Kelkkareissu Paistunturin erämaahan

Perjantaina lähdin heti töiden jälkeen ajelemaan kelkalla Paistunturin erämaahan. Aurinko paistoi kirkkaana taivaalta ja sää vaikutti oikein mahtavalta.

Ylös tunturiylängölle päästessäni huokaisin helpotuksesta, olin pelännyt tunturiin nousua enkä tiennyt ollenkaan mahtuuko kelkkani poroaidan portista läpi. Talven lumimäärän perusteella epäilin aukon olevan liian ahdas. Joku oli kuitenkin ratkaissut ongelman ja aukon portti makasi hangessa surullisena… Heti kun ajoretkeni jännittävin osuus oli ohi, lähdin ajelemaan kelkan jälkeä pitkin kohti Johtalanvárria.

Moottorikelkalla ajamiseen maastossa tarvitset maastoliikenneluvat. 

Johtalanvárrilla ihastelin eteeni avautuvaa Seitikkoniityn avaraa maisemaa. Suuremmat tunturit kohosivat sen reunoilla ja mieleni teki vaihtaa kelkka suksiin. Harmi, että suunnitelmiini ei kuulunut kovin pitkä ajanvietto tunturissa.

Lähdin ajelemaan kohti Roavvoaivia, reittisuunnitelmani muuttui lennossa kohdatessani poroja jotka kiersin kauempaa. Ajelin maltillista vauhtia, silti lumen alle piiloutunut kivi kolhaisi kelkkaa ikävästi.

Hankin kelkkani vuosi sitten enkä ole saanut aikaiseksi ajettua sillä montaakaan kilometriä. Perus touring- kelkkaan verrattuna se on kiikkerämpi ajaa, mutta aika nopeasti olen tottunut sillä ajamiseen ja päässyt eroon pelosta kaatua. Pilkkikelkkaan verraten summitti on helpommin ohjattavissa. Syvässä hangessa en ole uskaltanut ajaa ilman kaveria, viime talvena J meni sanomaan etten saisi kelkkaa jumiin. Ja voitte arvata loput, kaivamiseksihan se meni…

Ennen Roavvoaivia pysähdyin kovan tuulen ottaessa kiinni. Lumi juoksi alas pitkin tunturinrinnettä ja näytti valuvalta laavalta. Jemmasin rukkaseni kelkan uumeniin ja yritin kuvata maisemia kamerallani. Kypärä päässä asetusten muokkaaminen oli hankalaa ja jätin iso-arvon liian suureksi. Harmitti katsoa kuvat jälkikäteen niiden ollessa tahmaisia ja tummia.

Sormieni jäätyessä jatkoin matkaani ylös Roavvoaivin rinnettä. Huipulla viihdyin vain hetken, tuuli olisi vienyt rukkaseni mennessään jos olisin riisunut ne hetkeksikään.

Paluumatkalle kiersin eri reittiä pitkin ja löysin unohtamani jäljen Kuoppilasjärvelle. Utsjoen kylältä ei lähde Paistunturin maahan merkittyä moottorikelkkauraa. Kaldoaivin puolelle sen sijaan sellainen alkaa Hotelli Utsjoen pihasta.
Johtalanvárrilla pysähdyin sanomaan heipat erämaalle ja laskeuduin jälkeä pitkin kylille.

Tunteroisen ajoreissuni aikana kelkan alatukivarsi oli ottanut osumaa, jonka J hoksasi ajellessamme kotia päin Kuoppilasjärven pulkkamäkireissulta. Hups. Onnekseni siinä oli vikaa jo ostohetkellä ja kelkan mukana kaupanpäälisiksi oli tullut ehjä osa jonka vaihdamme ennen seuraavaa ajoretkeä.

Retkeni kruunasi viikonloppuvapaan alun. Pieni hetki yksin suuressa erämaassa, vaikkakin moottoriajoneuvon selässä, antoi uutta virtaa päivään.

Perjantain kelkkailun ja sunnuntain Kuoppilasjärven pulkkamäkiretken lisäksi kävin hiihtelemässä ja ulkoilemassa lasten kanssa. Hiihtoreissusta tuleekin seuraavaksi juttua.

Hyvää maaliskuun alkua!