Lapsen kanssa kolme yötä Urho Kekkosen kansallispuistossa

Pitkäaikainen haaveeni toteutui vaeltaessani seitsemänvuotiaan esikoiseni kanssa neljä päivää Urho Kekkosen kansallispuistossa. Edelleen haikailen vaelluksemme muistoissa, kahdenkeskeinen aika luonnossa oli ainutlaatuista.

Tässä postauksessa kerron vaellustarinan lisäksi mitä lapsen kanssa vaeltaessa tulee ottaa huomioon. Jos herää kysyttävää, heitä kommenttia postauksen yhteyteen tai ole minuun suoraan yhteydessä vaikkapa instagramin kautta @adventurelandansku.

DSC_6859
Kohti seikkailua!

Vaikka lähtöpäivä lyötiinkin lukkoon vain paria päivää ennen lähtöä, suunnitelmia oltiin tehty jo pitkään. Valmistelut aloitettiin jo viime kesänä patikoidessamme kymmenen kilometriä suuntaansa Paistunturin erämaan Kuoppilasjärvelle. Vaellusta, jolle lapsi osallistuu, tulee suunnitella todella tarkkaan. Jotta pääset suunnittelussa alkuun sinun on tiedettävä paljonko lapsesi jaksaa kävellä päivän aikana hyvillä mielin.

Koska tiesin lapseni jaksavan kävellä kymmenen kilometriä reippaasti uskalsin riskillä lisätä päivämatkaan viisi kilometriä. Matkan varrelle tahdoin myös nähtävää ja koettavaa sekä mahdollisuuksia jäädä yöksi muualle jos vaeltaminen syystä tai toisesta keskeytyisi.

Kohteeksi valitsin Urho Kekkosen kansallispuiston helpohkon ympyräreitin 1. Kiilopää-Niilanpää-Suomunlatva-Suomunruoktu 2. Suomunruoktu-Salonlampi-Kotaköngäs-Lankojärvi 3. Lankojärvi – Rautulampi 4. Rautulampi-Niilanpää-Kiilopää. 3. Päivää pystyy lyhentämään jäämällä Kotakönkäälle yöksi ja jatkamalla siitä suoraan Rautulammelle kolmanneksi yöksi.

Reitillä oli useampi joen ylitys. Suomujoen lapsi ylitti itse käsikynkässäni Suomunruoktun tuvan edustalla, muuten kannoin hänet repparissa yli ensin tarkistettuani pohjan kulkemalla joen yli kantamusten kanssa. Jokia ylittäessä on kaatumisriski, joten ylitykset tulee tehdä hyvin varovaisesti ja arvioiden, onko parempi avustaa lapsi kävellen yli vai kantaen. Hyödynsin vaellussauvoja tasapainon hakemisessa, voimakkaasti virtaavia jokia en ylittäisi kantamalla.

DSC_7013
Viimeiset kilometrit Niilanpäältä Kiilopäälle

Asioita, joita aikuisen tulee ottaa huomioon lapsen kanssa vaeltaessa;
– olet vastuussa, joten erä- sekä suunnistustaidot ja ensiapuosaaminen täytyy olla hallussa
– tarvittaessa sinun täytyy jaksaa kantaa lapsenkin varusteet
– vaikka suunnitelmissa on yöpyä varaustuvissa, teltta tai muu majoite tulee olla matkassa jos suunnitelma muuttuu lennossa
– lapselle ei välttämättä maistu samat ruoat vaelluksella mitkä kotona maistuvat joten varaa mukaan ylimääräistä syötävää
– väsyessä lapsi voi käyttäytyä poikkeavasti
– pitkät matkat voivat kipeyttää jalat, lapsille sopivat särkylääkkeet mukaan
– vaellus on täysin lapsen ehdoilla

DSC_6860
Pidimme paljon istumataukoja

Lähtöaamuna Kiilopäällä jyrisi ukkonen. Rinkkoja punnitessa (minun 22kg & pojan 4kg. Pojan rinkka on Friluftsin) arvoimme uskaltaako ukkosta vasten lähteä vaeltamaan. Koska reitti oli suurimmilta osin suojaisaa Niilanpäälle asti, uskalsimme lähteä matkaan. Puimme päällemme sadevaatteet, poika säilyi kuivana mutta minulta kastuivat hihat niiden jäädessä suojatta kertakäyttöisen sadeviitan alta, en pystynyt ottamaan mukaan kunnon sadetakkia runsaan tavaramäärän takia.

Sateessa kulkeminen sai alkumatkaan mukavaa potkua, ukkosen jyristessä taustalla olimme matkalla kohti suurta seikkailua. Onneksemme ukkonen ei missään vaiheessa tullut päälle.

Niilanpäällä pidimme ensimmäisen tauon partiolaisten seurassa. Ehdin jo hieman huolestua rankkasateen iskiessä päälle, suurin osa matkasta oli vielä kulkematta. Söimme patukat ja namua kunnes sade hellitti. Matkamme jatkui auringonpaisteessa ylämäkeen josta jatkaisimme pitkän alamäen seuraavalle taukopaikalle Suomunlatvan laavulle.

Niilanpäältä lähtien kannoin pojankin rinkan. Yksin vaeltaessani rinkkani painaa yleensä alle 20kg, nyt 26 kilon kantamus tuntui jaloissa ja iskiaksessa.

DSC_6861
Ukkospilvet seurasivat uhkaavasti
DSC_6891
Rinkan räjäytys lounasvermeiden löytämiseksi. Pakkaamisessa sai olla luova.

Matkalla risteystä josta laavulle käännyttäisi odotettiin innolla ja koettiin muutama pettymyskin kun patikka ei tuntunut helpottavan milloinkaan. Mielessä pyöri lämmin nuudeliannos, kuinka muutenkaan. Laavulla oli porukkaa ja lapsesta oli mukava jutustella muiden aikuisten kanssa valmistellessani päivällistä. Söimme hyvin, venyttelimme ja kauhistelimme kuinka jo nyt kesän alussa hyttysiä oli ärsyttäväksi asti.

Pitkät tauot olivat ehto jaksamiselle. Katsoin syömisiä läpi sormien, pieni pullapussi hupeni silmissä nauttiessamme kahvin ja kaakaon.

Matkaa jatkaessa lapsi sai taas rinkkansa kantoon. Kauaa hän ei sitä enää kuitenkaan kantanut ja kiinnitin rinkan omaani käveltyämme hetken. Viimeisillä kilometreillä pidettiin monia istumistaukoja, etsimme erilaisia kiviä ja kaatuneita puita penkeiksi. Rauhallisin mielin ihmeteltiin luontoa ja komeita tummia pilviä jotka loittonivat hiljalleen ukkosen yhä jyrähdellessä.

DSC_6914
Suomunruoktun tupa
DSC_6917
Suomujoki

Jaksamista löytyi kuin salaman iskiessä joenylityksen tullessa viimeinkin vastaan. Vastarannalla liikkui vaeltajia ja tupakin erottui puiden seasta. Vaihdoimme vaelluskengät remmillisiin kumikenkiin ja kävin tarkistamassa reitin rinkka selässä, vein vielä pojankin rinkan ennen kuin teimme ylityksen yhdessä. Vesi oli jäätävän kylmää, nilkkoja särki ja tunto katosi varpaista. Silti hän innostui kahlaamaan rantavedessä totuttuaan kylmyyteen.

Saimme nauttia varaustuvasta kahdestaan. Olimme illasta perillä, lämmintä ruokaa ei tarvinut tehdä syötyämme hampurilaiset ennen lähtöä ja nuudelit laavulla. Venyttelimme ja teimme iltapuuhat ennen nukkumaan menoa. Tuvassa oli tukalan kuuma sytytettyäni tulet kaminaan, piti saada sateella kostuneet vaatteet kuiviksi. Ja tietenkin piti nukkua yläsängyssä.

Yö tuvassa sujui hyvin, itse kävin hereillä vähän väliä ja tarkistin lapsen unta. Aamulla riitti puuhaa rinkkoja uudelleen pakatessa, aamiaiseksi syötiin suklaamurot maitojauheella ja ruisleipää. Lähdimme matkaan kymmenen aikaan.

DSC_6924
DSC_6927
DSC_6933

Oli jännittävää suunnata syvemmälle puistoon. Matka Aitalammelta Salonlammelle oli minullekin uutta, pidin Suomujoen kallioisista rannoista ja tiheästä metsästä. Lapsen kengät olivat koetuksella pienten jokien ylityksissä, etsimme helpoimmat ylityskohdat ehkäistäksemme kenkien kastumista.

Salonlammella pidimme pienen patukkatauon. Jutustelimme muiden vaeltajien kanssa ja pelasimme Unoa. Salonlammelta kohti Kotaköngästä lähtiessä piti ylittää yksi joki, emme onnistuneet löytämään hyvää ylityskohtaa joten jouduin kantamaan pojan repparissa sen yli. Samaan suuntaan lähti toinen vanhempi lapsensa kanssa matkaan. Muiden vaeltajien seuraaminen piti selvästi motivaatiota yllä.

DSC_6934
DSC_6936

Polku katoaa hieman laavun jälkeen ja pääsimme suunnistamaan. Laitoin kompassiin suunnan ja poitsu sai näyttää suuntaa kulkiessamme läpi kauniin mäntymetsän. Suunnistaminen oli mukava lisä pitkään päivään ja löytäessämme polun alun olin itsekin iloinen onnistuneesta suunnistuksesta!

Kotakönkäällä söimme texmexiä tortillan ja ennallistetun kuivatun jauhelihan kera. Oli makia saada kahvit ruoan päälle. Pidempi lepotauko kodalla oli tarpeen, edessä olisi vielä kuutisen kilometriä yhdeksän jo talsitun lisäksi.

Kotaköngäs oli vaelluksemme kohokohta. Silta oli jännittävä ylittää, voimakasta kuohuntaa katsellessa kouraisi ajatella sinne putoamista. En uskaltaisi viedä kolmivuotiastani lähellekään siltaa. Sillalle noustaan kalliota pitkin, huomasin vaellussauvojen jääneen laavulle ja teki tuskaa kiivetä uudelleen raskas rinkka selässä kallioille.

Pari vuotta sitten vieraillessani Kotakönkäällä kuljin Suomujoen itäpuolta pitkin Lankojärvelle, nyt vaihdoimme puolta suosiolla välttääksemme Padagovan ylityksen. Yksin vaeltaessani en päässyt kyseisen joen yli ja ylitin Suomujoen turhan syvästä kohtaa. Tästä seikkailusta voit lukea tästä postauksesta.

DSC_6941
Kotakönkään tulipaikka
DSC_6944

Viisitoista kilometriä on raskas aikuisellekin kulkea voinnista riippuen. Oma fiilikseni oli rauhallinen, nautin lapseni höpötyksistä ja kuinka hän keksi tapoja saada kilometrit kulkemaan nopeammin. Pelasimme mielikuvitusunoa, keksimme tavuille jatkoa, arvuuttelimme lähistöllä näkemiämme asioita, keksimme tarinan ja höpöttelimme. Oli hauskaa vaikka selvästi mentiin jaksamisen rajoilla.

Lapsi tutki ympäristöä tarkkaan vaeltamisen aikana. Suuri ihmetyksen aihe olivat lukuisat suuret muurahaispesät joita Utsjoelta ei ihan joka männyn juurelta löydykkään.

Rautuoja oli rauhallinen ja matala, kannoin lapsen yli helpottaakseni hänen matkaansa. Olin itsekin väsynyt raskaan rinkan kannosta ja tein virheen lähestyessämme Lankojärven tupaa. Kuljimme turhaan yhden suon yli jolla lapsen kengät kastuivat läpimäriksi. Tämä latisti tunnelman ja tiesin tehneeni pahimmanlaatuisen virheen.

Viimeiset sadat metrit olivat raskaat. Kun autiotupa viimein tuli esiin puiden seasta koko päivän rankkuus, väsymys ja pieni epätoivokin katosi. Mieliala vaihtui iloiseksi, vaellus jatkui jälleen suurena seikkailuna. Lapsen mieli on ihmeellinen.

DSC_6952
Suomujoen varsi on kaunis ja rauhallinen

Varaustupa oli täynnä mukavia vaeltajia, mikä onni! Saimme kengät kuivumaan kaminan ylle ja ruokaa vatsoihimme, olin laittanut hernekeitot ennallistumaan päivälliseksi Kotakönkäällä. Normaalisti hernekeitto maistuu lapsellekin, nyt jostain syystä ruoka maistui liian oudolta. En tiedä houkutteliko viimeinen nuudelipussi liikaa…
Alasängystä löytyi sopiva kolo meille kahdelle. Venyttelyistä ei lusmuiltu. Ulkona käytiin etsimässä kenttää kotia soittamiseksi, ei löytynyt vaikka tuvassa oli erikseen jonkun kirjoittamat ohjeet miltä kiveltä yhteys löytyisi. Annoin lapsen jälleen pelailla puhelimellani, olipahan jotain minkä kanssa rentoutua ennen nukkumaan menoa. Iltasaduksi kuunneltiin äänikirjaa.

Aamulla emme pitäneet kiirettä. Oli luvattu sadetta koko päiväksi, päätimme lähteä matkaan vasta puolen päivän aikaan lounasta syötyämme. Siistimme tuvan ja pienimme puita seuraaville. Oli vaikeaa hyvästellä varaustuvan pehmeät patjat, seuraava yö menisi joko teltassa tai autiotuvassa.

DSC_6956
DSC_6960

Keli oli kostean kolea. Puimme hieman lämpimämmin päälle ja varauduimme sateelta pukemalla sadehousut jalkaan. Kannoin molemmat rinkat taatakseni pojalle rennomman päivän jotta hän jaksaisi viimeisenkin päivän kilometrit. Rautulammelta kulkee sekä mönkijäura että polku jotka risteilevät toistensa läheisyydessä koko matkan ajan. Oli muutamia jokien ylityksiä joista selvittiin kuivin jaloin. Välipalapatukat eivät enää maistuneet, suolapähkinät eivät jostain syystä kelvanneet ollenkaan. Ruokailujen suhteen alkoi olla ongelmia.

Rautuoja virtasi rauhallisena polun vierttä aina useamman tunturipuron risteykseen saakka. Lankojärvi-Rautulampi väli oli muuten ollut helppo taivaltaa, mutta yhtäkkiä sai tosissaan ryhtyä suunnistamaan polun kadotessa ja tunturien huippujen peittyessä sankkaan sumuun. Alkoi hieman huolestuttaa, pojan jalkaa särki hänen hypättyään ojan yli, luulin jo hetken että joudumme jäämään lähelle tupaa telttaan yöksi parantelemaan kipeää jalkaa.

Saimme onneksemme pian jatkettua matkaa, mikä helpotus! Hikikarpalot valuivat pitkin otsaani miettiessäni kuumeisesti miten selviäisin kunnialla tilanteesta jossa olisi voinut joutua pohtimaan avun kutsumista paikalle jos kipu estäisi kävelyn myöhemminkin. Mielessä kävi Spot- hätälähettimen esiin kaivuu, olin huolesta sekaisin ja aloin stressata suunnistamista. Sormet ristissä suuntasimme hieman lounaaseen ja näimmekin vaalean tuvan seinää puiden takana. Ja jälleen sekuneissa jaksamista ja iloa riitti taivaltaa pikavauhtia Rautulammen uusien tuparakennusten pihaan.

DSC_6983
DSC_6984
Rautulammen uusi autio- ja varaustupa

Kello lähenteli neljää laskiessamme rinkkamme autio- ja varaustuvan eteiseen. Kävimme kurkistamassa autiotupaan jossa majaili vain kaksi henkilöä, sytytettyäni tulet kuivaushuoneen kaminaan majoituimme heidän seuraansa liiankin lämpimään autiotupaan.

Rautulammen uudet rakennukset ovat tosiaan uuden karheat, simppelit ja mukavat. Viime lokakuussa kävin tutustumassa niihin yöretkelläni, tuolloin yövyin teltassa. Autiotupa oli tilava ja korkea, illan tullen saimme lisää seuraa ja suuri vaellusporukkakin kävi valmistamassa ruokaa tuvan suojissa. Ulkona keli oli muuttunut myrskyisäksi, yö teltassa olisi voinut olla epämukava. Olin kiitollinen, että saimme yöpyä tuvan suojissa. Illalla paistoin poitsulle viimeiset popcornit kattilassa. Olin unohtanut suolat kotiin, onneksi muilta vaeltajilta löytyi sen verran että saimme toistamiseen maustaa popparit sopiviksi.

Hieman levättyämme kiertelimme tuvan pihapiirissä ja tutkimme hulppean päivätuvan. Oli uskomatonta miten nopeaan lapsi toipui päivän kilometreistä ja jaksoi puuhastella iltaisin leiripaikoilla.

Autiotuvan asukkaat olivat jälleen mukavia ja juttua riitti. Rautulammen suosio on kuitenkin suurta ja alueen ruuhkaisuus ahdisti. Rauhaa ei ollut paljoakaan, sai olla tarkkana etteivät omat varusteet sekoitu eteisessä muiden varusteisiin. Hain omat varusteemme hyvissä ajoin pois kuivaushuoneesta antaaksemme tilaa seuraavien varusteille. Varaustupa oli täpötäynnä iltaan mennessä sateessa vaeltaneita. Autiotuvassa oli tilaa vielä muutamalle.

DSC_7003
Rautulammelta Kiilopäälle reittimerkit tekevät paluun, muuten puistossa sai kuljeskella kartan turvin
DSC_7004

Päätimme yhdessä mitä reittiä pitkin lähtisimme kulkemaan aamulla kohti Kiilopäätä. Opettelemme kartan lukua vaeltaessamme ja uskon lapsen jo hahmottavan korkeuserot kartasta. Päätimme mennä lyhyintä, mutta korkeuseroiltaan hankalinta reittiä Niilanpään kautta autolle. Aamulla olo oli haikea, olimme molemmat tyytyväisiä vaelluksemme ja sovimmekin lähtevämme ensi vuonna uudelleen.

Noustessamme Raututuntureille heiluteltiin heippoja maisemille ja yritettiin hahmottaa kulkemaamme reittiä tunturien väliin. Juttelimme ja uhmasimme voimakasta tuulta, pysähtyessä tuli kylmä. Sinnillä jaksoimme kävellä koko kivikkoisen pätkän Niilanpäälle saakka jossa söimme hieman vähiin käyneitä naposteltaviamme.

Vaelluksen viimeiset kymmenen kilometriä kuljettiin verkkaasti, väsymystä oli ilmassa. Parkkipaikan näkeminen toi uutta jaksamista ja vauhti kiihtyi kiihtymistään kunnes tavoitimme auton – vaellus oli purkissa!

Vaikka vaellus oli rankka seitsemänvuotiaalle, mieliala pysyi positiivisena koko vaelluksen ajan. Pelkäsin, ettei hän tahtoisi enää toistamiseen kanssani vaeltamaan mutta arvatkaa! Poika muistelee vaellustamme, kertoo että aikoo lähteä uudelleen kunhan matkat eivät ole yhtä pitkiä. Yksi päivä hän tuumasi, ettei hänen jalkojaan ole tehty juoksemista varten vaan vaeltamista.

Mamma on aika ylpeä.

DSC_6925

Vielä muutama huomio & vinkki lapsen kanssa vaeltamisesta

  • Minimoidakseni mukaan tulevan varusteen määrän söin itse kattilasta ja lapsi retkiastiastaan.
  • Mukana oli vain sukkia ja alusvaatteita lukuun ottamatta yhdet vaihtokerrat. Lämmintä vaatetta (fleece, merino, pipo, hanskat, villasukat) oli kesäkeleistä huolimatta
  • Crocsin tapaiset kumikengät soveltuvat sekä jokien ylityksiin, että leirikengiksi. Jokia ylittäessä pidä remmit nilkan takana kiinni
  • Säädettävät vaellussauvat helpottavat lapsenkin vaeltamista
  • Lapselle mielekästä puuhaa mukaan! Meillä oli mukana tuttu pehmolelu, kiikarit, pojan oma puukko ja uno- pelikortit. Iltaisin sai pelata, katsoa puhelimeen ladattuja piirettyjä ja kuunnella äänikirjaa
  • Kun vaeltaessa iskee väsymys, istumatauot ovat tärkeitä. Etsikää erikseen jokin kivi tai puunrunko jolle istua hetkeksi
  • Pelatkaa kävellessänne erilaisia pelejä, sanoittakaa ympäristöä, tavutelkaa, mitä vain! Ajatukset siirtyvät muualle kävelystä
  • Ota mukaan jotain ekstraherkkua, meillä cokis toimi yllärinä
  • Kerro etukäteen millainen reitti tulee olemaan äläkä kaunistele. Tsemppaa ja rohkaise, kysy lapsen mielipidettä reittisuunnitelmissa ja karttaa tutkiessanne – olettehan yhdessä vaelluksella.

Patikointia lähitunturilla

DSC_6814
DSC_6823

Nyt hypätään vauhdista keväästä kesään!

Ei ole edes juhannus ja ulos katsoessa huomaa kesän edenneen vauhdilla. Hillat, uuvanat, sieliköt ja pian myös suopursut kukkivat, lehti on puussa eikä lämpötilassakaan ole valitettavaa. Vain kohmeisina ryömivät kimalaiset ja viileä tuuli vihjailevat kesän olevan vasta alussa.

Nämä lämpimät, kesäiset päivät saavat minut kriiseilemään vaellusten suhteen. On hankala hahmottaa kesän olevan vasta aluillaan! Ehkä kriisiä syventää se, etten ole varma minä ajankohtina vaellukseni toteutan. Tänä vuonna vaellan ensimmäisen vaelluksen poitsu seuranani Urho Kekkosen kansallispuistossa ja toisen yksin Kaldoaivin erämaassa. En malttaisi odottaa näitä reissuja!

DSC_6838
DSC_6843
DSC_6846

Kesällä sadekkaan ei ole este ulkoilulle. Lähdin viikonloppuna tsekkailemaan lähimaastoja, nälkä kasvaa syödessä ja pian löysin itseni pidemmältä kuin mihin tarkoitus oli lähteä. Vettä satoi kuuroina kulkiessani avotunturissa kohti vaaran huippua. Vierailin kurun reunalla ja tutkin jännittyneenä sen reunoja, monikohan poro putoaa petollisilta jyrkänteiltä alas…

Lunta ei ollut enää kuin varjoisissa paikoissa. Maasto on märkää, mutta joet ovat pikkuhiljaa alkaneet laskea sulamisvesien ehtyessä. Vesisateessa tarpoessani en havainnut lintuja, sain tutkia maastoa omassa rauhassani.

Erämaajärvelle päästessäni innostuin kiertämään sen. Vaikka järvi on tuttu, en ole koskaan kiertänyt sitä kokonaan. Suo oli tulvinut joten en aivan rantaviivaa pitkin päässyt kulkemaan. Oli mielenkiintoista nähdä tutut maisemat hieman eri perspektiivistä!

DSC_6847
DSC_6850
DSC_6854

Samat maisemat vuodesta toiseen eivät kyllästytä – luonto on siinä ihmeellinen, miten päivästä toiseen maisemat muuttuvat pieniltä yksityiskohdiltaan (negaatiiviset muutokset, kuten ihmisten aikaansaamat tuhot ovat taas oma juttunsa, nyt tarkoitan luonnon omaa kiertokulkua). Suurimmat vaihtelut ovat vuodenaikojen vaihtuessa, mutta keskellä kesääkin muutosta on havaittavissa. Jossain vaiheessa hillankukat putoavat pois, helle kuivattaa pienimmät tunturipurot…

Järveä kiertäessäni osuin kauniille koivujen ympäröimälle purolle. Yhtäkkiä maisema oli muuttunut avotunturista pieneksi metsäksi, kuinka upeaa!

Seikkailuni jatkui, seuraavaksi sain taiteilla pientä kaistaletta myöten järven länsirannalla suuren lumivallin peittäessä osan maastosta. Hieman hirvitti katsella syvää vettä ja hangesta kiinni pitäen loikata seuraavalle kivelle turvaan.

Ennen kuin lähdin ylittämään seuraavaa kaistaletta bongasin komeat poronsarvet pohjasta! Oli pakko onkia ne mukaan, vettä oli kyynärpäähän saakka. Sarvet arvatenkin haisivat aivan ulosteelle, silti ne piti kiinnittää reppuun ja jatkaa matkaa.

DSC_6855

Avaraa maisemaa katsoessa pohtii pakostakin, ehtiikö jokaisessa mielenkiintoisessa paikassa vierailla jalan ennen liikuntakyvyn menettämistä. On mielenkiintoista millaiseksi maasto on aikojen saatossa muovautunut, millaisia yksityiskohtia löytyy ja mitä aikojen saatossa luontoon on jäänyt. Luonnonmateriaaleista valmistetut esineet ovat mielenkiintoisimpia, pullot ja muu roska taas tuntuvat painona repussa. Onneksi näiltä syrjäisemmiltä alueilta löytyy vähemmän roskaa.

Yksi poronsarvi rikkaampana ja vaatteet sateesta kosteana lopettelin tutkimusmatkani lähirinteelle. Vaikka lähes takapihalta avautuukin uskomaton erämaa, myös unohdetut lähimetsät vetävät puoleensa. Pohdin usein, milloin viimeksi joku muu on kulkenut juuri niillä senteillä missä itse juuri kävelen.

Viikko? Kuukausi vai jopa vuosi?

Kevään ensimmäinen retki – Skaidijärvi

DSC_6779
DSC_6787

Kevät on edennyt Utsjoella uskomattomaan tahtiin! Lämpimät päivät ja vesisateet saivat tunturijoet sulamaan sekä ujosti kurkistelevat silmut esiin vauhdilla. Ei ole kauaakaan kun harmittelin ettei vielä pääse korkeammalle avotunturiin kuivin jaloin kävelemään, nyt meinaa iskeä kiire jotta ehtisi saada kotipihan kuntoon kesäksi retkien tieltä.

Pulmankijärventien varrella sijaitsevan Skaidijávrin retkeilyreitin polku oli sopivasti sulanut viikonlopun retkeämme varten. 5,8 kilometrin rengasreitin sijaan kävelimme Isonkivenvaaran parkkipaikalta kolmen kilometrin edestakaisen reitin kolmevuotiaan tahtiin. Poitsu viiletti edellä välillä juosten, ei ole epäilystäkään etteikö hän jaksaisi kesän vaellukselle laskemiani päivämatkoja.

Lapset juoksivat ensimmäiset parisataa metriä merkittyä reittiä pitkin jonka jälkeen he innostuivat seikkailemaan alueen suurilla kivillä. Niissä ja maassa makaavien lahojen puiden tutkimisessa riittää tekemistä.

Tammikuun lopulla syntyneelle kolmevuotiaalle retki oli ensimmäinen kun häi sai (joutui) kävelemään koko matkan. Olin yllättynyt miten helpolla pääsin, syliin halutessaan pidimme tauon, ihmettelimme luontoa ja jatkoimme matkaa. Viivyttelimme jännillä kivillä kiipeillen ja matelimme.

DSC_6793
DSC_6797

Polku oli yllättävän hyvässä kunnossa. Skaidijärven reitin vakituisten kosteiden kohtien lisäksi ei ollut kuin yksi sulamisvesistä täyttynyt kuoppa jonka saimme kiertää. Mielestäni reitillä pärjää hyvin lenkkareillakin, vain kodan läheisyydessä oleva kosteikko saattaa aiheuttaa harmaita hiuksia. Pitkospuut ovat lyhyet ja retkeilijöiden väkertämät lisäaskelmat vaativat pientä seikkailunhalua mikäli mielii päästä perille saakka kuivin jaloin.

Vaelluskengät ovat hyvät peruskengät retkeilyyn. Vaikka omani ovat tukevimmasta päästä, tykkään rullailla niillä maastossa kuin maastossa ilman kantamuksiakin. Lapsilla oli kumisaappaat ja hyvä näin, mutaiset rapakot vetivät luokseen ihmeellisen voimakkaasti.

Vaikka aurinko paistoi, sää oli vielä aamun sateiden jäljiltä viileä. Tyttären softshellhaalari ja pojan softshelltakki sopivat hyvin retkeilyvaatetukseksi. Usein lapsilla on ulkovaatteiden alla ihan perus trikoo-/puuvillavaatteet, jos liikkumista on enemmän tai keli on kylmempi käytämme teknisiä kerrastoja.

DSC_6799
DSC_6804

Skaidijärven rannalla pilkittiin. Toiminta tosin loppui lyhyeen hermomamman iskiessä paikalle käskiessään kalastajien poistumaan rantaviivalta. Lähinnä nuoremman kalastajan kivellä keikkuminen ja mahdollinen vaatteiden kastelu hermostutti.

Evääksi nautittiin kauppareissulta napatut pienet herkut, kotoa lähdettiin vatsat täynnä. Arvuuteltiin mikä lintu äänteli kauempana rannalla ja bongattiin kaksi piekanaa lentämässä ympyrää yläpuolellamme. Muita lintuhavaintoja olivat tunturin vakipiippaajat kapustarinnat sekä epäilyttävästi lähettyvillä lentelevä tunturikihu. Tunturikihuja tavattaessa tuntuu aina, että niillä on pesä jossain lähettyvillä.

DSC_6806

Ymmärrettävästi paluumatkalla iski pieni väsymys. Enemmän taukoja tarkoitti tarkempaa maastoon tutustumista, maassa ja kivillä makoilua. Isoveljen seikkailut saivat pienemmänkin jaksamaan ja pian taas juoksenneltiinkin pitkin poikin kiveltä toiselle niin että mammaa taas kauhistutti.

On erilaista retkeillä yhden kolmevuotiaan kuin kolmevuotiaan ja seitsemänvuotiaan kanssa. Poitsun ollessa pienempi (tsekatkaa ihmeessä oikean sivupalkin ”kirjoitukset” kohdasta vanhempia postauksia poitsun pikkulapsiajalta) juttukaverina olin vain minä ja puolisoni, nyt pienempää edellä vetää reipas isoveli. Kummasti toisen lapsen läsnäolo auttaa jaksamaan pidemmälle.

Paluumatkalla vierailtiin vielä muutamalla kiviröykkiöllä ja tunnistettiin muutamia papanoita matkan varrelta. Retkemme sujui niin hienosti, etten malta odottaa seuraavaa kertaa kun suuntaamme jollekin toiselle helpohkolle retkeilyreitille patikoimaan.

IMG_20220529_155527__01

Hyvästit talvelle, yksinvaeltamisen ihanuus

DSC_6740

Tämä talvi on ollut ainutlaatuinen. Olen saanut ulkoilla enemmän kuin vuosiin, oppinut uutta niin työelämässä kuin vaeltamisessakin.

Oli ehkä hullua lähteä kolmannelle (yksin)hiihtovaellukselle vaativaan Paistunturin erämaahan helmikuun pakkasille. Kuten vaelluspostauksissa kerroinkin, päätös lähteä juurikin Paistunturin alueelle tapahtui vasta parina lähtöä edeltävänä päivänä tutkittuani säätietoja – tunnistan osaamiseni rajat.

Vaellukseni oli upea, kelit hellivät. Viimeiseksi jäänellä päivänä väsymys, jalkojen kipu ja myrskysää tekivät etenemisestäni lopun. Lähdenkö ensi talvena tavoittelemaan haastavampia olosuhteita? En, pysyttelen puiden suojissa hieman armollisimmassa maastoissa. Mielellään keväämmällä.

Haikeana talven loppumisesta toivoin pääseväni vielä yhdelle pidemmälle yön yli retkelle. Yksin liikkuminen ei ole enää yhtä pelottavaa kuin ennen, koin kuitenkin viimeisellä yöretkelläni jotain joka horjuutti turvallisuuden tunnettani… *Clickbait*

DSC_6740
DSC_6723

Sää oli hyvin kesäinen lähtiessäni hiihtämään kohti Kuoppilasjärveä retkeilyreittiä seuraillen. Hanki oli märän sohjoisaa ja ahkion vetäminen mäissä oli raivostuttavaa hien virratessa. Lumi tarrautui nousukarvoihin joten niistäkään ei ollut kuin haittaa.

Mietin lähteväni jonnekin muualle yöksi, sisulla kuitenkin tarvoin eteenpäin tasaisemmalle maalle. Päästessäni Härkävaaran ohittavalle kelkanjäljelle kulku helpottui ja mieliala koheni.

Nautin yksin kulkemisesta. Tiedän oman jaksamiseni, niksit miten ylläpitää jaksamista ja mielialaa. Ei ole ketään johon vahingossakaan purkaisi turhautumista. Söin välipalapatukkaa pikkunälkään ja harmittelin etten ollut tajunnut ottaa mukaan kylmää vettä, vain termarikuumaa.

DSC_6725
DSC_6730

Avotunturissa kävi pieni tuulenvire. Keväisestä säästä huolimatta teräskantit olivat ahkerassa käytössä rinteitä pitkin hiihdellessäni. Ikävöin nousukarvoja, niillä hiihtäminen olisi ollut paljon vaivattomampaa!

Lähestyessäni Kuoppilasta taivaanrannalla erottui tuntureita ja maastoa joiden läheisyyteen helmikuun vaellukseni päättyi. Jäin toviksi vain katselemaan maisemaa ja muistelemaan vaellukseni viimeisiä maisemia.

Saavuin autiotuvalle neljän aikoihin. Ohitseni ajoi kaksi miestä moottorikelkoilla, muuten sain viettää illan yksikseni. Ensin selasin vieraskirjan läpi, yllättävän harva oli käynyt tuvalla helmikuisen vierailuni jälkeen.

DSC_6736

DSC_6745
DSC_6749

Syötyäni tutkiskelin pihaa, seisoin hetken pienen kukkulan päällä heittääkseni hyvästit hyvälle talvelle. Hain tuvan läheisestä joesta vettä, sulavan lumen aikana olen tarkempi juomavesien suhteen. Koska vesi ei maistunut oudolta uskalsin käyttää sitä. Lueskelin löytämiäni lehtiä ja laitoin yöksi kamiinan lämpeämään kylmän hiipiessä tupaan. Tupa oli jätetty hieman sotkuiseksi joten siistin sitä ennen nukkumaan menoa.

Koska tarkoitukseni oli nukkua teltassa en ollut varannut mukaan kuin kaksi eristepatjaa. Rullasin leveämmän patjaksi ja ridgerestin petauspatjaksi. Päädyin yöpymään tuvassa yltyneen tuulen ja mukavuudenhalun takia.

Nukuin yöni hyvin kovasta alustasta huolimatta. Selkä kipeänä valmistin aamiaisleivät ja pakkailin kamppeeni.

DSC_6764

Alamäkipainotteinen paluumatka sujui joutuisasti jäätyneen hangen viemänä. Lähellä tupaa kuulin ketun rääkyvän. Piekana kierteli Ávžegeašoaivin rinteillä.

Olin täysin ajatuksissani saapuessani jyrkemmälle rinteelle. Otin ahkion sivulleni ja lähdin laskettelemaan alas kelkanjälkeä seuraillen. Mäen alapuolella katseeni osui suuriin tassunjälkiin, olin lentää nurin tehdessäni äkkijarrutuksen – KARHU!

Paniikissa katsoin ympärilleni, erotin heti jälkien olevan tuoreet. Ihmeen pienet karhuksi, mutta ahman ne eivät olleet. Menin paniikkiin, olin kohdassa mistä ei nähnyt kovin kauas. Jäljet kuitenkin jatkuivat muualle joten kuvasin ne ja soitin kotiin ilmottaakseni löytöni ja sijaintini.

DSC_6767

Lähdin nopeasti hiihtämään pois paikalta. Vainoharhaisena kurkin olkani yli, en tahtonut jäädä karhun yllättämäksi ahkio perässäni. Jatkoin edeltävän päivän jälkiäni pitkin ja aloin pikkuhiljaa rauhoittua.

Pelkään karhuja, ne tulevat keväisin uniini. Yksin vaeltaessani en pelkää mitään niin paljoa kuin karhun kohtaamista.

Aloin jo hieman iloita näkemästäni, enpä ole ennen ”kohdannut” petoa noin läheltä. Mieleni muuttui jälleen sekavaksi löydettyäni vanhempia jälkiä omien ahkionjälkieni päältä… En usko että karhu olisi seurannut, mutta ajatus siitä oli karmea…

DSC_6768

Viimein päästessäni autolleni olo oli epäuskoinen. Mitä juuri tapahtui? Hiihtoennätys ainakin.

Pakostakin kesän vaellusta miettiessä pohdin uskallanko sittenkään lähteä yksin poluttomaan maastoon. On totta, että karhuja voi kohdata lähes missä vain erämaa-alueilla ja olen saattanutkin olla lähellä karhua tietämättäni siitä. Tämä kokemus sai karhupelkoni heräämään tälle keväälle.

Karhu tuskin enää liikkuu tuolla alueella missä hiihtelin, tätä kirjoittaessani havainnostani on jo yli viikko. Hyh!