Urho Kekkosen kansallispuiston vaellus- koostepostaus

DSC_2888
Postauksen kohteet linkattu karttapaikka.fi- sivuston kautta.
Eilen vaellukseni Urho Kekkosen kansallispuistossa tuli päätökseensä. En vieläkään ole oikein sisäistänyt sitä kuinka onnistunut ja mahtava reissuni syrjävyöhykkeellä oli!

Päiviä ennen vaellukselle lähtöä pohdin ja valvoin öitä miettien onko fiksua lähteä yksin opasteettomille poluille pelkän kartan ja kompassin varassa. Iskän GPS minulla on edelleen lainassa, tällä kertaa se ei lähtenyt mukaan kun talvivaelluksellani en ymmärtänyt sen karttaa ollenkaan.

Ensimmäinen päivä on aina raskain. Tuolloin mietin miksi ihmeessä lähdin taas matkaan, ikävöin lapsia, haaveilen kotisohvasta ja suren kuinka suuren virheen tein kun lähdin matkaan. Päivän loppua kohden mieli paranee ja reissu pääsee alkamaan alun murheiden väistyttyä.
Kerrankin osasin nauttia yksinolosta, maisemista ja pelkästä paikoillaan olosta. Koen edelleen pientä levottomuutta leiripaikoilla, taukopäivät eivät vieläkään tunnu luonnollisilta ilman seuraa. Pakko pysyä liikkeessä! Kerran iski paniikki kun tuijotin karttaa liian tarkasti ja aloin tarkastelemaan maastoa vähän liiankin kriittisesti. Luulin eksyneeni ja paniikissa huidoin joen vastarannalla kulkeneen vaeltajan hätiin. Tuosta seurasi hauska tapahtumaketju josta kerron Tuiskukuru – Lankojärvi – postauksessa.

Uskon että kuluneen vuoden aikana yöpymäni yöt pimeällä ovat vaikuttaneet positiivisesti yksin pärjäämiseen. Ennen jännitin teltassa nukkumista vaikka vieressä olisi muitakin yöpyjiä, nyt en miettinyt pätkääkään murhureita tai muita hiippareita jotka vaanisivat yöttömässä yössä. Harhaiset kauhukuvat ovat väistyneet ja olen löytänyt rauhan. Ennen toivoin pääseväni nukkumaan autiotupiin, nyt en harkinnut kertaakaan tupaan hakeutumista, teltasta on tullut turvallinen tukikohta.

DSC_2817 DSC_2909DSC_2845
Onnekseni fyysiset ongelmat alkoivat vasta viimeisenä päivänä. Vasen kantapääni iho kuoriutui löysän ja kostean sukan takia karrelle neljäntenä päivänä ja alkoi haitata vasta kotimatkalla, samalla rinkan lantiovyö alkoi puuduttaa lonkkaa ikävästi viimeisten kilometrien aikana. Kotiin päästyäni ainoastaan varpaani ovat turvoksissa, muuten olen säästynyt kivuilta ja kolotuksilta. Iskevätköhän ne vasta huomenna?

Suunnittelemani vaellusreitti alkoi Aittajärven parkkipaikalta. Ylitin joen kahlaamon kautta ja kuljin Maantiekurunojaa myöten  Sarvijoen autiotuvan pihaan. Seuraavana päivänä jatkoin matkaa Paratiisikuruun ja siitä tunturien yli Pälkkimäjoelle. Vastoin alkuperäistä suunnitelmaa jatkaa Pälkkimäjoelta kolmantena päivänä Apujoukkojenvaaran yli Sokostille, jatkoin matkaani toisen päivän aikana Luiroon saakka. Luirossa oli luvassa rennompi päivä, Sokosti piti valloittaa ilman rinkkaa mutta huiputus jäi haaveeksi kovan helteen takia. Jatkoimme Kiiskin kanssa illemmalla matkaa Tuiskukuruun. Tuiskukurusta kuljimme Kotakönkäälle ja sieltä Lankojärvelle viimeiseksi yöksi. Kilometrejä muuttuneelle reitille en ole laskenut, alkuperäiselle niitä olisi kertynyt 59 km.

Reitin tunturiosuus jäi harmittavan vähäiseksi. Hautuvassa ilmassa joen vartta vaellellessa hyttysistä ja sopuleista riitti seuraa, viileä tunturituuli jäi vain haaveeksi. Ylitin jokia useamman kerran ja vastoin ennakkoluulojani viileään veteen astuminen teki vain hyvää. Padagovan risteyksessä ylitin joen huonosta kohtaa ja konttasin ylös lantioon asti yltävästä vedestä pienessä paniikissa, joka muuttui rannalla jännittäväksi seikkailuksi josta selvisin.

DSC_2959 DSC_2871
Varusteeni toimivat moitteettomasti. Viime kesänä uusimani Meindlin Vakuum – vaelluskenkäni olivat vielä sisään ajamatta ja varpaisiini tuli muutama rakko, Deuterin Aircontact 65+10l rinkkani kantoi varusteet, mitä nyt säätöjen kanssa oli aluksi ongelmia, telttana oli viime kesänä vaarilta lahjaksi saatu Fjällrävenin Abisko shape 3 – juuri sopiva minulle ja koiralle. Puukkoa tai tulitikkuja en käyttänyt kertaakaan metsäpalovaroituksen takia, Jetboil- keittimeni syttyy nappia painamalla. Voi kun vielä oppisin sytyttämään sen nopeasti ilman että kaasu leimahtaa näpeille…

Kiiskin ensimmäiset päivät menivät hyvin helteestä huolimatta. Kolmantena päivänä Sokostin rinteessä se hyytyi ja alkoi hakeutua makaamaan varjopaikoille. Säikähdin ja keskeytin Sokostin huiputtamisen siihen, jatkoimme alas Luiroon ja pistin koiran uimaan jokaisessa vastaantulleessa vesistössä ja kaadoin juomapullolla vettä sen niskaan. Luirossa pidetyn tauon jälkeen se elpyi ja jatkoi matkaa reippaasti, mutta viimeisinä päivinä huomasin vaisuutta. Sopuleita kyllä jaksettiin jahdata… Karhuista ei ollut huolta, lähellämme oli tuskin yhtäkään eläintä kommentoidessani Kiken säntäilyä pusikoihin.

Yksin vaeltaminen alkaa pikkuhiljaa tuntumaan helpommalta. Jos vaellukselta kotiin päästyä alkaa jo haaveilemaan seuraavista reissuista, ei reissu voi olla kovinkaan mönkään mennyt.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s