Ruskapatikka Kuoppilasjärvelle

DSC_1350
DSC_1343
Olin haaveillut kuivan kelin viimeisestä telttaretkestä syyskuiselle viikonlopulle, kunnes unohdin suunnitelmani täysin. Lauantaina kävellessäni lasten kanssa kotiin Kylätalo Giisán syysmarkkinoilta muistin haaveiluni ja yhtäkkiä minun oli pakkko päästä matkaan. Aurinko paistoi ja sää vaikutti hyvin lupaavalta.

Kotona pakkasin parin tunnin sisään rinkkani, odotin J:n kotiin ja lähdin matkaan kotipihasta Geologiselle polulle. Toivoin Kuoppilasjärvellä olevan muitakin vaeltajia, sillä pimeä yö tulisi olemaan minulle ensimmäinen laatuaan yksin koiran kanssa.

Kuljin Geologista polkua pitkin ylös poroaidan portille ja siitä suunnistin suoraan retkeilyreitille Johtalanvárrin alapuolelle. Aurinko paistoi kauniisti pilvien lomasta ja ruskan sävyt loistivat kirkkaina valoa vasten. Kauhistuin tajutessani kuluttaneeni jo lähes tunnin pelkästään kylän lähellä patikointiin, en tahtonut kiirehtiä auringonlaskun takia.

DSC_1357 DSC_1365
DSC_1368 DSC_1369
Johtalanvárrilla kohtasin kaksi muuta vaeltajaa jotka naureskelivat vain kiertävänsä Härkävaaraa matkallaan kohti länttä. Lähdin heidän edellään painamaan kohti Oađašanjávria jolla tarkoituksenani oli pitää pidempi tauko.

Huomasin itsekkin reitin lähinnä kiertävän kauempana kohoavaa Härkävaaraa. Ajan kuluessa harmittelin, etten ollut taas lähtenyt kulkemaan suoraan erämaan halki kuten aikaisemmin kesällä tein patikoidessani Kuoppilakselle. Ohitin monet porot ja sain lähes raahata Kiiskiä perässäni sen haistellessa vauhkona niiden perään. Kahden ja puolen tunnin kuluttua pääsin taukopaikalleni auringon alkaessa hiljaa laskeutumaan.

DSC_1379
DSC_1377
DSC_1380-2
Olin kotona syönyt tuhdin lounaan jonka avulla olin jaksanut hyvin Oađašanjávrille. Kesällä Oađašanjohkan ylittävä silta oli vielä hajalla, nyt paikalla oli uusi ja vankka lankkusilta. Istuskellessani kivellä eväitäni syöden näin perässä tulevien vaeltajien hiljaa lähestyvän. Uskomatonta mutta totta, ajattelin 1/4 suklaalevyn syömisen olevan helppo nakki, hain lisäboostia jaksamiseen mutta tosiasiassa sain koko reissun kestäneen suklaaällötyksen.

Roavvoaivin vierellä paistavaa aurinkoa vasten oli hankala vaeltaa. En nähnyt eteeni kunnolla, mielikuvitus alkoi laukata ja mietin, mahtoiko edessä olla jotain mitä minun kannattaisi huomata… Auringonpaisteen ansiosta maisemat näyttivät täysin erilaisilta kuin mitä ne kesällä olivat.

DSC_1397 DSC_1406
DSC_1413 DSC_1424
Roavvoaivin takaa lähdin oikomaan kohti Kuoppilaksen autiotuvalle vievää polkua. Tarkoituksenani ei ollut oikoa alun suunnistusta enempää, mutta kellon lähestyessä seitsemää oli pakko nopeuttaa tahtia mikäli tahdoin perille ennen pimeää. Punertavassa auringonlaskussa ruskan värjäämällä maalla oli upea kävellä. Lähestyvä pimeys ei pelottanut, odotin innolla pääsyä tuvalle.

Tuvalle vievälle polulle päästessäni yritin nähdä liikettä, telttoja, mitä vain toisista vaeltajista vihjaavaa. Yllätyin autiotupaan kurkistaessani, lisäkseni paikalla olisi ainakin yksi vaeltaja.

Turvallisin mielin ryhdyin kasaamaan telttaani tuvan takana kohoavalle nyppylälle. Paikka valikoitui kauniin järvimaiseman ja valmiin nuotion kiviringin perusteella. Teltan pystytyksen jälkeen sytytin nuotion ja aloin valmistaa iltapalaa. Illan pimentyessä seuraamme liittyi vielä kaksi vaeltajaa lisää.

DSC_1430 DSC_1433
DSC_1440
Heti pimeyden saavuttua tunsin lämpötilan laskeutuvan nollaan. Kylmä pakotti pukemaan lisää vaatetta päälle, järvelle ilmestyi aavemaista sumua. Istuskelin nuotioni äärellä ja nautin. Kiiski pisteli vesikuppiaan palasiksi takanani. Paistelin nuotiolla folioleipää ja join teetä, iltapalan jälkeen venyttelin odotellen nuotion sammumista.

Näin tunturin takaa nousevan jotain punaista. Mieleen tuli metsäpalo, mutta nopeasti näky paljastui suureksi kuuksi. Taisi olla täysikuu, niin komeana se nousi ylös hiljalleen. En tuntenut pelkoa pimeästä.

Täysikuun lumoamana kömmin myöhemmin nukkumaan. Kauhistelin, kuinka kylmä yöstä olisi tulossa ja ryömin makuupussiini. Ei mennyt kauaa kun huomasin kylmän puskevan makuualustan kautta pussiin. Aloin palella jo alkuyöstä. Siirsin teltan pohjaeristeenä käyttämäni avaruushuovan makuupussin alle ja jumppasin ennen pussiin paluuta. Pelkkä makuualustan eristäminen ei riittänyt, lopulta tuskastuin viileässä valvomiseen ja taittelin paksun peitteen makuupussini sisään. Viimeinkin oli lämmintä!

Mutta enää ei nukuttanutkaan. Peite oli kostea, makuupussin pienestä reijästä kurkistavat kasvoni kohtasivat kylmän ilman kontrastin pussin sisällä olevaan lämpöön vastahakoisesti. Kiiski pyöri teltassa ja hakeutui aivan kylkeeni kiinni uudelleen ja uudelleen.

Kello kahdelta luovutin. En saanut unta ja Kiiski jatkoi pyörimistään. Kannoin makuualustani ja makuupussini pilkkopimeän pihan halki tuvalle, avasin oven varovasti ja herätin vaeltajat tiputtamalla Kiiskin raskaan fleksin lattialle. Kuiskin anteeksipyynnöt ja kerroin kylmän häätäneen meidät teltastamme, kiinnitin koiran oven viereen ja laitoin makuupaikkani lattialle pöydän ja keittiönurkan väliin. Nukahdin lähes heti Kiiskin lopetettua läpsimiseni tassullaan, se koki hetken olevan juuri sopiva halien hakemiselle.

Puoli seitsemältä heräilimme ensimmäisen kanssanukkujan kanssa, pyytelin uudelleen anteeksi yön metelöintiäni ja palasimme Kiiskin kanssa teltalle. Ulkona oli kaunista, paksu sumu peitti maisemat ja kuura kimmelteli auringossa. Telttani oli vaihtanut väriä vihreästä harmaaksi jäädyttyään.

DSC_1439 DSC_1443
DSC_1451 DSC_1467
DSC_1469
Nukuin teltassa puoli yhdeksään. Sumu oli väistynyt ja aloittelin aamutoimien parissa. Annoin koiralle aamupalaa ja menin itse valmistamaan syötävää tuvalle. Pyytelin kahdelta muultakin vaeltajalta häiriköintiäni  anteeksi ja keskustelimme retkeilystä aamukahvien valmistuessa liedellä. Tuvassa oli tukahduttavan kuuma.

Vaeltajien jatkaessa matkaansa menin purkamaan läpimärkää telttaa pihalle. Vettä valui dramaattisesti telttakangasta pitkin maahan. Pakkasin kamppeeni kasaan tuvan puolella, siivosin loput jäljet ja lähdimme matkaan kohti Nammajoen kurua.

Ajatus retkeilyreitin jatkamisesta Nammajärville oli tuntunut jännittävältä alueen metsien ja suuren kurun takia. Kulkiessani avoimella tunturiylängöllä kuuntelin musiikkia ja lauleskelin mukana, rinkka ei painanut paljoa mitään ja koirakin kulki nätisti. Jännitys unohtui ja sain ihastella eteeni kohoavan kurun seinämien komeutta.

DSC_1474 DSC_1476
DSC_1478 DSC_1479
DSC_1483
Kurussa ruska erottui kauniisti kaiken vihreän keskeltä. Kuruun laskeutuminen oli kuin olisi saapunut aivan eri puolelle Suomea. Kaunis  Nammajoki virtasi polun vierttä ja varjoisiin kohtiin jäänyt kuura tuoksui talvelta.

Jäimme Kiiskin kanssa syömään juolukoita, kymmenen kilometrin matkalla meillä ei ollut mitään kiirettä.

Kurun jälkeen koivumetsikössä hieman jännitti. Kolistelin juomapulloa fleksiä vasten muka pelotellakseni karhut ja hirvet pois lähettyviltä. Nammajávrin laavun pihassa näkyi liikettä ja sain kahvitella autiotuvalla tapaamani naisen kanssa mukavien keskusteluiden lomassa.

Söin välipalapatukoita, en jaksanut alkaa valmistamaan mitään suurempaa ateriaa. Keskustelut retkeilyvälineistä ja koetuista luontohetkistä veivät tovin, alunperin tarkoituksena oli pitää vain pieni tauko mutta pidempi levähdys teki vain hyvää.

Kiiskillä pettivät hermot vessareissuni aikana ja jatkoimme matkaa vauhdilla. Pitkästä aikaa koira haukkui perääni jätettyäni sen yksin leiriin hetkeksi. Vastaan tulleet porot kiinnostivat ja koira sinkoili edestakaisin niille vinkuen.

Laskin yhdentoista variksen ja korpin kaartelevan ilmassa, lähistöllä oli varmasti raato. En tahtonut edes arvailla minkä raato sai aikaan moisen yleisötapahtuman polun läheisyydessä.

Isovarpaiden pohjia hiersi. Muuten jalat ja selkä voivat hyvin. Kuntoni on selvästi parantunut kesän ensimmäiseen patikkaan verraten. Kuljimme retkeilyreitin vedenylityspaikan ohitse suoraan nelostielle ja patikoimme sen vierttä kirkon parkkipaikalle josta J lasten kanssa nouti meidät kotiin.

Vastoin epäilyjäni en pelännyt pimeää. Hetkeksi mielikuvitus lähti laukkaamaan, mutta muiden vaeltajien läsnäolo ja kaunis kuu auttoivat unohtamaan möröt ja pimeydessä vaanivat sarjamurhaajat sekä muut potentiaaliset häiriköt. Patikan jälkeen kipinä lähteä pidemmälle yksinvaellukselle vain kasvoi sekä mielenkiinto talvivaeltamista kohtaan heräsi voimakkaampana.

Kosteassa teltassa nukkumisesta sain palkinnoksi sitkeän flunssan. Kuume ei ole sentään noussut, mutta tämä sisällä istuminen saisi jo riittää…

 

Ruska Geologisen polun varrella

DSC_1301 DSC_1304
DSC_1305
Minulla oli hieno visio siitä, mitä lähtisin etsimään Geologisen polun varrelta synkkänä torstai-iltana. Suunnitelma oli pettämätön. Puin päälleni mukavimmat ulkoiluhousut mitä omistan ja varustauduin kuoritakilla matkaan.

Testasin kuntoani ja nousin ylös poroaidan portille oikopolkuni alusta pysähtymättä. Hengästyneenä olin yllättynyt suorituksestani, keväällä jouduin pysähtymään jo pelkän 150 metrin jyrkän nousun aikana kahdesti. Poroaidalla aloitin valokuvaamisen. Ruskan värit erottuivat mahtavina tummia pilviä vasten, olin innoissani. Lähdin harppomaan polkua pitkin kohti näköalapaikkaa juuri kun taivas aukesi.

DSC_1306
DSC_1319 DSC_1322
Vettä alkoi sataa kaatamalla. Hautasin kamerani kuoritakin sisään ja manasin tuuriani. Pohdin jatkosuunnitelmaa, koska olin raahautunut jo ylös asti päätin jatkaa matkaa sateesta huolimatta.

Kaivoin kamerani vauhdilla suojistaan, kuvasin muutamat kuvat kerrallaan, puhdistin linssin ja taas kuvasin. Välillä kuivasin sääsuojattua runkoa nenäliinalla ja jemmasin kameran piiloon. Osasta kuvista tuli hyvin tärähtäneitä mutta yhdessäkään ei näkynyt pisaraakaan!

DSC_1323 DSC_1337
Kuvat Kalkujoen lammen kodasta olivat epäonnistuneita. Kuvasin lammen rannassa maisemia ja lähdin kulkemaan Ánnágurra- kurua alaspäin. Yhtäkkiä maisemat synkkenivät entisestään ja huomasin olevani keskellä hämärää metsää.

Mieleeni hiipi kauhu, jonka sain torjuttua nopeasti tultuani järkiini – mikä ihme voisi säikäyttää minut? Taisin olla sen kurun pelottavin asia. Nousin kivelle seisomaan, riisuin musiikin korviltani ja kuuntelin hiljaista metsää.

Sade ropisi lehdissä, metsässä oli meteliä. Meteli oli kaunista, sateen tuoksu hurmasi.

Seisoskeluni kivellä huvitti, jos joku olisi tullut vastaan polun mutkasta olisi hän varmasti säikähtänyt. Matkani jatkui liukasta kurua myöten alas pururadalle ja sieltä kotia.

Kastuin likomäräksi vyötäröltä alaspäin, kamera selvisi sateesta ja muistikortti oli saanut uutta kaunista sisältöä. Onnistunut iltalenkki jälleen!

Ruskaa kirkkotuvilla

DSC_1276 DSC_1271
DSC_1275
Utsjoen ruska tuntuu olevan juuri nyt parhaimmillaan, aina kun olen jaksanut ja ehtinyt olen suunnannut eri kohteisiin kuvaamaan. Tämä ruska vaikuttaa paljon upeammalta kuin mitä muutamana edeltävänä vuotena on nähty joten tosissani yritän ottaa siitä kaiken irti. Kuvaamisen lisäksi olen käynyt minulle tuntemattoman tunturin huipulla ja suunnitelmissa on vielä käydä ainakin patikoimassa.

Tänään kävin kuvaamassa ruskaa kirkkotuvilla lasten kanssa. Oltiin juuri oikeana hetkenä lähdössä kotiin päin kahden turistibussin kaartaessa parkkipaikalle. Vierailijoita onnisti, ovat juuri parhaimpaan aikaan liikenteessä.

Kirkkotupien pihapiirissä puita on vähän mutta Mantojärveä reunustava Ailigastunturi värjää maisemat kauniiksi. Etenkin hieman pilvisellä säällä ruskan värit erottuvat puista todella hyvin.

DSC_1283 DSC_1281
DSC_1284
Tuvat olivat avoinna, samoin käsityömyymälä Šiella josta löytyy paikallisten tekemiä käsitöitä, saamenkielistä kirjallisuutta sekä matkamuistoja. Tällä kertaa emme menneet tupiin sisään vaan kuljeskelimme pihalla, seurasin Pikku-J:tä ja kanniskelin vauvaa samalla kun yritin napsia kuvia.

Pikku-J löysi pihasta juolukoita ja poimi niitä hiljalleen maassa istuskellen. Käytin tilaisuuden hyväksi ja keskityin kuvaamiseen.

Ruskan hiljalleen kadotessa alkaa talven odotus. Tuntuu haikealta hyvästellä lumeton aika, talvi tuntuu kestävän ikuisuuden vaikka siitä kovasti pidänkin. Odotan kyllä innolla hiihtämistä ja lasten kanssa kotipihassa puuhailua, revontuletkin ovat odottamisen arvoinen asia.

Onneksi on vielä ainakin lokakuu aikaa retkeillä kuivin jaloin.

DSC_1279

Blogipostaukseni ruskasta

Tekstit kirkkotuvista

#Ruskatutka Njállavaarassa

DSC_9221
DSC_9217
DSC_9208
Viime viikonloppuna ajelimme Njállavaaran maastoajoneuvouralle maastoautollamme. Mukanamme oli J:n vanhempien pentu Jeppe, ajattelimme antaa heille pientä lapsivapaata ylivilkkaasta tuholaisesta.

Keräsimme sankollisen variksenmarjoja Pikku-J:n juoksennellessa ympäriinsä koiran kanssa. Kumpikaan eivät poistuneet läheltämme minnekään, saimme kerätä marjoja täydessä rauhassa. Sää oli viileä ja tuuleton, aurinko pilkahteli välillä esiin pilvien takaa.

Pajero- maastoautomme on osoittautunut hyväksi hankinnaksi. Sen sisälle mahtuu enemmän tavaraa kuin mitä mönkijään saa, matkustaminen on paljon mukavampaa ja meidän koko perhe mahtuu sen kyytiin ongelmitta. Nyt pääsemme myös syvemmälle erämaahan (niin pitkälle mitä uraa riittää), josta jatkaa kävellen leiripaikalle myös kolmevuotiaan pikkutöpystelijän kanssa.

DSC_9226 DSC_9233
DSC_9228
Lapsoset juoksentelivat pitkin jänkää ja söivät marjoja. Variksenmarjat maistuivat paremmin hyvin tottelevalle Jepelle, joka ei hetkeksikään kadonnut näköpiiristämme. Kun kauppakassi ja sanko olivat täysiä variksenmarjoista päätimme ajella Njállavaaran alle puron varrelle evästauolle. Variksenmarjat ovat helppo kerätä, niitä on lähes kaikkialla! Ehdoton suosikkimme on kotona tehty variksenmarjamehu. Lämpimänä juotuna.

DSC_9237 DSC_9247
DSC_9248 DSC_9250
Istuskelimme nuotiolla ja joimme lämmintä variksenmarjamehua. Makkarat jäivät kylmiksi joista puolitoista päätyi Jepelle ja hänen kauttaan tarkoin valittuun piiloon. Jollain ketulla oli varmasti bileet tulevana yönä.

Tunturissa on mukavaa juuri silloin, kun ei ole mihinkään kiire. En tiedä, onko meillä ollut koskaan tylsää ollessamme retkellä! Pelkkä maisemien katselu ja hiljaa paikoillaan istuminen riittävät täysin.

Jeppe jähmettyi täysin paikoilleen tehdessämme lähtöä. Se haisteli ilmaa ja murahti – taisi kummun takana puuhasteleva poro pelästyttää sen. Kuulimmekin, että Jeppe pelkää poroja ja juoksee kotipihassakin niitä karkuun. Aikansa ihmeteltyään se paineli omiin touhuihinsa vaivaiskoivikkoon.

Siistittyämme nuotiopaikan ja varmistettuamme sen sammuneen jatkoimme matkaamme kotia kohti.

Ruskan tilanne on edelleen komea, mutta pari päivää Utsjokea piiskanneet sadekuurot ja kova tuuli ovat tehneet tehtävänsä. Suuri osa lehdistä on pudonnut maahan ja loppusyksyn karuus alkaa hieman näkymään.