Urho Kekkosen kansallispuiston vaellus- koostepostaus

DSC_2888
Postauksen kohteet linkattu karttapaikka.fi- sivuston kautta.
Eilen vaellukseni Urho Kekkosen kansallispuistossa tuli päätökseensä. En vieläkään ole oikein sisäistänyt sitä kuinka onnistunut ja mahtava reissuni syrjävyöhykkeellä oli!

Päiviä ennen vaellukselle lähtöä pohdin ja valvoin öitä miettien onko fiksua lähteä yksin opasteettomille poluille pelkän kartan ja kompassin varassa. Iskän GPS minulla on edelleen lainassa, tällä kertaa se ei lähtenyt mukaan kun talvivaelluksellani en ymmärtänyt sen karttaa ollenkaan.

Ensimmäinen päivä on aina raskain. Tuolloin mietin miksi ihmeessä lähdin taas matkaan, ikävöin lapsia, haaveilen kotisohvasta ja suren kuinka suuren virheen tein kun lähdin matkaan. Päivän loppua kohden mieli paranee ja reissu pääsee alkamaan alun murheiden väistyttyä.
Kerrankin osasin nauttia yksinolosta, maisemista ja pelkästä paikoillaan olosta. Koen edelleen pientä levottomuutta leiripaikoilla, taukopäivät eivät vieläkään tunnu luonnollisilta ilman seuraa. Pakko pysyä liikkeessä! Kerran iski paniikki kun tuijotin karttaa liian tarkasti ja aloin tarkastelemaan maastoa vähän liiankin kriittisesti. Luulin eksyneeni ja paniikissa huidoin joen vastarannalla kulkeneen vaeltajan hätiin. Tuosta seurasi hauska tapahtumaketju josta kerron Tuiskukuru – Lankojärvi – postauksessa.

Uskon että kuluneen vuoden aikana yöpymäni yöt pimeällä ovat vaikuttaneet positiivisesti yksin pärjäämiseen. Ennen jännitin teltassa nukkumista vaikka vieressä olisi muitakin yöpyjiä, nyt en miettinyt pätkääkään murhureita tai muita hiippareita jotka vaanisivat yöttömässä yössä. Harhaiset kauhukuvat ovat väistyneet ja olen löytänyt rauhan. Ennen toivoin pääseväni nukkumaan autiotupiin, nyt en harkinnut kertaakaan tupaan hakeutumista, teltasta on tullut turvallinen tukikohta.

DSC_2817 DSC_2909DSC_2845
Onnekseni fyysiset ongelmat alkoivat vasta viimeisenä päivänä. Vasen kantapääni iho kuoriutui löysän ja kostean sukan takia karrelle neljäntenä päivänä ja alkoi haitata vasta kotimatkalla, samalla rinkan lantiovyö alkoi puuduttaa lonkkaa ikävästi viimeisten kilometrien aikana. Kotiin päästyäni ainoastaan varpaani ovat turvoksissa, muuten olen säästynyt kivuilta ja kolotuksilta. Iskevätköhän ne vasta huomenna?

Suunnittelemani vaellusreitti alkoi Aittajärven parkkipaikalta. Ylitin joen kahlaamon kautta ja kuljin Maantiekurunojaa myöten  Sarvijoen autiotuvan pihaan. Seuraavana päivänä jatkoin matkaa Paratiisikuruun ja siitä tunturien yli Pälkkimäjoelle. Vastoin alkuperäistä suunnitelmaa jatkaa Pälkkimäjoelta kolmantena päivänä Apujoukkojenvaaran yli Sokostille, jatkoin matkaani toisen päivän aikana Luiroon saakka. Luirossa oli luvassa rennompi päivä, Sokosti piti valloittaa ilman rinkkaa mutta huiputus jäi haaveeksi kovan helteen takia. Jatkoimme Kiiskin kanssa illemmalla matkaa Tuiskukuruun. Tuiskukurusta kuljimme Kotakönkäälle ja sieltä Lankojärvelle viimeiseksi yöksi. Kilometrejä muuttuneelle reitille en ole laskenut, alkuperäiselle niitä olisi kertynyt 59 km.

Reitin tunturiosuus jäi harmittavan vähäiseksi. Hautuvassa ilmassa joen vartta vaellellessa hyttysistä ja sopuleista riitti seuraa, viileä tunturituuli jäi vain haaveeksi. Ylitin jokia useamman kerran ja vastoin ennakkoluulojani viileään veteen astuminen teki vain hyvää. Padagovan risteyksessä ylitin joen huonosta kohtaa ja konttasin ylös lantioon asti yltävästä vedestä pienessä paniikissa, joka muuttui rannalla jännittäväksi seikkailuksi josta selvisin.

DSC_2959 DSC_2871
Varusteeni toimivat moitteettomasti. Viime kesänä uusimani Meindlin Vakuum – vaelluskenkäni olivat vielä sisään ajamatta ja varpaisiini tuli muutama rakko, Deuterin Aircontact 65+10l rinkkani kantoi varusteet, mitä nyt säätöjen kanssa oli aluksi ongelmia, telttana oli viime kesänä vaarilta lahjaksi saatu Fjällrävenin Abisko shape 3 – juuri sopiva minulle ja koiralle. Puukkoa tai tulitikkuja en käyttänyt kertaakaan metsäpalovaroituksen takia, Jetboil- keittimeni syttyy nappia painamalla. Voi kun vielä oppisin sytyttämään sen nopeasti ilman että kaasu leimahtaa näpeille…

Kiiskin ensimmäiset päivät menivät hyvin helteestä huolimatta. Kolmantena päivänä Sokostin rinteessä se hyytyi ja alkoi hakeutua makaamaan varjopaikoille. Säikähdin ja keskeytin Sokostin huiputtamisen siihen, jatkoimme alas Luiroon ja pistin koiran uimaan jokaisessa vastaantulleessa vesistössä ja kaadoin juomapullolla vettä sen niskaan. Luirossa pidetyn tauon jälkeen se elpyi ja jatkoi matkaa reippaasti, mutta viimeisinä päivinä huomasin vaisuutta. Sopuleita kyllä jaksettiin jahdata… Karhuista ei ollut huolta, lähellämme oli tuskin yhtäkään eläintä kommentoidessani Kiken säntäilyä pusikoihin.

Yksin vaeltaminen alkaa pikkuhiljaa tuntumaan helpommalta. Jos vaellukselta kotiin päästyä alkaa jo haaveilemaan seuraavista reissuista, ei reissu voi olla kovinkaan mönkään mennyt.

Tuiskukuru – Suomunruoktu 13 km

DSC_6082 DSC_6085
Seitsemän aikoihin kaivoin korvatulpat korvistani ja revin unimaskin silmiltäni – tupakaverit heräilivät alapuolellani ja Kiiski vinkui ovella rauhattomana. Koirastani kun ei tiedä onko sillä pissahätä vai halu saada haleja sen vinkuessa, puin nopeasti päälleni ja lähdin Kiiskin kansa ulos. Aamu oli sumuinen, pilvistä pystyi hahmottamaan lähestyvän vesisateen.

Valmistelin aamupalaani samaan tahtiin muiden kanssa. Miehet ja pieni koira (en tunnista koirarotuja…) tekivät lähtöä aikaisemmin ja jäin ulkona yöpyneiden vaeltajien kanssa tupaan. Lueskelin lehteäni ja kulutin aikaani – tällä kertaa lähdin liikkeille vasta kymmenen maissa minimoidekseni tylsistymisen Suomunruoktulla. Halu vaeltaa pidemmälle oli kova ja tutkin kartasta potentiaalisia leiripaikkoja seuraavalle yölle.

DSC_6091 DSC_6094
Hiljalleen jätimme Tuiskukurun taaksemme. Sää oli sopivan viileä, aamulla tihkutti hieman mutta tummista pilvistä huolimatta päivä pysyi sateettomana. Ohitseni ajoi jälleen mönkijöitä ja vastaani tuli muutama muukin vaeltaja.

Olo oli edeltävään päivään verrattuna tarmokkaampi ja kaikinpuolin parempi. Sain minua ennen lähteneet vaeltajat kiinni, ohitimme heidät ja rennoin askelin saavuimme Suomunruoktun autiotuvan pihaan.

Halusin pystyttää telttani tällä kertaa joen lähelle ja bongasinkin sieltä oikein tasaisen ja mukavan paikan. Jätin Kiiskin syömään eväitään nuotiopaikan lähelle ja samalla kun valmistin ruokaa ryhdyin pystyttämään telttaa. En jaksanut vaeltaa enää pidemmälle saman päivän aikana.

DSC_6096 DSC_6099
Fiilistelin yksinäisyyttäni nuotiolla, annoin ruuan keittyä rauhassa tulella ja join teetä Kiiskin pistäessä rennosti makuulleen puun alle. Saimme seuraa yksin vaeltaneesta miehestä joka vinkkasi, että alueen telttapaikat sijaitsevat tuvan koillispäässä. Joo… Kävin lukaisemassa infotaulun ja syötyäni roudasin teltan ja kamppeet sille samalle paikalle jossa nukuin ensimmäisen yöni.

Teltassa luin kirjani loppuun, luin lehteäni ja kävin tuvalta lainaamassa kynää lehdestä löytyneiden sudokujen täyttöön. Illalla kävin käyttämässä Kiiskin tarpeillaan ja huomasimme lukuisten telttojen nousseen ympärillemme – myös sinne ”kielletylle” alueelle.

Kello oli kahdeksan kun viimein pistimme nukkumaan. Odotin yön olevan kylmä joten puin päälleni kaiken mahdollisen takkia ja vaellushousuja lukuun ottamatta. Jouduinkin pari tuntia nukuttuani riisumaan lähes kaiken pois – yö oli yllättävän lämmin!

Kolmantena iltanani en murehtinut pelkojani yksin luonnossa yöpymisestä. Olo oli oikein turvallinen ja mukava. Halusin vain nukkua. Päivä oli kaiken kaikkiaan paljon parempi kuin edeltävänsä, halu vaeltaa ja ylittää omat rajat kasvoi kasvamistaan.

Urho Kekkosen kansallispuiston vaelluksen osa 1 & osa 2