Vetsijoella – ruskaa pukkaa!

DSC_9065 DSC_9060
DSC_9055
Ilmassa on selvästi syksyn tuntua! Luonnon päivänä kävimme illasta käveleskelemässä Vetsijoella Vetsikossa. Polun varsi oli täynnä mustikkaa ja vielä hieman raakaa puolukkaa, sieniäkin pilkisti esiin joka puolelta. Ruskan väritkin alkavat pikkuhiljaa ilmestymään puihin, luultavasti jo ensi viikolla se puhkeaa loistoonsa.

Vetsijoen polku on paikoin hyvin märkä ja liukas, joten saimme kävellä varvikossa useamman kerran matkalla näköalapaikalle. Tieltä joen törmälle on matkaa noin kilometrin verran, jos tahtoo nähdä joen kuohut parhaimmillaan. Muuten joen rannalle joutuu kävelemään tiheän pusikon halki.

DSC_9062 DSC_9054
Pikkumies liukastui pari kertaa kuralätäkössä, en ollut ollenkaan ajatellut että viimeaikaiset sateet olisivat saaneet polun suorastaan lainehtimaan. Onneksi märät housut eivät tuntuneet haittaavan menoa laisinkaan.

Pohdimme pitkään, mahtavatko ruohokanukan marjat olla syötäviä. Luontoportista saimme tiedon, etteivät ne ole myrkyllisiä, eivätkä järin maistuviakaan. Jokainen meistä maistoi marjaa ja kyllä – en suosittele maistamaan. Ei ollut mikään makuelämys.

Pahanmakuisista marjoista ja kuraisista housuista huolimatta Vetsijoki tarjoaa näköalaelämyksen lähes vaivatta. Suosittelen kyllä pukemaan kumisaappaat jalkaan, polku voi olla hyvinkin märkä paikoittain.

Vetsikko on n. 10 kilometrin päässä Utsjoen kylältä Nuorgamiin päin. Vetsikkojokea ei voi olla huomaamatta sen alittaessa sillan Vetsikon kyltin kohdilla.

Joella voi kalastaa Vetsikon osakaskunnan sekä valtion luvilla. Polkua seuraamalla löytää alueen, jolla on teltalle sopivia paikkoja. Polku jatkuu pitkälle Kaldoaivin erämaahan saakka.

Talvinen kertomus lumikenkäretkestä Vetsijoella.

 

 

Syyskuun viimeiset/ Njuohkar

DSC_6616 DSC_6628
DSC_6631
Tätä paikkaa ei vaan voi olla hehkuttamatta!

Njuohkarjärven läheisyydessä on monia vaeltajan silmää miellyttäviä alueita, omiin suosikkeihini kuuluu järven pohjoispäässä seisovat Geinnodatoaivvit, poromiesten kämpät seitakiven läheisyydessä ja totta kai itse seitakivi. Haaveilen lähivuosille vaellusta Njállavárrista Njuohkarjärven kautta Vuokŋoljávrille ja sieltä Vetsijoen kautta kotiin, mutta siihen taitaa mennä vielä jonkin aikaa että rohkaistun reitille puutteellisten puhelinverkkojen takia.

Njuohgargguun vievä mönkijäura on muuten myös osa merkkaamatonta Utsjoen maastopyöräilyreitistöä. Lisää itse Njuohgarggun reitistä täältä. 

DSC_6632 DSC_6633
DSC_6646 DSC_6655
DSC_6658
Nyt alkaa olemaan viimeiset hetket, kun tunturiin pääsee lumettomaan aikaan. Ei olisi ensimmäinen kerta, jos jo lokakuun aikana ensilumet sataisivat maahan.

Mulla on seuraavissa listoissa sen verran viikonlopputöitä, että tuskin tulen lähtemään enää yöksi tunturiin. Haaveissa oli vaeltaa 13 kilometriä Pulmangista Čuomasjávrille, mutta yhteisen ajanpuutteen takia sekin reissu taisi jäädä väliin. Hirvestys palaa tauolta 15. päivänä, jolloin J:n kanssa pääsen yhteisinä vapaapäivinä tutkailemaan taas uusia kohteita.

Mä ajattelin, että Lapin kesä olisi jotenkin kamalan lyhyt – mut entäs tää syksy?! Elokuun miellän vielä kesäksi hyttysten sekä muiden ihmisiä syövien ötököiden ja lämmön takia, syys-lokakuu on just sitä totisinta syksyä ja marraskuu onkin jo kaamoksen täytteinen talvi.

No, syksyn jälkeen alkaakin kaamosajan kujeet. ”Jee”. Höpöhöpö. Asennoitumiskysymys. Kaamoskin on JEES!

Hyvää alkanutta viikkoa teille kaikille! Meikäläinen jatkaa kouluviikkoa Rovaniemellä hyvinkin ahkerana…

 

Katsaus Kaldoaivin erämaahan

DSC_6507 DSC_6510
DSC_6515 DSC_6528
Parin päivän aikana ruska on varissut voimakkaan tuulen mukana alas maahan ja pientä pakkastakin on havaittu öiden aikana. Talvi tekee selvästi tuloaan!

Käytiin viikonloppuna kalalla Kaldoaivilla, ajeltiin mönkijällä Njuohkarjärven päähän ja patikoitiin meidän lempparilompololle vaihtelevassa maastossa. Vaivaiskoivupusikot olivat upean näköisiä tummaa taivasta vasten, niiden värit vaihtelivat vaalean vihreästä tulipunaiseen. Tunturimittarin tuhoamat puunrungot seisoivat hiljaa tuulessa. Tunturin hiljaisuus löi ällikällä jälleen – miten maailmassa voikaan olla tälläisiä paikkoja vielä jäljellä? Onneksi on.

DSC_6536 DSC_6541
DSC_6557 DSC_6566
Löysimme lompolosta miesten teknisen paidan joka näytti vasta maahan pudonneelta (on muuten meillä tallessa, jos joltain on hukkunut). Yleensä tunturista ei löydy muiden ihmisten jälkiä, joten oli kutkuttelevan mielenkiintoista tajuta, että joku muukin on ollut ihailemassa saman joen nähtävyyksiä, kenties yöpynytkin paikalla.

Kaldoaivilla harvemmin tulee muita ihmisiä vastaan. Mönkijäuralla olemme ohittaneet vuosien aikana alle 10 vaeltajaa. Haaveilen itsekin pidemmästä reissusta alueelle, Retkipaikasta löytyy Mikko Soljan kirjoittama artikkeli Kaldoaivin helmistä, jotka ehdottomasti ovat näkemisen arvoisia paikkoja.

DSC_6584 DSC_6579
DSC_6602 DSC_6605
Kaldoaivin erämaan karuudesta huolimatta saatiin kerättyä hyvä määrä puolukkaa ja variksenmarjaa mehuntekoa varten. Poika viihtyi Plaston mönkijänsä kanssa jängällä ja seurasi puuhiamme rinkastaan käsin, hän oli odottanut tunturireissua innolla jo viikon, kotiin palattuamme leikit pyörivät aikalailla samoissa aiheissa mitä tunturissakin tehtiin. Ainakin makkaran paisto on jäänyt hyvin mieleen!

Hitsi vie, olen miettinyt jälleen kerran sitä, olenko valmis lähestyvään talveen ja kaamokseen. Kyllä mie taidan olla, tuli nähtyä talven ensimmäiset revontuletkin.

Ruska tien varrelta – Vetsikko

DSC_6448 DSC_6455
DSC_6451

Moni matkailija kohtaa ruskan tien päältä kylän ohitse ajellessaan. Nuorgamintien varrella virtaava Vetsijoki Vetsikossa houkutteli minutkin luokseen kuvaamaan syksyä. Sää oli yhtä synkkä kuin edeltävinäkin päivinä, sade piti taukoa puolisen tuntia viettäessäni aikaa Vetsikossa. Kävelin roskalavan levikkeeltä sillalle vain muutamien ohiajajien rymistellessä sillan ylitse ja jäin hetkeksi kuuntelemaan joen pauhausta.

DSC_6432 DSC_6467
DSC_6484 DSC_6475
Aikani jokea tuijoteltua siirryin takaisin autolle ja ajoin vähän matkaa kuninkaankivelle. Laskeuduin portaat alas ja astuin märälle nurmikolle, liukastuin ja valuin vanhan rajamerkin vierelle kuraista rinnettä pitkin, kameraa suojaten tietenkin. Siinä rytäkässä sain portaista kiinni ja liukuminen kohti jokea pysähtyi, tsekkasin tuliko haavereita ja istahdin rinteeseen pöllästyneenä.
Kuorihousut kuraisina en saanut merkistä kunnon kuvia, en uskaltanut mennä liukkaalle kalliolle. Ajatus Tenoon tippumisesta ja uudesta kaatumisesta ei houkuttanut.

Paikalle kannattaa ehdottomasti mennä vain kuivaan aikaan mikäli tahtoo saada paikasta kuviakin. Portaita pitkin pääsee tasanteelle josta rajamerkin näkee nurinkurin.

Jatkoin matkaani Veahčabáktin pienelle putoukselle jota moni matkaaja jää tien varteen kuvaamaan ja tälläkin kertaa seuranani oli muutama muu putouksen ihmettelijä. Keväällä putous on komeimmillaan lumien sulamisen aikaan, näin sateisen syksyn jälkeenkin sen vesi virtasi valtoimenaan alas Tenoon vievään puroon. ”Vetsipahkan” kohdalla on merkkaamaton levike Nuorgamista päin tuleville, Utsjoelta päin ajavan täytyy jättää auto kauemmas. Putous on mutkan läheisyydessä, joten tiellä on liikuttava varoen!

Vesiputoukselta ajelin verkkaiseen tahtiin takaisin kylille. Nuorgamintie tarjoaa ajajalleen useammasta kohtaa mitä mielenkiintoisemmat näkymät, sen läpiajoon kannattaa käyttää siis aikaa.

Hitsi mie odotan viikonloppua innoissani! Suunnitelmissa on suunnata Kaldoaivin erämaahan retkeilemään ja kuvaamaan viimeisiä ruskan rippeitä.

Hyvää viikon jatkoa kaikille!