Saattoi olla hieman kunnianhimoinen suunnitelma patikoida kuusivuotiaan kanssa tunturimaastossa 12 kilometriä suuntaansa erämaajärvelle. Mutta pakkohan se oli lähteä kokeilemaan!
Lue postaus pienen lapsen kanssa vaeltamisesta täältä
Kuoppilasjärvi valikoitui kohteeksi suhteellisen lyhyen päivämatkan takia. Aloittamalla patikka Utsjoen kirkon parkkipaikalta (linkki karttapaikka.fi) ja seurailemalla retkeilyreittiä Nammajärvelle käveltävää kertyy aikuiselle kohtuulliset 12 kilometriä. Lapselle päivämatka on pitkä, mutta kokemuksella, kevyellä rinkalla ja monilla (hyvin monilla) tauoilla pääsee pitkälle.
Kävelimme parkkipaikalta polkua pitkin ylityspaikalle. Kohdan olisi voinut kiertää jatkamalla tietä pitkin sillan yli ja poikkeamalla siitä polulle, mutta tahdoin tarjota pojalle elämyksen. Ja elämys siitä tulikin, kun tukivaijerin käytöstä oli epäselvyyksiä ja lopulta olin itse takapuoli joessa työntämässä poikaa isolle kivelle turvaan vedeltä. Hyvät nauruthan siitä saatiin, kun alkumatkan sain kävellä housut märkinä.
Maasto on hyvin vaihtelevaa retkeilyreitin varrella. Joelta päästyämme nousimme ylös kivikkoiseen tunturikoivikkoon, jossa kävely vei voimia. Ikuisuudelta tuntuneen patikoinnin päätteeksi laskimme jyrkän mäen suolle jonka päässä komeili Nammajärven kota. Väsymystä oli ilmassa, pelkäsin patikointimme päättyvän viiden kilometrin jälkeen.
Nammajärvellä olimme jo asennoituneet jäämään yöksi. Paistelimme makkarat, söimme leipää ja herkuttelimme vaahtokarkeilla. Paikalle saapunut vaeltaja innostutti poikaa niin, että yhtäkkiä hän päätti että matka jatkuu! Olin aivan ihmeissäni. Matkaa oli jatkettava heti, vielä kun innostusta riittää.
Nammajärviltä nousimme kuruun. Vaikeakulkuisessa kivikossa väsymys palasi, taukoja alkoi olemaan koko ajan enemmän ja enemmän. Polku kulki kauniin tunturipuron vierttä, hyttysiä oli paikoitellen häiritsevän paljon. Suuren kivirykelmän vierellä päätin ottaa pojan rinkan kantoon, kuin salaman iskemänä energiaa löytyi taas ja matkamme jatkui aivan uudella vauhdilla.
Nautin kahdenkeskeisestä ajasta. Juttua riitti ja oli upeaa nähdä toisen uudelleen löytynyt innostus patikointia kohtaan. Jännityksellä odottelimme perille pääsyä.
Seikkailu alkoi päästessämme avotunturiin. Polku kiertää hieman hassusti Ávžegeašoaivin juurella, oikaisimme omia reittejämme Kuoppilasjärven ”kanjonille”. Löysimme upeita kallioita ja poropolun, jota pitkin kävelimme lähemmäs jo koivujen takaa pilkistävää autiotupaa kohti. Uutta energiaa löytänyt poika kiipeili kallioilla ja seikkaili menemään.
Tuvalle saapuessamme rinkat lensivät maahan ja ryhdyimme tutustumaan alueeseen. Poika ei aluksi tunnistanut paikkaa – olihan hän aikaisemmin vieraillut paikalla lukuisia kertoja ainoastaan talviaikaan. Tuvalla olleet vaeltajat kehuivat häntä kovasti – kiitoksia siitä!
Valitsimme telttapaikaksi tasaisen läntin nuotiopaikan viereltä. Virittelimme tulet iltapalaa varten, viimeinen makkara ja loput vaahtokarkeista käristyivät vauhdilla komean nuotion lämmössä. Poika tutustui puukon käyttöön ja saikin aikaan hienot kiehiset. Iltaherkuksi valmistin popkornit kaasukeittimellä. Omia syömisiäni jouduin hieman säännöstelemään, Nammajärvillä ruuan menekki oli yllättävän suurta. Protskupatukat saivat riittää iltapalaksi leivän lisäksi.
Yöllä satoi vettä. En saanut unta kauhistellessani aamutoimia sateessa, myös tuleva Pulmankijärvi – Sevettijärven vaellus stressasi. Pelkään karhuja ja näin unta leiriä vaanivasta jääkarhusta.
Aamulla heräsimme ennen kellon soittoa pirteinä. Sade oli loppunut eikä teltta lainehtinut. Poistuin teltasta ulos tekemään aamutoimia, poika sai vielä makoilla makuupussinsa lämmössä. Olin huolimaton kaasun kanssa eikä puurovesi lämmennyt tarpeeksi. Käytän harvoin pikakaurapuuroa, oli yllätys kuinka pahaa se viielänä oli eikä kumpikaan saanut sitä syötyä. Onneksi oli ruisleipää jäljellä.
Pojan vaelluskengät eivät olleet kuivuneet tuvassa yön aikana, häntä ei onneksi häirinnyt.
Paluumatkalle lähdettiin samoja polkuja pitkin. Poika kyseli, eikö olisi mitään lyhyempää matkaa, mutta jaksoi hienosti kantaa kevennetyn rinkkansa kurun läpi Nammajärvelle. Toki nyt edeltävän päivän ylämäet olivat alamäkiä, jotka helpottivat kulkemista. Näimme suuren ruskean linnun, jonka siipien kärjet olivat valkoiset, lentelevän kurun yläpuolella. Korppi raakkui tunturipuron varrella tuoden lisää tunnelmaa synkkään päivään. Matkan varrella syötiin välipalapatukat ja pidettiin muutama lyhyt tauko.
Nammajärvellä pidimme pidemmän tauon nuudeliaterian merkeissä. Tunteroisen lepäiltyämme matka jatkui reitin korkeimaan ylämäkeen, joka ei tuntunut loppuvan koskaan.
Kuuntelimme musiikkia, pidimme lyhyitä taukoja ja puhuimme höpöjä. Ihmettelin koventunutta kävelytahtia, taisi luvattu pehmis ja hampurilainen Annukan Grilliltä kutsua. Sydämeni suli pojan ilmoitettua ennen patikan loppua, että oli oikein hauskaa ja Kuoppilasjärvi oli hieno paikka. Luulin jo, että karkoitin loputkin vaellushalut ehkä hieman liian pitkällä päivämatkalla.
Kuoppilasjärven patikka on raskas kuusivuotiaalle, joka on tottunut liikkumaan luonnossa. Tarpeeksi tauottamalla, kantamusta keventämällä (tai kantamalla kokonaan lapsen varusteet) ja riittävällä energiapitoisella ruualla pärjää. Tein taas sen virheen, että mitoitin väärin eväät – tästä lähtien tuplaan arvioimani määrän. On tärkeää, että kengät ovat sisään ajetut ja varmasti sopivat. Ja plan b on oltava olemassa – tarvittaessa saattaa joutua jäämään matkan varrelle yöksi. Erämaassa puhelinkaan ei toimi katvealueilla.
Kiirettä ei pidä pitää. Onhan vaellusseurana tutkiva, retkeilyä opetteleva lapsi.
Erämaan vaeltajatar 