Ajatellessani Fielmmajávrin avolaavua mieleni valtaa pakkanen ja kaamoksen värittämä taivas.
Avolaavulle pääseekin parhaiten hiihtämällä Nuorgamin huollettua latua (lisätietoa ladusta InfoGIS Utsjoki-sivulta). Kartan avulla paikalle on helppo hiihtää kumpareiden yli avotunturissa.
Kesän kamalien helteiden päätyttyä pääsimme viimein retkeilemään koko perheen voimin. Kohdevalinta oli poikkeava, yleensä olemme päätyneet helposti saavutettaviin paikkoihin. Nyt retkikohteiden suosio on ollut kova joten päätimme patikoida syrjempään ja hiljaisempaan paikkaan.
Jätimme automme Pulmankijärventien varteen Isonkivenvaaran levikkeen ollessa täynnä autoja.
Fielmmajávri on kodan pohjoispuolella, kota on pienemmän suolammen rannalla. Järven yksityismökille menee mönkijäura jota seuraamalla pääsee sähkölinjan alla nököttävälle laavulle. Mönkijäura katoilee välillä, kartta on ehdotonta ottaa mukaan tuntemattomalle kohteelle kulkiessa.
Kuljimme soiden yli Bohttovárrin alapuolelle, jonka jälkeen pieni polku johdattaa suoraan laavulle. Sitä ympäröivät pienet kumpareet olivat lasten mieleen, jopa pienin kiipeili niillä siihen pisteeseen saakka että hänet täytyi noutaa hurjista seikkailusta hieman rauhallisimpiin. Vanhempia hirvitti, häntä ei.
Laavulla on käymälä ja puuvaja. Puuta ei ole paljoa, otimme laavulta muutaman puun sytyttämään nuotiossa makoilleet osittain palaneet halot. Paikalle kannattaa varautua ei-paistettavin eväin.
Laavua ympäröivä luonto on hyvin kiehtova kumpareidensa, toukkien tuhoaman kuolleen koivumetsän ja kauniin, pienen puron ansiosta. Telttapaikkaa ei Fielmmajávrin laavun välittömässä yhteydessä ole.
Paistelimme nuotiolla hodareita, jotka olivat aikuistenkin mieleen! Yksinkertaisuus ja nopeus ovat lasten kanssa retkeillessä huomattava helpotus.
Istuskellessamme hiljaa kuuntelimme porokellon kilkatusta. Nuotio pyöritti savua ja vesi kiehui hiljalleen nokipannukahveja varten.
Nautin yhteisestä ajasta laavulla. Kävin pienimmän kanssa kahdestaan tutkimassa suota, vielä ennen lähtöä lapset juoksentelivat kiljahdellen pitkin lähiympäristöä – retki oli menestys!
Paluumatkalla seurailimme mönkijäuraa kahden kasteltua kenkänsä suossa. Kenkävalintamme olivat värikkäät – minulla vaelluskengät, yhdellä kumisaappaat, kahdella (joista toinen matkusti kantorinkassa) goretexit ja yksi oli lähtenyt matkaan lenkkareissa. Voitte arvata keiden kengät hörppivät suovettä.
Lämpimänä kesäpäivänä retkeilyvaatetuksemme ei muutenkaan osunut kohdilleen. Lämpöä oli +24 astetta, olin pukeutunut kuoritakkiini ja merinovillapaitaan. Lapsilla oli takkien alla paksut paidat ja jaloissaan ulkoiluhousut pitkiksillä. Nappiin meni.
Lapset poimivat satunnaisia kypsiä hilloja, kantorinkassa prinsessan tavoin matkustanut sai herkut suoraan suuhun, mitenkä muutenkaan. Isosiskon ja veljen silmäterä!
Uskon Fielmmajávrin retken jääneen heille hyvin mieleen kesän muiden rientojen ohella. Vaikkei retki välttämättä ole lapsen silmissä verrattavissa tivolireissuun, antoi yhteinen hetki nuotion äärellä heille tilaisuuden vain olla, odotella ja nauttia rauhasta. He eivät ehkä sitä itse hoksanneet, luonnossa vietetyt tunnit antoivat hyvät ja rauhalliset yöunet kaikille.
Etenkin kun kesälomani meni helteissä sulaessa, Tenojoella viilentyessä retkeä oltiin odotettu. Kesä-heinäkuussa teimme muutamia pienempiä pistoja kohteisiin joille ei tarvinut paljoa kävellä, voisin tehdä seuraavaksi postauksen kesäloma-aktiviteeteistamme Utsjoella ensi kesää ajatellen!
Kolmas vaellusaamu starttasi Tsaarajärven autiotuvan laverilta. Aamuisin ensimmäinen asia mitä näen makuupussin sumppuun ahdetusta aukosta on koirani Kiiskin kuono, kun se kyllästyessään tulee herättämään tassulla lähmien.
Yö autiotuvassa oli rauhallinen vaikken osaa rentoutua tuvissa odotellessani mahdollisia muita vaeltajia. Olisi inhottava säikähtää yöllä jonkun sisääntuloon!
Aamupalaksi puuroa pähkinöillä, kamppeiden pakkaus ja tuvan siivous. Oli kauhea kiire kävelemään pitkän illan jälkeen. Yksin vaeltaessa pitkät illat ovat heikoin kohtani.
Oranssit merkit opastavat suurimpien soiden ohi
Tsaarajärveltä edetessä etelään edessä on mitäs muutakaan kuin soita! Iisakkijärvelle saakka vaellusreitti oli lähinnä erilaisia soita, harvaa koivumetsää ja paljakkaa. Suot saavat epämukavuutensa anteeksi rikkaan biodiversiteettinsä ansiosta ja vaikutuksestaan ilmastonmuutoksen hidastumiseen.
Sellainen vinkki vinkkelsön, jonka sain ohi vaeltaneilta henkilöiltä, Inarin ja Utsjoen kunnan raja-poroaidalta lähtee oranssiksi maalatut reittimerkit pohjoiseen. Niille ei ole vielä muodostunut polkua, ne johdattavat pahimpien soiden ohitse Tsaarajärven tuvalle. Seurasin muutamaa merkkiä kunnes suolla kadotin ne. Vanhaa reittiä kulkemalla soilla vierähti uskomattoman pitkään! Että suo voi ollakin ovela, se mitä epäilet kuivaksi kohdaksi onkin kunnon mömmöä.
Poroaidan jälkeen maasto oli miellyttävää. Kaunista harvaa tunturikoivikkoa pienten lampien (ja soiden) piristämänä.
Silisjoen ylitys
Silisjoen kauneus yllätti. Vesi ylityspaikalla oli niin matalalla ettei kenkiä tarvinnut riisua. Silisjoen eteläisempi haara, Gisttatbeljohka, oli hankalampi ylittää. Fiksuinta olisi ollut riisua kengät ja ylittää joki oikeaoppisesti, jostain syystä lähdin seikkailemaan kiveltä kivelle ja jouduin todeta keskellä jokea etten pääse toiselle puolelle kastelematta jalkojani.
Riisuin kenkäni kivellä taiteillen ja mokailin rantaan aikaansaaden nilkkaani pienen haavan. Olisi vain pitänyt jaksaa ylittää joki oikeaoppisesti.
Jokea ylittäessä avaa rinkan vyötärö- ja rintaremmi, ripusta kengät rinkasta roikkumaan ja käytä tarvittaessa seivästä tai vaellussauvaa apuna jokea ylittäessä. Crocsit, sandaalit tai vastaavat toimivat hyvin jalkapohjien suojana!Koiralta reppu pois, mikäli ui/ kahlaa itse.
Huikkimajoen tupa
Joen jälkeen maastosta tuli mieleen hoitamaton pelto. Mäen alapuolella kävellessä tunnelma alkoi jännittyä, hukkasin polun lehtomaisella metsäpalstalla ja jouduin palaamaan takaisin päin. Selkäpiitä karmi. Polku oli muuttunut mönkijäuraksi, olin jo tottunut kosteaan suohon. Huokaisin helpotuksesta päivän ensimmäisen vaeltajan tullessa vastaan.
Huikkimajoen autiotuvalla söin matkan varrella ennallistamaani kuivattua tonnikalapastaa. Oli yllättävän hyvää! Autiotuvan ympäristö oli mielestäni uniikki ja todella kaunis aikaisemmin näkemiini paikkoihin verrattuna. Erityisesti pidin pienestä lammesta tuvan pihassa. Autiotuvalla ei vieraskirjan mukaan ollut paljoa liikennettä.
Päätin jatkaa matkaani Rousajärvelle. Tsaarajärveltä Huikkimajoelle on 12 kilometriä matkaa, jäljellä oli vaivaiset kuusi kilometriä.
Kosteikoissa lämpötila ja hyttysten määrä alkoi tuskastuttaa. Laitoin puhelimestani musiikit soimaan piristykseksi, jammailin menemään Kiiski edelläni tovin, kunnes hoksasin perässäni kovaa vauhtia lähestyvän vaeltajan.
Vaeltaja vaikutti oikein mukavalta, lyhyen keskustelun jälkeen hän paineli edelleni. Vaeltaja oli matkalla Pulmankiin, varmistin että tiesihän hän olevansa menossa pohjoisen sijasta itään Rousajärvelle.
Rousajärvi tunturin rinteeltä
Maisemat lämmittivät mieltä. Tuuli alkoi tuivertaa päästessäni paljakalle, pikkuhiljaa polku alkoi kohota ja maasto muuttua tunturiksi. En ollut selannut karttaa tarkemmin, tunturin ylitys tuli yllätyksenä!
Vaellusreitin komein kohta on ehdottomasti tämän kartalla matalan, maastossa yllättävän korkean tunturin huipulla. En löytänyt kohoumalle nimeä, se sijaitsee Rousajärven itäpuolella. Yksinäinen vaeltaja oli jäänyt kiville istuskelemaan, jäin hetkeksi seisoskelemaan paikoilleni ihailemaan kauempana näkyvää Rousajärveä.
Soiden jälkeen tunturin ylitys tuntui voimaannuttavalta. Askel oli kevennyt kävellessäni viimeiset sadat metrit Rousajärven autiotuvan pihaan.
Tuvan pihapiiri oli hyvin miellyttävä. Teltan pystytyksen ja ruokailun jälkeen seikkailin lähiympäristössä koira seuranani, odottelin yksinäisen vaeltajan saapumista ja yllätyin hänen jatkaessaan matkaa itään. Toivottavasti hänen vaelluksensa jatkui hyvin!
Rousajärvellä oloni oli seesteinen. En osannut pelätä yksin jäämistä, odotin pääsyä makuupussin uumeniin. Söin suurella kivellä istuen vaellustakkiin hyttysiltä piiloon vuorautuneena. Jännä miten se, kauanko aikaa viettää yksin leirissä ennen nukkumaan menoa vaikuttaa mielialaan.
Aamutoimet tein tuvan suojissa. Hyttysmäärä oli tuplaantunut yön aikana ja pelkkä ajatus teltan purkamisesta sai ihon kutisemaan.
Iisakkijärven tuvalla nukuttiin vielä puolen päivän jälkeen
Lähdimme kulkemaan kohti Iisakkijärveä Pikku-Lyöttijärven ohittavaa polkua pitkin. Maasto oli kaunista, hieman jännitti kulkea rinteen suojissa. En tiedä mikä rinteissä on, niiden vierellä kulkeminen saa mieleni levottomaksi.
Näin jo lähtiessä ettei Kiiskiä kiinnostanut repun kantaminen. Noin kilometrin päässä Rousajärveltä pysähdyin ottamaan repun pois koiralta. Pienen taukomme aikana Kiiskistä näki että mäkärät häiritsivät sitä ja tekivät olon hankalaksi.
Helle painoi päälle ja paarmat saapuivat. Oli tuskastuttavaa kävellä soilla ja kosteissa metsiköissä. Lyöttijärven kaunis näköalapaikka piristi hieman, mutta pysähtyminen tiesi uusia ötökän puremia.
Iisakkijärvellä oli tarkoitus pitää ruokatauko tuvan suojissa. Avatessani tuvan oven suljin sen heti. Tupa oli täynnä! Vastassa lattialla oli kasa rinkkoja.
Kello oli puoli yksi iltapäivällä. Pihalla ei pystynyt istahtamaan pöytäryhmän ääreen verenimijöiden iskiessä säälimättä. Lisäsin hyttysmyrkkyä (hajuton roll-on on yhtä tyhjän kanssa) ja kävelin ympyrää välipalapatukoita syöden. Tein päätöksen jatkaa vaellusta Sevettiin yöpymättä Opukasjärvellä. 25 kilometrin päivämatka oli siinä rajoilla että jaksaisin kävellä sen hyvillä mielin.
Ilmoitin kotiin suunnitelmien muutoksesta, kyytini kotiin saapuisi Sevettiin päivää ennemmin.
Maasto Iisakkijärven jälkeen muuttui hetkeksi kuivahkoksi kankaaksi. Vastaan alkoi tulla vaeltajia, tunsin hieman sääliä helteen ja räkän takia.
Silisjoki ylitettiin veneellä. Meni aikansa ennen kuin ymmärsin miten lossi toimii. En saanut käännettyä venettä, kiskoin sitä eteenpäin käyttäen kaiken voiman mitä käsistä löytyi. Seisominen kiikkerän veneen kyydissä oli hurjaa, joki onneksi oli matala. Paarmat pureskelivat paljasta alaselkää roikkuessani vetoköydessä. Olin tyytyväinen ettei ylityksellä ollut silminnäkijöitä.
Pienen juomatauon jälkeen matka jatkui sileää mönkijäuraa pitkin. Opukasjärven lähettyvillä alkoi olla mökkejä, hetken jo luulin saapuvani paljon liikutulle alueelle.
Lepotauko veneessä
Näätämöjoen silta
Söin patukoita nuotiopaikalla ennen Näätämöjoen sillan ylitystä. Olo oli hyvä ja uskoin jaksavani kävellä viimeiset kymmenen kilometriä.
Opukasjärven jälkeen alkoi haastavin osuus. Mönkijäura poikkesi muualle ja polku muuttui kiviseksi. Nousin suolta sankkaan metsään jossa verenimijät kävivät päälle säälimättä.
Hiki virtasi ja epätoivo kolkutti takaraivossa. Seurasin kartasta jokia, jotta tietäisin paljonko olisi vielä käveltävänä. Metsässä oli paljon kaunista, kivisiä puroja, suon laitoja, pieniä lampia.
Jostain kaukaa kuului kova jyrinä. Epäilin moottoriveneen käynnistyneen läheisellä järvellä.
Pian olin suuren Sunddejávrin eteläpuolella. Samoihin aikoihin näin vesitason lentävän taivaalla, jyrinän lähde selvisi. Oli outoa olla yhtäkkiä keskellä tapahtumia.
Hyttysverkon läpi ei nähnyt mitään.
Seuraava kiintopiste oli poroaita, jonka saavutin epäilyttävän nopeasti. Oudon aidasta teki se, että polku jatkui sen toisella puolella. En löytänyt porttia, joten nostin aidan paikoiltaan, kaadoin sen, kävelin yli ja nostin takaisin paikoilleen. En ole varma, mutta olisiko aita ollut polulla kesämerkintöjen takia? Joka tapauksessa, pidin huolen että aita jäi sellaiseen kuntoon missä se olikin.
Karttaan merkitty poroaita löytyi hetken kuluttua. Päässä alkoi jyskyttää, enää ei menisi kauaa tielle pääsyyn. Kaikki väsymys unohtui ja talsin vauhdilla hiekkatielle.
25 kilometriä helteessä itikoiden, paarmojen ja mäkäröiden armoilla oli ohitse. Laskin rinkkani parkkipaikalle, lisäsin myrkkyä ja aurinkorasvaa. Kiiski paineli juomisen jälkeen varjoon piiloon. Vaihtaessani vaelluskengät kevyempiin huomasin nilkkani kipeytyneen ja turvonneen, missähän välissä se oli ottanut osumaa?
Puolen tunnin kuluttua perhe saapui paikalle ja kotimatka alkoi.
Sevettijärvi – Pulmankijärvi vaellusreitin läpikulkua suosittelen loppukesälle – syksylle. Alkukesästä suot ovat kosteita ja keskikesästä iskee räkkä. Reitti on pääosin helppokulkuinen, mutta tunturiolosuhteet voivat tehdä siitä haastavan.
Suomen pohjoisin vaellusreitti sijaitsee maamme suurimman erämaa-alueen Kaldoaivin itärajalla. Reitti kulkee osittain Norjan rajalla, aivan rajaa halkovan poroaidan vierellä.
Reittiä kuvaillaan soiseksi, tunturiolosuhteiden vallitsemaksi haastavaksi pätkäksi. Sitä se onkin, eikä vaeltamaan kosteikoiden valtaamalle alueelle pidä lähteä heppoisin valmisteluin.
Oma vaellukseni osui ehkä ”ikävimmälle” ajalle – heinäkuun helteiden ja räkkäajan kynnykselle. Onnekseni ehdin telttaöiltä pois ennen pahimpia helteitä. Koiran kanssa olisi ollut hyvin hankalaa jo pelkästään verenimijöiden takia.
Päivämatkat eivät ole pahoja. Reitti suositellaan kuljettavan vähintään neljään yöhön ja täten Rousajärven kautta kävelemällä pisimmäksi matkaksi tulee noin 18 kilometriä lyhyimmän ollessa vain yhdeksän.
Aloitin vaellukseni Pulmankijärven päästä logistiikkasyistä. Pulmankijoen ylittävä silta keinui jokaisen askeleen alla, nyt sitä mentiin! Edeltävästä vaelluksesta olikin jo aikaa. Pohjoisesta lähtiessä pääsee ensimmäisenä nauttimaan reitin karseimmasta ylämäestä. Viiden kilometrin verran tasaista nousua, mikäs onkaan mukavampi tapa aloittaa vaellus?
Urroaiville päästessä pääsee hengähtämään. Matka jatkuu raja-aitaa myöten Mivttejohkan porokämpälle joka on vapaassa käytössä. Se ei ole Metsähallituksen, joten puu-tai jätehuoltoa siellä ei ole.
Fiilikseni matkaan lähtiessä oli hyvin jännittynyt. Jutut Pulmangin karhuista karmivat ja tiirailin tarkkaan ympäröiviä pusikoita. Aina kun Kiiski pysähtyi haistelemaan ilmaa kauhistuin, nytkö kuolo koittaa?
Ensimmäisten vaeltajien tultua rajapyykillä vastaan rohkaistuin. Reitillä vaikutti olevan paljon kulkijoita.
Mivttejohka virtaa suoraan Norjan raja- poroaidan läpi
Ennen Mivttejohkan porokämppää oli muutama pieni suo ja joki ylitettävänä. Hyttysten määrä oli siedettävä. Porokämpällä oli kalastaja joka esitteli saamiaan tammukoita läheisestä joesta. Olo erämaahan oli hyvin tervetullut.
Keli oli mukavan viileä, takki päällä pystyi nousemaan Mivttečohkalle. Ensimmäisen päivän maasto oli mukavan vaihtelevaa, tunturilta laskeudutaan alas todella upean nimettömän järven rantaan.
Järven rannalla alkoi väsyttää. Kello lähestyi kuutta, jatkuva kosteikoissa rämpiminen kävi jalkoihin. Maisemat Čuomasvárrilta saivat väsymyksen loittonemaan, miten uskomaton maisemanmuutos! Yhtäkkiä tunturilta laskeutuessa eteen avautui kaunis jyrkkärinteinen tasanne jolta näki kauas erämaahan. Jäin katsomaan maisemia toviksi, erämaan lumo rauhoitti. Oli hienoa päästä jälleen keskelle luontoa.
Tasanteen tarjoaman maiseman jälkeen sain hengähtää helpotuksesta. Tsuomasjärven autiotupa erottui juuri ja juuri järven rannalta. Sen pihalta erottui kirkuvan punainen teltta.
Pian olisin perillä.
Ensin oli tietenkin ylitettävä suo. Päähäni oli jumittunut hokema ”suo, Kiiski ja Ansku”.
Tsuomasjärvi. Autiotuvalle Pulmankijärveltä on noin 15 kilometriä.
Tsuomasjärven autiotuvalla etsin sopivan telttapaikan mahdollisimman läheltä rantaa. Tuvan pihapiiri oli hieman hankala, vedenhakureissuilla kesti tovi rannan sijaitessa reilusti alempana pihaan nähden.
Illalla valmistelin ruokaa ulkosalla ja ihailin maisemia iltapesujen aikana. Yksi vaellusten kohokohdista ovat nimenomaan aamu- ja iltapesut vesipaikoilla. Viileä vesi kasvoilla raikastaa ja pyyhkii päivän huolet mukanaan.
Teltta kuhisi koiran turkista ulos purkautuneita mäkäräisiä. Ne eivät onneksi syö sisällä. Mutta eipä ollut yksinäistä.
Aamulla meinasin panikoida makuupussissani, yhtäkkiä heräsin sietämättömään kuumuuteen enkä meinannut saada vetoketjua auki! Ahdistavaa. Huussista sain nopeat lähdöt paarman istuessa reidelle, onneksi ehdin vetää housut jalkaan rynnätessäni paniikissa ulos luullessani sitä ampiaiseksi. Ei silminnäkijöitä.
Matkani jatkui Tsaarajärvelle. Edessä on suo, sitä ei voi alittaa eikä kovin kiertääkkään joten yli mentiin.
Tsuomasvarri jää taakse vartioimaan kulkua lähes koko matkalle. Pysähtelin katsomaan jylhää tunturia ja nauttimaan hellepäivän kovasta tuulesta.
Välillä auringon paahteen tunsi. Päivälle oli luvattu kaksikymmentä astetta lämmintä.
Tsaarajärven molemmin puolin sijaitsivat vaelluksen mehukkaimmat suot. Kannattaa olla tarkkana mistä ylittää, jotku suot saa kierrettyä pienellä vaivalla. Sateisena kautena peli voi olla menetetty…
Pidin tavoitteenani olla kastelematta kenkiäni ja onnistuinkin siinä oikein hyvin! Soilla loikin kiveltä toiselle, katsoin mistä neiti-Kiiski meni (se ei ylittänyt kohdista joihin tassu upotti…) ja toivoin valinneeni hyvän kohdan. Reittimerkkejä ei auttanut seurata. Eikä mönkijöiden jälkiä.
Vastaan tuli yksi kolmen hengen porukka. Oli mukava vaihtaa kuulumiset. Perinteinen ikävä hiipi päivän aikana mieleeni ja kävin henkisessä pohjamudassa. Tajusin kuitenkin pian, että vaikka päivämatkaa kertyisikin vain 9 kilometriä, syöminen on tärkeää. Pidin muutamia patukkataukoja suurilla kivillä. Mieliala nousi verensokerin tahtiin.
Kylttien kilometrit eivät pidä paikkaansa
Tsaarajärvelle päästessämme ihmettelimme paikan levottomia poroja. Tuuli oli kova eikä ötököitä ollut paljoa ilmassa. Mäkärät pitivät pintansa ja olivat häiriöksi asti.
Tsaarajärvi oli kaunis paikka. Telttapaikkoja löytyi muutama, se oli vieraskirjankin perusteella yksi suosituimmista autiotuvista. Moni oli tullut Adolfin kammin kautta paikalle. Tuvan ekopiste oli täynnä joidenkin tunturista keräämiä roskiä, hieno teko! (MH:lle vinkattu ekopisteen kunnosta).
Ilta kului ikävän hitaasti. Tein lounaan ja päivällistä, herkuttelin ja luin kirjaa kiveen nojaillen. Jäimme koiran kanssa kaksin kahden vaeltajan pidettyä ruokataukoa ja jatkettuaan matkaansa.
Tsaarajärvelle on 9 kilometriä Tsuomasjärveltä
Pystytin teltan pihaan, mutta tuulen yltyessä entisestään ja porojen juostessa pitkin pihaa ärsyttäen Kiiskiä päädyin yöksi tupaan. Yksinäisyys harmitti, join puolet 50ml lakkalikööristäni iltateen ohella. Hurjaa juhlintaa.
Käydessäni viimeisen kerran ulkona yhdentoista aikaan kaunis ilta-aurinko pakotti hakemaan kameran sisältä ja nauttimaan vielä hetken luonnon kauneudesta ennen unta. Kaikessa yksinäisyydessäni olin otettu mahdollisuudesta kokea tämä ilta keskellä luontoa.
Pidän koiran flexissä myös tuvissa, mikäli nukkuessani sisään tulee vaeltajia. Flexi on tosin auki jotta koira pääsee liikkumaan tuvassa.
Badjeseavttet- joen ylityspaikka. Isolle kivelle on turha hakeutua, paras kohta ylittää joki menee sen vierestä.
Saattoi olla hieman kunnianhimoinen suunnitelma patikoida kuusivuotiaan kanssa tunturimaastossa 12 kilometriä suuntaansa erämaajärvelle. Mutta pakkohan se oli lähteä kokeilemaan!
Kuoppilasjärvi valikoitui kohteeksi suhteellisen lyhyen päivämatkan takia. Aloittamalla patikka Utsjoen kirkon parkkipaikalta (linkki karttapaikka.fi) ja seurailemalla retkeilyreittiä Nammajärvelle käveltävää kertyy aikuiselle kohtuulliset 12 kilometriä. Lapselle päivämatka on pitkä, mutta kokemuksella, kevyellä rinkalla ja monilla (hyvin monilla) tauoilla pääsee pitkälle.
Kävelimme parkkipaikalta polkua pitkin ylityspaikalle. Kohdan olisi voinut kiertää jatkamalla tietä pitkin sillan yli ja poikkeamalla siitä polulle, mutta tahdoin tarjota pojalle elämyksen. Ja elämys siitä tulikin, kun tukivaijerin käytöstä oli epäselvyyksiä ja lopulta olin itse takapuoli joessa työntämässä poikaa isolle kivelle turvaan vedeltä. Hyvät nauruthan siitä saatiin, kun alkumatkan sain kävellä housut märkinä.
Maasto on hyvin vaihtelevaa retkeilyreitin varrella. Joelta päästyämme nousimme ylös kivikkoiseen tunturikoivikkoon, jossa kävely vei voimia. Ikuisuudelta tuntuneen patikoinnin päätteeksi laskimme jyrkän mäen suolle jonka päässä komeili Nammajärven kota. Väsymystä oli ilmassa, pelkäsin patikointimme päättyvän viiden kilometrin jälkeen.
Nammajärvellä olimme jo asennoituneet jäämään yöksi. Paistelimme makkarat, söimme leipää ja herkuttelimme vaahtokarkeilla. Paikalle saapunut vaeltaja innostutti poikaa niin, että yhtäkkiä hän päätti että matka jatkuu! Olin aivan ihmeissäni. Matkaa oli jatkettava heti, vielä kun innostusta riittää.
Nammajärviltä nousimme kuruun. Vaikeakulkuisessa kivikossa väsymys palasi, taukoja alkoi olemaan koko ajan enemmän ja enemmän. Polku kulki kauniin tunturipuron vierttä, hyttysiä oli paikoitellen häiritsevän paljon. Suuren kivirykelmän vierellä päätin ottaa pojan rinkan kantoon, kuin salaman iskemänä energiaa löytyi taas ja matkamme jatkui aivan uudella vauhdilla.
Nautin kahdenkeskeisestä ajasta. Juttua riitti ja oli upeaa nähdä toisen uudelleen löytynyt innostus patikointia kohtaan. Jännityksellä odottelimme perille pääsyä.
Seikkailu alkoi päästessämme avotunturiin. Polku kiertää hieman hassusti Ávžegeašoaivin juurella, oikaisimme omia reittejämme Kuoppilasjärven ”kanjonille”. Löysimme upeita kallioita ja poropolun, jota pitkin kävelimme lähemmäs jo koivujen takaa pilkistävää autiotupaa kohti. Uutta energiaa löytänyt poika kiipeili kallioilla ja seikkaili menemään.
Itikoita riitti
Tuvalle saapuessamme rinkat lensivät maahan ja ryhdyimme tutustumaan alueeseen. Poika ei aluksi tunnistanut paikkaa – olihan hän aikaisemmin vieraillut paikalla lukuisia kertoja ainoastaan talviaikaan. Tuvalla olleet vaeltajat kehuivat häntä kovasti – kiitoksia siitä!
Valitsimme telttapaikaksi tasaisen läntin nuotiopaikan viereltä. Virittelimme tulet iltapalaa varten, viimeinen makkara ja loput vaahtokarkeista käristyivät vauhdilla komean nuotion lämmössä. Poika tutustui puukon käyttöön ja saikin aikaan hienot kiehiset. Iltaherkuksi valmistin popkornit kaasukeittimellä. Omia syömisiäni jouduin hieman säännöstelemään, Nammajärvillä ruuan menekki oli yllättävän suurta. Protskupatukat saivat riittää iltapalaksi leivän lisäksi.
Yöllä satoi vettä. En saanut unta kauhistellessani aamutoimia sateessa, myös tuleva Pulmankijärvi – Sevettijärven vaellus stressasi. Pelkään karhuja ja näin unta leiriä vaanivasta jääkarhusta.
Aamulla heräsimme ennen kellon soittoa pirteinä. Sade oli loppunut eikä teltta lainehtinut. Poistuin teltasta ulos tekemään aamutoimia, poika sai vielä makoilla makuupussinsa lämmössä. Olin huolimaton kaasun kanssa eikä puurovesi lämmennyt tarpeeksi. Käytän harvoin pikakaurapuuroa, oli yllätys kuinka pahaa se viielänä oli eikä kumpikaan saanut sitä syötyä. Onneksi oli ruisleipää jäljellä.
Pojan vaelluskengät eivät olleet kuivuneet tuvassa yön aikana, häntä ei onneksi häirinnyt.
Paluumatkalle lähdettiin samoja polkuja pitkin. Poika kyseli, eikö olisi mitään lyhyempää matkaa, mutta jaksoi hienosti kantaa kevennetyn rinkkansa kurun läpi Nammajärvelle. Toki nyt edeltävän päivän ylämäet olivat alamäkiä, jotka helpottivat kulkemista. Näimme suuren ruskean linnun, jonka siipien kärjet olivat valkoiset, lentelevän kurun yläpuolella. Korppi raakkui tunturipuron varrella tuoden lisää tunnelmaa synkkään päivään. Matkan varrella syötiin välipalapatukat ja pidettiin muutama lyhyt tauko.
Nammajärvellä pidimme pidemmän tauon nuudeliaterian merkeissä. Tunteroisen lepäiltyämme matka jatkui reitin korkeimaan ylämäkeen, joka ei tuntunut loppuvan koskaan.
Kuuntelimme musiikkia, pidimme lyhyitä taukoja ja puhuimme höpöjä. Ihmettelin koventunutta kävelytahtia, taisi luvattu pehmis ja hampurilainen Annukan Grilliltä kutsua. Sydämeni suli pojan ilmoitettua ennen patikan loppua, että oli oikein hauskaa ja Kuoppilasjärvi oli hieno paikka. Luulin jo, että karkoitin loputkin vaellushalut ehkä hieman liian pitkällä päivämatkalla.
Kuoppilasjärven patikka on raskas kuusivuotiaalle, joka on tottunut liikkumaan luonnossa. Tarpeeksi tauottamalla, kantamusta keventämällä (tai kantamalla kokonaan lapsen varusteet) ja riittävällä energiapitoisella ruualla pärjää. Tein taas sen virheen, että mitoitin väärin eväät – tästä lähtien tuplaan arvioimani määrän. On tärkeää, että kengät ovat sisään ajetut ja varmasti sopivat. Ja plan b on oltava olemassa – tarvittaessa saattaa joutua jäämään matkan varrelle yöksi. Erämaassa puhelinkaan ei toimi katvealueilla.
Kiirettä ei pidä pitää. Onhan vaellusseurana tutkiva, retkeilyä opetteleva lapsi.
Erämaan vaeltajatar 