Aloitin vaellukseni Utsjoen Baddasta ja hiihtelin ensimmäiseksi yöksi Rohtojärvelle. Kerrankin säät tuntuivat olevan puolellani! Tuuli yltyi tasaiseen tahtiin päivien aikana hurjistuen myräkäksi kahden vuorokauden ajaksi. Toisen yön yövyin Erttetvárrin alapuolella josta hiihtelin Gáimmoaivin juurelle kolmanneksi yöksi. Vierailin Guivin huipun alapuolella, harmikseni sää oli sen verran haastava etten nähnyt eteeni mitään, osa päivän matkasta hiihdettiin pelkän gepsin avulla!
Vaellus oli sekä mukavan rento, että haastava. Sain laittaa kaikki talvivaellustaitoni koetukselle ja ilokseni sain huomata vuosien harjoittelun riittävän pidemmille ja raskaammille yksinvaelluksille lumiseen aikaan. Kohtasin matkallani erilaisia suunnistushaasteita, hiostavaa ja kylmää säätä, kovia tuulia ja varjokatoa. Sain huoltaa retkikeittimeni ja todeta viimeisenä aamuna jättäneeni yhden venttiilin löysälle josta osa bensasta oli päässyt yön hiljaisuudessa vuotamaan.
Hiihdin neljänneksi yöksi Akukammille turvaan myräkältä ja viivyin lopulta suojassa vuorokauden ennen kuin rohkenin lähtä kohtaamaan tuulen. Löysin hyvän tuulensuojaisan paikan Akujärven lähistöltä ja ihastuin maisemiin, kolmannen päivän pitkät tasaiset suomaisemat olivat alkaneet jo lähes kyllästyttää mutta mitä idemmäs erämaassa pääsin, sen komeammaksi maisemat kävivät.
Tällä kertaa päätin, etten kirjoita erillistä reissukertomusta vaelluksestani vaan annan kaiken kunnian kuvaamalleni videolle jolla vaellukset tunnelmat pääsevät kaikkiin oikeuksiinsa.
Siitä tietää että reissu on ollut loistava, kun vielä kuukausi vaelluksen jälkeen haikailee takaisin.
Lokakuun ”Nuku vähintään yksi yö ulkona joka kuukausi”- haasteyön suoritin heti kuun vaihduttua. Alunperin aioin yöksi jollekin lähikodalle, mutta aikataulun muututtua suotuisammaksi päätin tunnin varoituksella kohdistaa auton nokan Karigasniemeä kohti. Utsjoella asuessa monipuolinen retkeilytarjonta mahdollistaa suunnitelmien äkilliset muutokset :D.
Toiveenani oli nukkua yö jossain uudessa ja suojaisassa paikassa. Jouduin jättämään Kiiskin kotiin sen syötyä sukan ja saatuaan jonkinasteisen tukoksen suolistoonsa, joten peruin suunnitelmani lähteä ”hirvialueelle” Nammajärvelle hirvikoiramme Pekun kanssa ja lähdin yksin Ruktajärven autiotuvalle.
Yksinäisyys iski jo ajomatkalla murehtiessani koirani vointia. Se oli ollut todella apeana ja osoittanut tukoksen oireet syömättömyydellä, oksentelulla ja suolen toimimattomuudella. Yritin lohduttaa itseäni edellispäivän eläinlääkärikäynnillä jolloin Kiiskin vointia luonnehdittiin hyväksi.
Kävellessäni Kevon reittiä pitkin kohti Luomusjärviä tunsin oloni todella yksinäiseksi. Sanon vaeltavani yksin, mutta koiran kanssa yksinolo ei ole läheskään sama asia kuin täysin yksin vaeltaminen. Huomasin kaipaavani vierelleni nelijalkaista kulkijaa ja juttukaveria. Maisemat vilisivät ympärilläni kulkiessani reipasta vauhtia, lenkkarit painoivat jalkapöytiä kipeyttäen vasemman jalan. Uudet, reklamaatiosta saamani Meindlin vakuumit lähtivät reklamaatioon, siksi huono kenkävalinta…
Vastaani tuli seitsemän vaeltajaa, Kevolla riitti vielä kulkijaa. Kuljin kaksitoista kilometriä kolmeen tuntiin saapuen perille ennen auringonlaskua.
Ruktajärven tulipaikalla laavusta kurkisteli kaksi vaeltajaa. Huokaisin helpotuksesta, vaikken autiotupaan pääsisikään, telttayöstäni tulisi turvallisen tuntuinen ilman koiraakin. Valitsin telttapaikan läheltä autiotupaa ja hain puuvajalta sylillisen halkoja nuotiota varten. Juuri, kun olin saanut teltan pystyyn ja nuotion sytytettyä täysi pimeys laskeutui.
Autiotuvan pariskunta tuli luokseni juttelemaan tehdessäni iltapalaa. Oli mukavaa, kun kaikessa yksinäisyydessäni koin oloni tervetulleeksi leiripaikalle. Sain kutsun yöksi autiotupaan, tahdoin kuitenkin kokeilla nukkua teltassa. Säikähdimme riekon papatusta, se ja kaverinsa kävivät kiivasta keskustelua jossain tuvan takana. Huh, miltäköhän olisi tuntunut kuulla ääni jos olisin ollut pimeässä yksin?
Iltapalaksi olin tehnyt pienen pastan valmiiksi termariin. Jälkiruuaksi lämmitin nuotiolla banaanin sulan suklaan kera ja folioleivän nakeilla. Vatsa täynnä istuskelin pimeydessä ja katselin nuotion kipinöintiä. Missä pelko?
Kun nuotio alkoi hiipua kävin pienellä kävelyllä telttani lähistöllä. Oletin näkevinäni otsalampun valokeilassa jotain, edes eläimen. Mitään en nähnyt tai kuullut.
Tein iltatoimet ja kömmin telttaan. Nyt Kiiskin seura kelpaisi, ankeaa kun ei ole mitään mitä paijata tai jolle antaa vahtivastuu yöksi. Luin hetken kirjaa lampun hämyisessä loisteessa ja pistin yhdeksältä nukkumaan. Heräsin tunnin päästä ja hoksasin jättäneeni hirvennahkatuppisen puukkoni ulos nuotiopaikalle. Harmistuneena kömmin villa-asussani ulos pussin lämmöstä pihalle hakemaan puukkoani kettujen armoilta vain todetakseni pakanneeni sen rinkkaani…
Sihtasin valolla pimeyteen. Tätä hetkeä olin odottanut kauhulla kuvitelmissani, yksin pimeässä keskellä metsää. Mitään ei tapahtunut. En pelännyt.
Heräilin yöllä muutaman kerran todetakseni oloni todella mukavaksi ja lämpöiseksi. Makuualusta ei hohkannut kylmää läpi Therm-a-restin eristepatjan ansiosta ja liioiteltu villa-merinokerrastoni (villasukat, merinohousut ja -paita, villapaita, villahousut, pipo, kauluri…) pitivät lämpimänä koko yön (-4 pussini ei riitä lämmittämään yön läpi pelkällä merinokerrastolla).
Aamulla pitkitin heräämistä. Kahdeksalta annoin periksi ja nousin makuupussista viileään aamuun. Yllätyksekseni vain makuupussi oli ottanut hieman kosteutta yön aikana, teltan seinät eivät hikoilleet.
Kävin syömässä aamupuurot autiotuvalla. Oli mukava jutella hiljaisen yön jälkeen jonkun elävän kanssa.
Paluumatkalla edeltävän päivän kauniit järvimaisemat olivat peittyneet usvaan. Seurasin usvapilven hiljaista leijumista polun päällä kävellessäni rauhalliseen tahtiin mönkijäuraa pitkin. Olen kuukauden aikana kävellyt harjulla kahdesti, joten ohitin sen jatkamalla matkaa eteenpäin uralla. Kuuntelin Viki&Köpi ja Jäljillä- podcasteja ajankuluksi.
Nousin takaisin merkitylle reitille ja pohkeeni olivat räjähtää. Kuten Kevollakin, ne tuntuivat jälleen kahdelta täydeltä ilmapallolta ja olivat todella kipeät!
Yksinäinen yöretkeni osoitti kuinka tärkeä Kiiski Kike Kikkura minulle on. Se on korvaamaton seura ja vaikka kuinka hetki sitten kirjoitinkin ettei se enää ole mörönsyöttinä, sen läsnäolo tuo turvaa. Jos joutuisin vaeltamaan ilman koiraa, olisin lähtöpisteessä yksinvaeltamisessa.
Kiiskin sukkarikoksesta on nyt 8 päivää. Sukkaa ei näy eikä kuulu, mutta enempää koiran suolentoimintaa kommentoimatta taidetaan olla voiton puolella. Eläinlääkäri tosin sanoi, että sukka voi milloin vain aiheuttaa tukoksen suolistossa, joten toivotaan että se tulisi itsekseen ulos. Tällä hetkellä koirasta ei huomaa että se olisi viikko sitten oksentanut kaiken mitä suuhunsa pisti.
Ruktajärvelle on Karigasniemen Sulaojalta 12 km suuntaansa. Polku on helppokuluinen ilman suuria korkeuseroja. Merkitty polku kulkee Luomusjärvien välissä harjua myöten. Autiotuvan pihapiirissa on avolaavu, nuotiopaikkoja, käymälä ja halkovaja. Telttapaikkoja on useampi.
Hiihdellessäni Härkävaarasta Utsjoenretkeilyreittiä myötäillen kotiin lämmin auringonpaiste helli ja hanki kantoi. Kuoritakki oli liikaa, fleecessä hiihdellessä hiki virtasi, vähemmällä ei pärjännyt pienen tuulenvireen takia. Liikkeellä oli muitakin, yksi otti aurinkoa kelkkansa päällä ja muutama ajeli valkoisena hohtavien tunturien liepeillä.
Olin lumoutunut! Toukokuun alku ja tunturi tuntui heräävän henkiin. Muutama pälvi paistoi siellä täällä ja kaksi hämähäkkiä hiippaili hangella kohti parempia piilopaikkoja. Kylällä kevät tuntuu tyssänneen sulaan asfalttiin, tunturissa se etenee vauhdilla. Lumen pinta on laskenut huomattavasti paikoittain.
Yksin hiihdellessäni kaipasin seuraa ihmettelemään kevättä. Juttua olisi riittänyt pälvistä ja ohi lentäneistä joutsenista. Olisi ollut mahtavaa istua Johtalanvárrin huipulle kaverin kanssa nauttimaan vappusimat munkilla. En osaa vieläkään pitää tarpeeksi pitkiä taukoja.
Yksin oleminen on rentouttavaa työviikon päätteeksi. On voimaannuttavaa kiivetä hikoiluttavat mäet ylös tunturiin ja tuulettaa puurajalla pääsyä kauniiseen luontoon. Huolet ja murheet tulee käytyä läpi metsissä samoillessa, käyn usein vuoropuhelua päässäni päivän kuumimmista aiheista.
Muistan kun lähdin ensimmäistä kertaa yksin samaiselle retkeilyreitille. Pelotti lähtä yksin erämaahan. Nyt jälkikäteen pelkoni huvittaa, kirkolta lähtevä kylän keskustaan loppuva reitti on yksi helpoimmista mitä tuon jälkeen olen kulkenut. Pelkoni katosi nopeasti päästyäni ylös Vuolleseavttetvárrille, mutta on tuonkin jälkeen ollut läsnä yksin liikkuessani.
Valehtelematta pelkään ja jännitän ennen jokaista pidempää reissuani. Yöretkille lähtiessäni mietin mikähän järki tässäkin taas oli, onneksi tunteeni muuttuvat positiivisiksi nopeasti.
Alunperin yksinoleminen johtui olosuhteista, vaelluskaverin puutteesta. Nykyään yksinoleminen on itsensä haastamistakin, olen huomannut positiivisia vaikutteita alettuani kohtaamaan pelkojani. Itsetuntoni on parempi ja mieleni paljon rauhallisempi. Olen oppinut itsestäni paljon uutta ja osaan jo ennakoida vaelluksille lähtiessäni miten reagoin ensimmäisten päivien aikana yksinoloon.
Ensimmäisen päivän lopulla tai toisen päivän aamuna iskee katumus ja perääntyminen. Kun niiden tunteiden yli pääsen vaellus pääsee alkamaan kunnolla. Ensimmäisillä kerroilla säikähdin fiiliksiäni ja ajattelin jopa ettei yksinvaeltaminen sittenkään ole juttuni. Eksynkö? Ei tämä olekkaan niin kivaa ja helppoa. Entä jos käykin jotain? Ikävä lapsia.
Ukk:n vaelluksella tunne iski seuraavana aamuna ja olin kääntyä kotiin monta kertaa ennen kuin pääsin olotilani yli ja jatkoin matkaa. Tuolloin en vielä tajunnut kohtaavani samat fiilikset joka reissulla. Hiihtovaelluksellani olo iski ensimmäisen päivän lopulla kun kaikki tuntui menevän pieleen. Loppua kohden olo helpottuu ja nautin kokemastani.
Vielä on paljon opittavaa ja koettavaa yksin vaeltaessa, suurimmat haasteet ovat vasta edessä pidentäessäni vaellusten kestoa ja lähtiessäni uusille alueille. Olen pohtinut voiko ekstrovertistä muuttua introvertiksi? Tuskinpa koskaan näin tulee käymään, kaverin ja perheen kanssa retkeily on edelleen mielipuuhaani!
Perjantaina lähdin heti töiden jälkeen ajelemaan kelkalla Paistunturin erämaahan. Aurinko paistoi kirkkaana taivaalta ja sää vaikutti oikein mahtavalta.
Ylös tunturiylängölle päästessäni huokaisin helpotuksesta, olin pelännyt tunturiin nousua enkä tiennyt ollenkaan mahtuuko kelkkani poroaidan portista läpi. Talven lumimäärän perusteella epäilin aukon olevan liian ahdas. Joku oli kuitenkin ratkaissut ongelman ja aukon portti makasi hangessa surullisena… Heti kun ajoretkeni jännittävin osuus oli ohi, lähdin ajelemaan kelkan jälkeä pitkin kohti Johtalanvárria.
Johtalanvárrilla ihastelin eteeni avautuvaa Seitikkoniityn avaraa maisemaa. Suuremmat tunturit kohosivat sen reunoilla ja mieleni teki vaihtaa kelkka suksiin. Harmi, että suunnitelmiini ei kuulunut kovin pitkä ajanvietto tunturissa.
Lähdin ajelemaan kohti Roavvoaivia, reittisuunnitelmani muuttui lennossa kohdatessani poroja jotka kiersin kauempaa. Ajelin maltillista vauhtia, silti lumen alle piiloutunut kivi kolhaisi kelkkaa ikävästi.
Hankin kelkkani vuosi sitten enkä ole saanut aikaiseksi ajettua sillä montaakaan kilometriä. Perus touring- kelkkaan verrattuna se on kiikkerämpi ajaa, mutta aika nopeasti olen tottunut sillä ajamiseen ja päässyt eroon pelosta kaatua. Pilkkikelkkaan verraten summitti on helpommin ohjattavissa. Syvässä hangessa en ole uskaltanut ajaa ilman kaveria, viime talvena J meni sanomaan etten saisi kelkkaa jumiin. Ja voitte arvata loput, kaivamiseksihan se meni…
Ennen Roavvoaivia pysähdyin kovan tuulen ottaessa kiinni. Lumi juoksi alas pitkin tunturinrinnettä ja näytti valuvalta laavalta. Jemmasin rukkaseni kelkan uumeniin ja yritin kuvata maisemia kamerallani. Kypärä päässä asetusten muokkaaminen oli hankalaa ja jätin iso-arvon liian suureksi. Harmitti katsoa kuvat jälkikäteen niiden ollessa tahmaisia ja tummia.
Sormieni jäätyessä jatkoin matkaani ylös Roavvoaivin rinnettä. Huipulla viihdyin vain hetken, tuuli olisi vienyt rukkaseni mennessään jos olisin riisunut ne hetkeksikään.
Paluumatkalle kiersin eri reittiä pitkin ja löysin unohtamani jäljen Kuoppilasjärvelle. Utsjoen kylältä ei lähde Paistunturin maahan merkittyä moottorikelkkauraa. Kaldoaivin puolelle sen sijaan sellainen alkaa Hotelli Utsjoen pihasta.
Johtalanvárrilla pysähdyin sanomaan heipat erämaalle ja laskeuduin jälkeä pitkin kylille.
Tunteroisen ajoreissuni aikana kelkan alatukivarsi oli ottanut osumaa, jonka J hoksasi ajellessamme kotia päin Kuoppilasjärven pulkkamäkireissulta. Hups. Onnekseni siinä oli vikaa jo ostohetkellä ja kelkan mukana kaupanpäälisiksi oli tullut ehjä osa jonka vaihdamme ennen seuraavaa ajoretkeä.
Retkeni kruunasi viikonloppuvapaan alun. Pieni hetki yksin suuressa erämaassa, vaikkakin moottoriajoneuvon selässä, antoi uutta virtaa päivään.
Perjantain kelkkailun ja sunnuntain Kuoppilasjärven pulkkamäkiretken lisäksi kävin hiihtelemässä ja ulkoilemassa lasten kanssa. Hiihtoreissusta tuleekin seuraavaksi juttua.
Erämaan vaeltajatar 