Kesän 2020 vaellus Ukk:lle

IMG_20200613_193240
Kalkujoen lammen kota 13.6


Utsjoella on viimein kesä! Olimme viikon verran poissa kotoa ja emme olleet uskoa tätä kaikkea vihreyttä ja lumettomuutta mikä meitä perillä odotti. Vastahan kävin Geologisella polulla toteamassa ettei ylös ole asiaa ilman lumikenkiä hetkeen?

Kirmasin jopa heti kamppeet paikoilleen saatuamme Geologista polkua pitkin ylös puurajalle katsomaan lumitilannetta. Hyvältä näytti!

Kesän 2020 vaelluksen suunnittelun aloitin jo viime syksynä ollessani täydellisessä flow- tilassa, samalla väänsin hiihtovaelluksenkin aikataulun. Suunnitelmanani oli vaeltaa Kiilopäältä Sokostille ja sieltä takaisin eri reittiä pitkin, lähempänä kesälomaani aloin epäillä kuuden päivän vaelluksen olevan liian pitkä ottaen huomioon muu perhe (J kyllä sanoi että mitä pidempi vaellukseni on, sen parempi hmm hmm…).

IMG_20200613_192206
IMG_20200613_191846

Kyselin Instagramissa vaelluskohdesuosituksia pohjoisesta Lapista ja useampi suositteli Paistunturin erämaata. Erämaata jonka raja on tästä sohvalta neljän kilometrin päässä. Tutkin karttaa ja B-barkin sovellusta, laskin kilometrejä ja piirsin sovellukseen omia reittejäni. Lopulta sain kasaan neljän päivän vaelluksen Dalvadaksesta Nilijoelle, siitä Gaimmoaivin kautta Guivin tunturille ja Kevon reittiä pitkin Sulaojalle. Katselin Youtubesta videoita alueelta ja kaivelin blogipostauksia joissa kerrottiin vaelluksista Paistunturien korkeimmalle huipulle.

Retkikompassi.fi– sivua ja Urho Kekkosen kansallispuisto – facebooksivua selaillessani innostuin UKK:n vaelluksesta uudelleen. Siellä tulvii mutta Retkikompassin mukaan vain enää muutamilla joenylityspaikoilla. Kaikki tulvapaikat tuskin näkyvät sivustolla, kun sen toimintaperiaatteena toimii vaeltajien ja retkeilijöiden sekä alueen työntekijöiden havainnot.

Retkipaikka.fi:n facebooknosto vanhemmasta ”Sumuinen Sokosti ja Luiron lumo” julkaisusta tuli vastaan kuin tilauksesta. Satuin selaamaan facebookkia samaan aikaan kun aloitin kartan selailua ja aloin seuraamaan julkaisun reittiä omaa karttaani pitkin. Yhtäkkiä minulla oli valmiina täydellinen reittisuunnitelma jota noudattamalla pääsen kokemaan Ukk:n parhaimpia kohteita. Paratiisikurun, Pirunportin ja haaveilemani Sokostin.

IMG_20200614_155536
59 kilometriä ja viisi päivää. Sain hyvin tiivistettyä kilometrit alle kahteenkymmeneen per päivä, jossain versiossani niitä olisi tullut jopa kolmelle päivälle. Luvassa on uusia polkuja, tunturien ylitystä ja toivottavasti mukavia vedenylityksiä.

Postauksessa tulikin jo muutama vinkki vaellusten suunnitteluun. Lisäisin Retkipaikan, blogien, kansallispuistojen Facebook-sivujen, youtuben ja sosiaalisen median lisäksi luontoon.fi- sivuston vinkkilistaani. Noita kaikkia käyttämällä olen saanut hyviä reittivinkkejä, ajankohtaista tietoa kohteesta ja kuvia alueista jotka ovat olleet apuna suunnittelussa. Kartan lisäksi käytän B-bark karttasovellusta etäisyyksien mittaamiseen ja tarvittaessa olen myös käyttänyt karttapohjana ilmakuvaa jolla olen päässyt tarkistelemaan reittini maastoa tarkemmin. Yhdeksän vuotta sitten Hossan vaellusta suunnitellessa ei ollut kuin Luontoon.fi käytettävänä. Moni asia on muuttunut ja onneksi moni muukin kirjoittelee reissujaan nettiin! Niistä on suuri apu.

 

Tunturiterapiaa Skáidejávrilla – toukokuun yö

DSC_2727 DSC_2737DSC_2740
Pitkän talven huipennus oli ehdottomasti yöreissu Nuorgamiin Skaidejávrille. Lähdin ajelemaan kotoa lasten nukkumaan menon jälkeen ja saavuin Pulmanjärventien levikkeelle puoli yhdeksän aikaan.

Levikkeeltä lähti samaan aikaan toinen retkeilijä koiriensa kanssa kohti laavua, pidin heihin hieman etäisyyttä jotta saisin lumikenkäillä Kiiskin ja ahkion kanssa rauhassa. Lenkkeilemässä ollut mies pysähtyi jutustelemaan ja ahkion kantaminen tieltä hangelle kävi joutuisasti jutun luistaessa.

Aurinko paistoi kirkkaana taivaalta ja heijasti lämpöään hangesta. Pälvet olivat rutikuivia, ahkion pohjaa kävi sääliksi kun mutkittelin kivikossa lumikenkäillessäni kohti määränpäätäni. Kiiski ilakoi hangella, spurttaili ja kieri viilentääkseen itseään. Upottavalla hangella kulku kävi raskaaksi töppöjalalle, fiksuna (laiskana) koirana se hoksasi siirtyä ahkion taakse kulkemaan pitkän fleksin päässä.

Sydäntä lämmitti kuulla kapustarintojen haikeaa viheltelyä. Ne ovat varma merkki tulevasta kesästä, erämaassa kulkiessa ei tunne olevansa yksin kapustarintojen seuratessa ja kyttäillessä kivillä.

DSC_2759 DSC_2754
DSC_2758
Valitsin leiripaikakseni lähimmän pälven kodasta. Pälvi oli juuri sopiva leiriytymiselle, teltalle löytyi mukavan tasainen paikka. Aurinko paistoi matalalta ja värjäsi maaston kellertäväksi – kylläpä minua nyt hemmoteltiin!

En meinannut millään saada teltan kaaria paikkoilleen vaikka kuinka löysäsin kaaripaikkojen remmejä ja varmistin ettei telttakangas kiristä mistään. Meinasi jo usko mennä, onneksi kukaan ei ollut näkemässä. Kiiski huuteli kodan pihassa olleelle koiralle ja hiljentyi saatuaan iltapalaa. Kerrankin se keskittyi syömään eikä hotkinut, kai upeat maisemat saivat senkin rentoutumaan.

Istuskelin porontaljalla ja söin iltapalaa. Hetkeen ei kaivannut mitään muuta. Olin onnellinen että sain aikaiseksi lähteä yöpymään luontoon työputken jäljiltä, vaikka seuraavana päivänä väsyttäisikin pidemmällä tähtäimellä luontoöistä on vain hyötyä.

Yksi asia vaivasi – olisipa poitsu mukana! Hän ei olisi tosin mitenkään päässyt kulkemaan mukanani pälvelle upottavan hangen takia, kesämmällä sitten. Bebbe liittyy telttaretkiini kasvettuaan vielä hieman lisää.

Unille painuin kymmenen jälkeen. Nukuin porontaljan päällä vaikka mukanani oli myös uusi Therm-a-Restin RidgeRest solite – eristepatja. En uskaltanut luottaa sen eristävyyteen vielä ensimmäisenä yönä.

DSC_2770 DSC_2771
Yö oli raivostuttavan levoton. Vaikka jouduinkin lisäämään alkuyöstä vaatetta, makuupaikkani oli oikein mukava. Uni ei tullut millään ja rekkojen äänet kuuluivat Norjasta saakka leiripaikkaani. Joku taisi ajella mönkijällä Pulmankijärventiellä ja jos oikein kuulin lentokonekkin lensi yli. Kun viimein sain unta, heräsin kuumuuteen. Riisuin vaatetta ja nukuin loppuyön yhdellä pussilla.

Olen pitkään pelännyt sitä yötä kun Kiiski herättää minut ulkopuolelta havaitsemansa häiriötekiän takia. Lähtiessäni yöksi luontoon toivon etten säikähdä jotain niin paljon että se veisi rohkeuteni nukkua yksin. Viideltä aamulla havahduin siihen kun Kiiski tökkäsi minua tassullaan, kaivauduin paniikissa ulos pussista ja huudahdin ”mitä” minua hiljaa tuijottavalle karvakasalle. Otin korvatulpan pois ja kuuntelin – joku ajoi moottorikelkalla ohi!

Hitsi, mä en ainakaan näin aikaisin herää, ajattelin ja käskin Kiiskinkin alkaa nukkumaan ja kaivauduin takaisin pussiini. Seuraavan kerran heräsin vasta puoli kahdeksan aikaan aamulla.

Aamupalan syötyäni kävin mutkan huussilla. Lämpimästä yöstä huolimatta hanki kantoi ja oli mukava kävellä vaivatta paikasta toiseen. Parin tunnin sisään aurinko lämmitti hangen jälleen pehmeäksi ja paluumatkalla oli pakko käyttää lumikenkiä.

Päästyäni autolle fiilis oli jälleen kerran levännyt ja onnellinen. Vaikka yöretkeni oli jälleen kestoltaan lyhyt, sen aikana ehti rentoutua täysin. Ilmainen terapiaistunto!

Muut postaukseni Skáidejávrista

Loppumaton talvi ja vaellushaaveita

DSC_2709
Tiedättehän sen laulun jossa lauletaan keltaisesta toukokuusta?

Meillä on valkoinen kevät täällä pohjoisessa Lapissa. Joinain päivinä aurinko paistaa porottaa lämpimänä taivaalta ja tuo toivoa lähestyvästä kesästä. Toisinaan taas sataa kissan kokoisia lumihiutaleita ja öisin on saanut pelätä hajoaako talo tuulessa,  puhurin riehuessa ulkona talon ulkoseinältä on kuulunut epäilyttävää narinaa.

Viimeksi myöhäinen kevät on taitanut olla vuonna 2017 (linkki blogipostauksiin tuolta ajalta) ja tuolloinkin kevät oli paljon pidemmällä näihin aikoihin. Kävin tänään katselemassa Onnelan törmältä Utsjoen keskustassa Tenon jäitä, ei ole merkkiäkään siitä että ne olisivat lähdössä liikkeelle lähipäivinä.

DSC_2722 DSC_2723
DSC_2725
Olen pohtinut voiko pitkä kevät vaikuttaa mielialaan. Kieltämättä sisäinen kello huutaa kevättä ja vihreyttä, valkoinen maa ja koko talven jatkuneet lumisateet alkavat kyllästyttämään. Kun vapaapäivinä pääsen hiihtelemään tunturiin mieli muuttuu ja nautin taas hetken ikuisesta talvesta.

Koronakevään takia hautasin haaveen lähteä Kuoppilasjärven autiotuvalle yöksi. Nyt kuumimman talvivaelluskauden mentyä ohitse olen alkanut jälleen pohtimaan pääsisikö tunturissa vielä liikkumaan suksin vaivata?

Tunnelin päässä näkyy kuitenkin jo valoa – yötön yö alkaa Utsjoella 16. päivä. Eli huomenna!

DSC_2716
Yöttömän yön aika kielii lähestyvästä kesästä. Kesälomani sijoittuu kesäkuulle ja olen suunnitellut vaellukseni jonnekin 15-26.6 välille. Haaveilen edelleen Sokostin valtaamisesta, mutta naapurikuntaan meneminen mietityttää koronan takia. Utsjoella on kaksi upeaa erämaata jossa vaellusmaastoa riittää, myöhäisen kevään takia kesäkuulle sijoittuva vaellus voi olla haastava maaston kosteuden takia.

Guivi on toinen vahva vaihtoehto vaelluskohteekseni. Rengasreitillä tulisi nähtyä Fiellunkin putous ja Paistunturin erämaan korkeimman tunturin huiputus olisi varmasti päätä huimaava kokemus.

Ennen vaeltamaan lähtöä haaveenani on yöpyä mahdollisimman paljon luonnon helmassa. Viime vapaillani oli tarkoitus lähteä Nuorgamin Skaidijärvelle yöksi poikani kanssa, mutta totesin hangen olevan liian upottavaa kävelyyn ja siirsimme retken myöhemmäksi. Nyt toisten vapaiden lähestyessä yöpymään lähtö kauemmas tiestä lapsen kanssa vaikuttaa olevan hankalampaa, lumi alkaa sohjoutua eikä kantavaa hankea pian enää ole.

Vielä on hetki aikaa ottaa kaikki irti talven jäljellä olevista rippeistä. Pitkällä keväällä on puolensa, en ole koskaan aikaisemmin hiihtänyt käsiäni hiertymille saakka ja talvikenkänikin ovat kuluneet puhki muoviosistaan.

Saa nähdä milloin Tenon jäät lähtevät! Joko jo ensi viikon puolella?

Kuvat kuluneelta viikolta Vetsikosta ja Ellin polulta.

Vappuhiihto erämaan liepeille & pohdintaa yksinolosta

DSC_2643 DSC_2647
DSC_2657
Hiihdellessäni Härkävaarasta Utsjoen retkeilyreittiä myötäillen kotiin lämmin auringonpaiste helli ja hanki kantoi. Kuoritakki oli liikaa, fleecessä hiihdellessä hiki virtasi, vähemmällä ei pärjännyt pienen tuulenvireen takia. Liikkeellä oli muitakin, yksi otti aurinkoa kelkkansa päällä ja muutama ajeli valkoisena hohtavien tunturien liepeillä.

Olin lumoutunut! Toukokuun alku ja tunturi tuntui heräävän henkiin. Muutama pälvi paistoi siellä täällä ja kaksi hämähäkkiä hiippaili hangella kohti parempia piilopaikkoja. Kylällä kevät tuntuu tyssänneen sulaan asfalttiin, tunturissa se etenee vauhdilla. Lumen pinta on laskenut huomattavasti paikoittain.

DSC_2664 DSC_2668
DSC_2677
Yksin hiihdellessäni kaipasin seuraa ihmettelemään kevättä. Juttua olisi riittänyt pälvistä ja ohi lentäneistä joutsenista. Olisi ollut mahtavaa istua Johtalanvárrin huipulle kaverin kanssa nauttimaan vappusimat munkilla. En osaa vieläkään pitää tarpeeksi pitkiä taukoja.

Yksin oleminen on rentouttavaa työviikon päätteeksi. On voimaannuttavaa kiivetä hikoiluttavat mäet ylös tunturiin ja tuulettaa puurajalla pääsyä kauniiseen luontoon. Huolet ja murheet tulee käytyä läpi metsissä samoillessa, käyn usein vuoropuhelua päässäni päivän kuumimmista aiheista.

Muistan kun lähdin ensimmäistä kertaa yksin samaiselle retkeilyreitille. Pelotti lähtä yksin erämaahan. Nyt jälkikäteen pelkoni huvittaa, kirkolta lähtevä kylän keskustaan loppuva reitti on yksi helpoimmista mitä tuon jälkeen olen kulkenut. Pelkoni katosi nopeasti päästyäni ylös Vuolleseavttetvárrille, mutta on tuonkin jälkeen ollut läsnä yksin liikkuessani.

Valehtelematta pelkään ja jännitän ennen jokaista pidempää reissuani. Yöretkille lähtiessäni mietin mikähän järki tässäkin taas oli, onneksi tunteeni muuttuvat positiivisiksi nopeasti.

IMG_20200502_144847 DSC_2681
DSC_2684
Alunperin yksinoleminen johtui olosuhteista, vaelluskaverin puutteesta. Nykyään yksinoleminen on itsensä haastamistakin, olen huomannut positiivisia vaikutteita alettuani kohtaamaan pelkojani. Itsetuntoni on parempi ja mieleni paljon rauhallisempi. Olen oppinut itsestäni paljon uutta ja osaan jo ennakoida vaelluksille lähtiessäni miten reagoin ensimmäisten päivien aikana yksinoloon.

Ensimmäisen päivän lopulla tai toisen päivän aamuna iskee katumus ja perääntyminen. Kun niiden tunteiden yli pääsen vaellus pääsee alkamaan kunnolla. Ensimmäisillä kerroilla säikähdin fiiliksiäni ja ajattelin jopa ettei yksinvaeltaminen sittenkään ole juttuni. Eksynkö? Ei tämä olekkaan niin kivaa ja helppoa. Entä jos käykin jotain? Ikävä lapsia.

Ukk:n vaelluksella tunne iski seuraavana aamuna ja olin kääntyä kotiin monta kertaa ennen kuin pääsin olotilani yli ja jatkoin matkaa. Tuolloin en vielä tajunnut kohtaavani samat fiilikset joka reissulla. Hiihtovaelluksellani olo iski ensimmäisen päivän lopulla kun kaikki tuntui menevän pieleen. Loppua kohden olo helpottuu ja nautin kokemastani.

Vielä on paljon opittavaa ja koettavaa yksin vaeltaessa, suurimmat haasteet ovat vasta edessä pidentäessäni vaellusten kestoa ja lähtiessäni uusille alueille. Olen pohtinut voiko ekstrovertistä muuttua introvertiksi? Tuskinpa koskaan näin tulee käymään, kaverin ja perheen kanssa retkeily on edelleen mielipuuhaani!