatar 