Lokakuun ”Nuku vähintään yksi yö ulkona joka kuukausi”- haasteyön suoritin heti kuun vaihduttua. Alunperin aioin yöksi jollekin lähikodalle, mutta aikataulun muututtua suotuisammaksi päätin tunnin varoituksella kohdistaa auton nokan Karigasniemeä kohti. Utsjoella asuessa monipuolinen retkeilytarjonta mahdollistaa suunnitelmien äkilliset muutokset :D.
Toiveenani oli nukkua yö jossain uudessa ja suojaisassa paikassa. Jouduin jättämään Kiiskin kotiin sen syötyä sukan ja saatuaan jonkinasteisen tukoksen suolistoonsa, joten peruin suunnitelmani lähteä ”hirvialueelle” Nammajärvelle hirvikoiramme Pekun kanssa ja lähdin yksin Ruktajärven autiotuvalle.
Yksinäisyys iski jo ajomatkalla murehtiessani koirani vointia. Se oli ollut todella apeana ja osoittanut tukoksen oireet syömättömyydellä, oksentelulla ja suolen toimimattomuudella. Yritin lohduttaa itseäni edellispäivän eläinlääkärikäynnillä jolloin Kiiskin vointia luonnehdittiin hyväksi.
Kävellessäni Kevon reittiä pitkin kohti Luomusjärviä tunsin oloni todella yksinäiseksi. Sanon vaeltavani yksin, mutta koiran kanssa yksinolo ei ole läheskään sama asia kuin täysin yksin vaeltaminen. Huomasin kaipaavani vierelleni nelijalkaista kulkijaa ja juttukaveria. Maisemat vilisivät ympärilläni kulkiessani reipasta vauhtia, lenkkarit painoivat jalkapöytiä kipeyttäen vasemman jalan. Uudet, reklamaatiosta saamani Meindlin vakuumit lähtivät reklamaatioon, siksi huono kenkävalinta…
Vastaani tuli seitsemän vaeltajaa, Kevolla riitti vielä kulkijaa. Kuljin kaksitoista kilometriä kolmeen tuntiin saapuen perille ennen auringonlaskua.
Ruktajärven tulipaikalla laavusta kurkisteli kaksi vaeltajaa. Huokaisin helpotuksesta, vaikken autiotupaan pääsisikään, telttayöstäni tulisi turvallisen tuntuinen ilman koiraakin. Valitsin telttapaikan läheltä autiotupaa ja hain puuvajalta sylillisen halkoja nuotiota varten. Juuri, kun olin saanut teltan pystyyn ja nuotion sytytettyä täysi pimeys laskeutui.
Autiotuvan pariskunta tuli luokseni juttelemaan tehdessäni iltapalaa. Oli mukavaa, kun kaikessa yksinäisyydessäni koin oloni tervetulleeksi leiripaikalle. Sain kutsun yöksi autiotupaan, tahdoin kuitenkin kokeilla nukkua teltassa. Säikähdimme riekon papatusta, se ja kaverinsa kävivät kiivasta keskustelua jossain tuvan takana. Huh, miltäköhän olisi tuntunut kuulla ääni jos olisin ollut pimeässä yksin?
Iltapalaksi olin tehnyt pienen pastan valmiiksi termariin. Jälkiruuaksi lämmitin nuotiolla banaanin sulan suklaan kera ja folioleivän nakeilla. Vatsa täynnä istuskelin pimeydessä ja katselin nuotion kipinöintiä. Missä pelko?
Kun nuotio alkoi hiipua kävin pienellä kävelyllä telttani lähistöllä. Oletin näkevinäni otsalampun valokeilassa jotain, edes eläimen. Mitään en nähnyt tai kuullut.
Tein iltatoimet ja kömmin telttaan. Nyt Kiiskin seura kelpaisi, ankeaa kun ei ole mitään mitä paijata tai jolle antaa vahtivastuu yöksi. Luin hetken kirjaa lampun hämyisessä loisteessa ja pistin yhdeksältä nukkumaan. Heräsin tunnin päästä ja hoksasin jättäneeni hirvennahkatuppisen puukkoni ulos nuotiopaikalle. Harmistuneena kömmin villa-asussani ulos pussin lämmöstä pihalle hakemaan puukkoani kettujen armoilta vain todetakseni pakanneeni sen rinkkaani…
Sihtasin valolla pimeyteen. Tätä hetkeä olin odottanut kauhulla kuvitelmissani, yksin pimeässä keskellä metsää. Mitään ei tapahtunut. En pelännyt.
Heräilin yöllä muutaman kerran todetakseni oloni todella mukavaksi ja lämpöiseksi. Makuualusta ei hohkannut kylmää läpi Therm-a-restin eristepatjan ansiosta ja liioiteltu villa-merinokerrastoni (villasukat, merinohousut ja -paita, villapaita, villahousut, pipo, kauluri…) pitivät lämpimänä koko yön (-4 pussini ei riitä lämmittämään yön läpi pelkällä merinokerrastolla).
Aamulla pitkitin heräämistä. Kahdeksalta annoin periksi ja nousin makuupussista viileään aamuun. Yllätyksekseni vain makuupussi oli ottanut hieman kosteutta yön aikana, teltan seinät eivät hikoilleet.
Kävin syömässä aamupuurot autiotuvalla. Oli mukava jutella hiljaisen yön jälkeen jonkun elävän kanssa.
Paluumatkalla edeltävän päivän kauniit järvimaisemat olivat peittyneet usvaan. Seurasin usvapilven hiljaista leijumista polun päällä kävellessäni rauhalliseen tahtiin mönkijäuraa pitkin. Olen kuukauden aikana kävellyt harjulla kahdesti, joten ohitin sen jatkamalla matkaa eteenpäin uralla. Kuuntelin Viki&Köpi ja Jäljillä- podcasteja ajankuluksi.
Nousin takaisin merkitylle reitille ja pohkeeni olivat räjähtää. Kuten Kevollakin, ne tuntuivat jälleen kahdelta täydeltä ilmapallolta ja olivat todella kipeät!
Yksinäinen yöretkeni osoitti kuinka tärkeä Kiiski Kike Kikkura minulle on. Se on korvaamaton seura ja vaikka kuinka hetki sitten kirjoitinkin ettei se enää ole mörönsyöttinä, sen läsnäolo tuo turvaa. Jos joutuisin vaeltamaan ilman koiraa, olisin lähtöpisteessä yksinvaeltamisessa.
Kiiskin sukkarikoksesta on nyt 8 päivää. Sukkaa ei näy eikä kuulu, mutta enempää koiran suolentoimintaa kommentoimatta taidetaan olla voiton puolella. Eläinlääkäri tosin sanoi, että sukka voi milloin vain aiheuttaa tukoksen suolistossa, joten toivotaan että se tulisi itsekseen ulos. Tällä hetkellä koirasta ei huomaa että se olisi viikko sitten oksentanut kaiken mitä suuhunsa pisti.
Ruktajärvelle on Karigasniemen Sulaojalta 12 km suuntaansa. Polku on helppokuluinen ilman suuria korkeuseroja. Merkitty polku kulkee Luomusjärvien välissä harjua myöten. Autiotuvan pihapiirissa on avolaavu, nuotiopaikkoja, käymälä ja halkovaja. Telttapaikkoja on useampi.
Erämaan vaeltajatar 