Viikonloppu Kaldoaivin erämaassa

DSC_0792 DSC_0784
Erämaassa käyminen on riskialtista puuhaa – luonnosta saattaa vaikka innostua täysin uudella tavalla!

Oli mahtavaa päästä kunnolla keskelle ei mitään. Edeltävästä kerrasta Njuohkariin on jo lähes parisen vuotta enkä muistanutkaan kuinka kaunis alue on. Viikonlopun vietimme kämpässä, jota käymme huoltamassa pari kertaa vuodessa.

Aikaisemmin olemme matkanneet erämaahan mönkijällä, perheenlisäyksen vuoksi hankittu maastoauto oli kyydiltään paljon mukavampi. Maastouralla matelu oli jännittävää, pelkään istua mönkijän kyydissä muutamassa kohdassa, maastoautolla ne tuntuivat paljon turvallisemmilta. Vähänkin jyrkässä mäessä pelkäsin auton kaatuvan ja suuremmat kivetkin olivat potentiaalisia vastuksia. Joko J osaa ajaa, tai sitten pelkään turhaan.
Vastaamme tuli toinen maastoautollinen porukkaa ja kaksi vaeltajaa. Muuten Kaldoaivin erämaa lepäsi hiljaisuudessa.

Maastoauton jätimme uran päähän ja kävelimme lopun matkaa tuvalle. Kuivan kesän takia suo ei upottanut, pienet poronjäljet parveilivat mudassa ja kuovi kyttäsi rannasta.
J haki kamppeemme veneellä Njuohkarjärven yli samalla kun kartoitin lasten kanssa tuvan ja sen ympäristön kuntoa.

DSC_0807 DSC_0806
DSC_0810 DSC_0822
Perjantai – aamuna todella hyvin nukutun yön jälkeen J lähti Pikku-J:n kanssa järvelle kalastamaan. Itse jäin vauvan päiväunien ajaksi siivoilemaan kämpän keittiötä ja nautin rauhasta. Mieli lepää erämaassa.

Pojat saivat saaliikseen hauen jonka nautimme päivälliseksi. Se maistui uskomattoman hyvältä! Pannulla voissa paistettuna perunoiden kera se maistuu taatusti krantummallekin kaverille. Illalla suuntasimme lännessä oleville lompoloille, kutsun paikkaa kalastusparatiisiksi ja seuraavaksi aion kirjoittaa kyseisestä paikasta postauksenkin. Lompoloille kävellään kuolleen koivumetsän läpi, joka on täynnä tunnelmaa. Loppukesästä sinne laskeutuva sumu on mystinen. Tällä kertaa emme valitettavasti päässeet kokemaan sitä.

Kalastusparatiisissa keskityimme syvän ojan tutkimiseen uusi hauki mielessä. Kalasaaliimme jäi pieneksi.

DSC_0851 DSC_0859
DSC_0860
DSC_0863 Lauantai- aamu oli sateinen. Pikku-J:n kanssa kuljeskelimme läheisellä suolla Kiiskin jahdatessa myyriä. Hillasato näyttää huonolta, raakoja hilloja löytyi vähän ja saimme syötäväksi alle viisi kappaletta. Aamupäivän käytimme siivoamiseen ja lähimetsässä kuljeskeluun. Löysin lähistöltä jopa rikkoutuneen pullon, onneksi löysin sen ennen koiraa.

Erämaasta muuten löytyy uskomaton määrä roskaa.

DSC_0870
DSC_0877 DSC_0883
DSC_0885 DSC_0886
DSC_0891
Iltapäivästä suuntasimme jälleen kalastusparatiisiin. Kävelimme jokea myöten pohjoiseen, kokeilin mato-onkea muutamassa kohdassa ja J heitteli joen läpi saaliitta. Pikku-J viihtyi koiran kanssa ja ihastui ”järkyttävän isoon” sammakkoon. Kiiski jatkoi myyrämetsästystään.  Olen aina epäillyt Kiken olevan henkisesti kissa, nyt se tuli jälleen todistettua.

Kävelimme erämaassa lapselle huimat viisi kilometriä. Vauva nukkui kantorepussa koko reissun ajan. Patikoinnin jälkeen Pikku-J olisi halunnut jäädä vielä ulos leikkimään, mutta lähtikin mielellään isänsä kanssa järvelle kalaan. Jäin ruokkimaan vauvaa tupaan ja nauttimaan jälleen hiljaisuudesta.

DSC_0904 DSC_0903
DSC_0898
Illasta minun oli pakko päästä vielä kerran kauniiseen metsään. Kävelin järven rantaa pitkin kohti suota, pysähtelin katselemaan maisemia ja haaveilemaan vaelluksesta alueelle. Istahdin kaarevan koivun rungolle haistelemaan ilmaa. Selvä syksyn tuoksu leijaili metsässä.

Njuohgárggun kuollut koivumetsä on tunturimittarin tekosia. Siellä laajat alueet ovat kärsineet koivun lehtiä syövän toukan tuhoista, pystyssä mätänevät puut lahoavat yksitellen ja katoavat lopulta kokonaan. Surullista ajatella, ettei tuota metsää ole enää jonain päivänä.

Viikonloppu erämaassa oli jotain mitä meidän perhe kaipasi. Odotan innolla ensi kesää, jolloin pääsemme helpommin taaperoituneen vauvan kanssa telttailemaan ja useammin  yöksi luontoon. Suosittelen Njuohgárggun aluetta kalastajille ja vaeltajille, se on mielestäni kauneinta Kaldoaivin erämaata mitä tiedän. Njuohkarjärven pohjoispäässä on seitakivi ja alueelle pääsee Njállavárrista maastouraa pitkin vaeltaen ja pyöräillen. Maastoajoneuvolla kulkemiseen tarvitset luvat.

Kesäinen juttu Njuohgárggusta

Ruskaa Kaldoaivin erämaassa

Yksinolon opettelua – Kuoppilasjärven patikka

DSC_0511 DSC_0553Yksinoleminen on asia jota minun täytyy työstää. Vaelluskavereita minulla ei ole kuin yksi ja aikataulut sopivat harvoin yhteen. En kuitenkaan tahdo jättää vaeltamista ja muuta eräilyä väliin vain sen takia.

Heinäkuukin on jo puolessa välissä, pian yöttömän yön aika loppuu ja otolliset valoisat yöt alkavat käymään vähiin. Viikkoa ennen patikoimaan lähtöä päätin – nyt on toimittava. Valitsin kohteekseni Kuoppilasjärven autiotuvan Paistunturien erämaasta. Olen patikoinut sinne pari kertaa, hiihtänyt kerran ja ajanut moottorikelkalla useamman kerran kavereiden ja perheen kesken. Reitti on siis tuttu ja turvallinen.

Utsjoen merkatulle retkeilyreitille voi liittyä kolmesta eri paikkaa. Kirkon parkkipaikalta, entisen luontotuvan kohdilta ja Geologiselta polulta. Reitti on hyvin merkitty ja on pituudeltaan 25 – 35 kilometriä, riippuen mitä reittejä pitkin kulkee. Maastoltaan se on helppo kulkea joten kokeneemmalle vaeltajalle reitin kulkeminen on kuin leikkiä. Täytyy kuitenkin muistaa, että polku kulkee avoimessa tunturimaastossa jolloin huonolla kelillä olosuhteet voivat muuttua hetkessä helposta hyvinkin hankalaksi. Ilman asiallisia varusteita (kartta, eväät, majoitus) sinne ei siis kannata lähteä.

Olen hyvin ylpeä itsestäni reitin helppoudesta huolimatta. Kuljin autiotuvalle omia reittejäni pitkin pelkäämättä sekä turhautumatta hankalaan maastoon ja verenimijöihin. Nukuin yön tuvassa ja nautin olostani. Vaikka maalailenkin mielessäni kauhukuvia tietynlaisista maastoista, yllätyin kuinka en edes ajatellut pelkäämiäni asioita ollessani itse tilanteessa.

Alun jaarittelut saavat riittää – nyt itse kertomuksen pariin!

DSC_0508 DSC_0510
DSC_0521
Olin suunnitellut reittiäni Bbarkin avulla muutamana päivänä. Tarkastelin maastoa ilmakuvista käsin ja muodostin mielessäni reitin mitä pitkin aikoisin kulkea määränpäähäni. Heinäkuu on keleiltään otollisinta aikaa retkeillä, tosin itikat ja mäkärät tekevät siitä jopa tuskaista. Aikomuksenani oli vältellä metsiä ja korkeita mäkiä.

Lähdin Härkävaarasta patikoimaan merkkaamattomia reittejä pitkin kohti Oađašanjávria. Jänkä muuttui hankalakulkuiseksi vaivaiskoivikoksi ja kosteikoiksi. Hyttysiä pyöri minun ja Kiiskin ympärillä suurina parvina, toivoin että kotipihalla laittamani hyttysmyrkyt estäisivät niitä syömättä minua kutiseville paukamille. Päämääränäni oli päästä toiselle Seitikkoniityn nimeämättömälle lammelle. Nousin korkeammalle nähdäkseni kohteeni, samalla ihailin ympärilleni kohoavia maisemia.

Vaikka kuljin tiheässä metsikössä en pelännyt. Mielessäni pyöri vain seikkailufiilis – tämän mä handlaan. Paistunturin erämaan karttani on suuressa mittakaavassa, joten pikkutarkka suunnistaminen on hankalaa, tarkistin sijaintini Bbarkista ja huomasin olevani yllättävänkin lähellä lampea. Jatkoimme matkaamme lammen ohitse suurelle suolle. Soita ylitin useampia, onnekseni ne olivat vähävetisiä ja jopa kuivia.

DSC_0528 DSC_0534
DSC_0538
Oađašangielaalla tarkoitukseni oli liittyä merkittyyn reittiin. Hetken aikaa kuljin liikaa länteen ja totesin reitille menon tuovan vain lisämetrejä matkaani. Päätin siis lähteä oikomaan kuivien soiden ja vaivaiskoivikoiden lävitse kohti Roavvoaivia. Maasto näytti tutulta talven ajeluilta, rohkeasti lähdin kohti tuntematonta.

Matkallani kohtasin kauniita lähteitä ja pieniä puroja. Täytin vesipulloni raikkaalla vedellä aina mahdollisuuden tullen. Kuljin matalan kurun reunamaa ja läpi suurten kivien valtaaman tasanteen. Mäkäräiset parveilivat Kiiskin perskarvoituksissa ja näyttivät jäystävän tämän kuonoa. Kun pysähdyin istuskelemaan kiville koira hiippaili luokseni ja änki syliin.

Näin paljon lintuja patikkani aikana. Tunturikihuja en tunnistanut, ensin säikähdin niiden olevan haukkoja. Lokkimainen ääntely paljasti niiden olevan vaarattomia, useampi liiteli lähellämme. Oađašanjohkan lähellä kapustarintoja vaikutti olevan laumallinen, ne viheltelivät porukalla ja seurasivat kauempana kulkuamme.

Oađašanjohkan ylitys oli helppo, loikkasin rannalta kivelle ja siltä toiselle puolelle kastumatta. Korkea Roavvoaivi kohosi edessämme. Pidin evästauon ja lepuutin jalkojani hetken ennen viimeistä koitosta Rástigáisoja katsellen.

Roavvoaivin rinteeseen kiivetessä jalkoja alkoi särkeä. Laskeskelin matkaa olevan jäljellä neljän kilometrin verran. Katselin taakse jääviä maisemia ylpeänä – tuon kaiken olin ylittänyt ja selvinnyt jo tänne saakka. Yritin nähdä liikettä avoimen maaston muodoissa. Lisäkseni paikalla ei vaikuttanut olevan ketään.

Roavvoaivin rinnettä pitkin kävellessämme Kiiski löysi palan porontaljaa maasta ja alkoi leikkiä. Soin tälle tämän pienen hetken ja huidoin itikoita pois ympäriltäni. Välillä tuuli piti inhottavat öttiäiset loitolla.

DSC_0557 DSC_0566
DSC_0570Kun Kiiski oli saanut tarpeekseen karvakasan repimisestä matkamme jatkui viimeisen kosteikon yli kohti reittiä. Kuoppilasjärven syvänne näkyi edessämme, matkaa ei ollut enää paljoakaan. Viimeinkin päästessäni reitille väsymys iski. Löntystin reittiä pitkin hitaasti haukan liidellessä syvänteen päällä. Upeat maisemat auttoivat jaksamaan ja autiotuvan näkeminen toi lisää puhtia kulkemiseen.

Yritin tiirailla tuvalle nähdäkseni liikettä taikka savua. En hahmottanut minkäänlaista merkkiä muista vaeltajista ja ehdin jo innostua – pääsisinko yöksi tupaan? Minulla oli telttakin mukana ja olin varautunut yöpymään siinä. Eniten huolestutti koiran pärjääminen ötököiden kanssa, jos tuvassa olisi muita tekisin iltapalat ja muut ulkona.

Toivoin että paikalla olisi muitakin. Laskeuduin Kuoppilasjärvelle ja jännittyneenä kävelin tuvan ovelle. Se oli lukittu ulkoa käsin! Olin siis yksin. Katselin tuttua pihapiiriä nähdäkseni edes yhden teltan pilkistävän jostain ja kävelin tupaan sisään.

DSC_0579
DSC_0576 DSC_0578Tupa oli hyvässä kunnossa ja siisti. Laskin rinkkani lauteille ja istahdin alas. Tuntui hurjalta jäädä yksin niin kauaksi muista ihmisistä. Kytkin Kiiskin tuvan sisään vaijeriin, en uskalla ottaa riskiä että se pääsisi irti ja karkaisi. Ja mikäli muita vaeltajia tulisi tupaan ei olisi ensimmäisenä vastassa haleja hakevaa koiraa. Vaijerista huolimatta Kiiskillä oli mahdollisuus liikkua tuvassa vapaasti.

Illan aikana keittelin itselleni pastat kuivatusta kananjauhelihasta, makaronista ja vuohenjuusto – tomaatti lämminkupista. Ruoka maistui mahtavalta. Kuljeskelin Kiiskin kanssa pihalla, lueskelin vieraskirjaa ja mukaan ottamaani kirjaa. Illalla käydessäni käymälässä laskeva aurinko värjäsi taivaan violetin eri sävyillä.

DSC_0587 DSC_0584
DSC_0582Nukkumisesta ei meinannut tulla mitään. Kroppa kävi ylikierroksilla, mieli oli kerrankin rauhallinen. Mukanani oli -4 asteen makuupussi telttayöhön varautumisen takia, käytin pussia peittona. Heräilin aikalailla tunnin välein, säikähtelin jokaista Kiiskin aiheuttamaa ääntä ja näin untakin sen haukkumisesta.

Jossain vaiheessa yötä tupaan tuli kylmä. Ikkunaa katsoessani näin kauniin oranssin auringonlaskun. Aamuyöstä olo helpottui ja sain viimein nukuttua kunnolla. Mieli rauhottui ja turhasta jännittäminen laantui.

Aamulla heräsin seitsemältä herätyskelloon. Hitsi että harmitti! En olisi millään viitsinyt nousta. Jalkoja kolotti ja olin hieman pöhnäinen huonojen yöunien takia. Kiiski kurkisteli laverin edestä innoissaan- joko olisi aamupalan aika?

Olin tyytyväinen että uskalsin nukkua yöni autiotuvassa yksin, yöt ovat minulle pahimpia, niissä riittää totuteltavaa.
Käymälässä käydessäni ulkona tuoksui halla. Mieleeni tuli lähtestyvä syksy. Onneksi siihen on vielä aikaa. Aamupalaksi keittelin kahvit, söin ruisleipää ja Adventure foodin ”lisää vain vesi” hedelmäsörsseliä. Puuroakin oli tarkoitus tehdä, se ei maistunut. En pitänyt kiirettä, pakkailin kamppeitani kaikessa rauhassa kasaan. Autiotuvassa oli mukavaa istuskella pöydän äärellä ja suunnitella jatkuvaa patikkaa.

DSC_0596
DSC_0600 DSC_0602Matkani jatkui puoli yhdeksän aikoihin. Oikaisin  Roavveoaivin alapuolelta reitille ja vannoin mielessäni etten astu enää yhteenkään kosteikkoon koko reissun aikana. Heti reitillä jouduin uudelleen suolle, se siitä sitten.

Maisemat Utsjoelle päin ovat hyvin erämaamaiset. Näin pari hyvin houkuttelevaa lampea, jos kalastaisin menisin varmasti kokeilemaan onneani niille.

Kiiski käveli edessäni verkkaisesti. Sekin oli palautunut hyvin.

DSC_0613 DSC_0615
DSC_0616
Oađašanjávrilla istahdin alas ja riisuin rinkkani. Pidin kunnon evästauon venyttelyineen. Kiiskikin sai evästä ja nakersi tankoaan tyytyväisenä. Olen pitänyt Oađašangielaan aluetta pelottavana, nyt se vaikutti oikein rauhalliselta paikalta.

Matkani jatkui reittiä pitkin kohti Geologista polkua. Oađašangielaan takana kävin tutkimassa jonkun väsäämää kiviuunia ja bongasin tammukan purosta. Riikkavárrilla jalkojani alkoi jomottaa ja vaelluskenkä hinkkasi varpaanpohjaa. Jouduin viimeisten kilometrien aikana pysähtelemään enemmän. Kiiskikin näytti hyytyvän Johtalanvárrin rinteessä, päästessämme metsään se löysi jälleen puhtia.

Oikaisin Geologiselle polulle omia oikoreittejäni pitkin. Olin väsynyt ja suolla kulkeminen alkoi tosissaan ottaa päähän. Poroaidan portilla vastaamme tuli ensimmäinen ihminen – kilometrin päässä kotoa! Kipeiden jalkojen kanssa rinteen laskeutuminen vei kauan aikaa.

Kiiskikin ilmeisesti tunnisti Pekun haukun kaukaa ja veti viimeiset pari sataa metriä kotiin. Nyt tätä kirjoittaessani seuraavana päivänä patikasta olo on hyvä. Väsyttää totta kai, kun yöllä piti herätä syöttämään vauvaa. Olen kuitenkin yllättynyt kuinka vähän selkä kipeytyi rinkan kannosta. Jalat ovat kuin tukit ja kipeät, tarvitsen vielä paljon rinteiden kiipeämistä ennen kuin uskallan lähteä useamman päivän reissuun ilman että jalat väsyvät kesken kaiken.

DSC_0631

Kuljetut kilometrit 24
Askeleet yhteensä 44 000
Hyttysten pistoja 0
Mäkärien puremia 1
Rinkan paino 15kg

Tässä linkki Kuoppilasjärven patikkaan vuodelta 2017

Kevon luonnonpuiston Silkeája

DSC_0293 DSC_0284
DSC_0288 DSC_0291
Silkeajan nuotiopaikalla istuskellessamme juttu lensi ja katse harhaili ympäröivässä metsässä. Synkät pilvet pudottelivat muutamia sadepisaroita ja tuuli ravisteli koivujen oksia. Oli hiljaista.

Olimme juuri kulkeneet lyhyen kahden ja puolen kilometrin matkan tuntiin. Ilta kuudelta lähdimme ajelemaan Utsjoelta kohti etelää, enkä vilkaissut kelloa kertaakaan sen jälkeen.

Heti reitin alussa noustavat portaat tuntuivat yllättävän raskailta. Onneksi portaita ei tuossa päässä Kevon reittiä ole kuin alussa ja kauempana Guoikgáhoitájan jälkeen. Pidemmät portaat ovat vasta reitin puolivälin tienoilla.
Kuljimme peräkanaa polkua pitkin ja pysähtelimme ihastelemaan kelottuneita mäntyjä. Kiiski kulki edellämme verkkaisesti.

DSC_0324 DSC_0318
DSC_0300
Siitä on tosissaan kaksi vuotta aikaa kun viimeksi vierailin Silkeájalla. Paikalla tulee käytyä harvoin, lasten kanssa emme ole vierailleet siellä kertaakaan. Jos ei lasketa mukaan kertaa, kun Pikku-J oli noin puolen vuoden ikäinen.Luonnollisestikaan hänellä ei ole muistikuvia retkestä.
Ruskan aikaan Silkeájan jälkeinen reitti Guoikgáhoitájalle päin on upea.

Kuivan mäntymetsän läpi  kulkiessamme seurasimme lukuisia hirvien jättämiä jälkiä. Katkotut nuoret männyt ja papanakasat vihjailivat niiden käyttävän samoja polkuja kuin ihmistenkin. Pidimme sen verran kovaa meteliä juor…keskustellessamme, ettei ihmekkään kun yksikään eläin ei osunut kohdallemme.

DSC_0306
DSC_0310
DSC_0322
Paikalle saavuttuamme varasin oitis halkojen hakkuuvuoron. Erätoveri E olikin saanut aikaan jo komeat liekit palatessani nuotiopaikalle halkojeni kanssa, pitäisi itsekin treenata nuotion sytyttämistä.

Meillä on aikalailla samanlaiset pelot koskien teltassa yöpymistä, oli mukavaa kuulla että joku muukin pelkää eläimiä ja tietynlaisia alueita. Pitäisi yhdessä kohdata nämä paikat, jotta uskaltaisimme yöpyä rohkeammin yksin. Tiirailin vähänväliä ympärillemme, olin jälleen varma ettemme ole yksin.

Sveitsiläinen pariskunta poikkesi nuotiopaikalla juttelemassa, erotin heidän tulonsa jo kauempaa. Silti säikähdin useamman kerran suurehkon oksan heilumista tuulessa, rupesi jopa huvittamaan oma säikkyminen.

DSC_0326 DSC_0292
Juotuamme parit teemukilliset kylmyys alkoi hiipiä ympärillemme. Päätimme jatkaa matkaa takaisin autolle. Kuljimme jälleen hyvin hitaasti, pysähdellen jokaisen mielenkiintoisen kaatuneen puun ja kiven kohdilla.

Lähellä parkkipaikkaa jäimme katselemaan maisemia kauemmas Kenesjärveä päin. Tuntui, kuin olisimme paljon kauempana kotoa kuin mitä olimmekaan. Mahtavaa, että näinkin lähellä kotia on niin upea kohde mitä Kevon luonnonpuisto on.

Autolla J soitteli Erätoverille ja kyseli olinpaikkaamme. Olin unohtanut ilmoittaa, että meillä menisi myöhään. Ei haitannut ollenkaan kun palasin myöhään alkuyöstä kotiin. Välillä täytyy vain kulkea hitaasti ja nauttia olosta.

Kevon reitin loppupäänä pidettävä reitin pätkä löytyy Kenestupien kohdalta noin 30 kilometrin päässä Utsjoen kirkonkylältä. Silkeajalle tieltä matkaa kertyy 2,5 kilometriä suuntaansa. Parkkipaikka on tilava ja hieman syrjemmällä tiestä on ulkokäymälä. Polku on kivinen ja juurakkoinen, muuten helppo kävellä.

Vanhempi postaukseni Silkeájasta

Kesän ensimmäinen patikka Utsjoen retkeilyreitille

DSC_0095Lähtö patikoimaan meinasi venyä iltaan saakka kun en millään meinannut jaksaa nousta sohvalta, joka on muodostunut eräänlaiseksi pesäksi kuluneen vuoden aikana. Onneksi kuitenkin kokemuksesta tiedän, että väsymys kaikkoaa lähes heti kun pääsee keskelle luontoa.

Tämän kertainen patikointikohteeni oli tuttuakin tutumpi retkeilyreitti joka saa alkunsa Utsjoen kirkon parkkipaikalta. Yleensä olen startannut Mantojärven kohdilta mönkijäuralta joka yhdistyy merkityn polun kanssa juuri ennen Härkävaaraa. Reitti kulkee aluksi mänty-koivumetsikön halki nousten hiljalleen puurajan yli avotunturiin. Pyysin kuitenkin hovikuskin viemään minut Mantojärveen laskevan puron läheisyyteen, jolta suunnistin poroaidalle ja sitä seuraten päädyin polulle joka johtaisi suoraan Vuolleseavttetvárrille skipaten Härkävaaran. (Polku lähtee erään talon pihasta, joten aluksi on kierrettävä kauempaa poroaidalle ja käveltävä sitä myöten portille!)

DSC_0069
DSC_0084 DSC_0082Uuden polun kulkeminen on aina yhtä jännittävää. Vaikka kirkonkylän seutu on käynyt vuosien aikana tutuksi, yllätyn joka kerta maaston vaihtelevuudesta pienenkin alueen sisällä. Polun noustessa korkeammalle taakse jäävä Mantojärvi ja Kaldoaivin erämaan tunturit näyttivät upeilta. Mitä korkeammalle pääsin, sitä komeammaksi maisemat kävivät.

Päästessäni huipun läheisyyteen maisemat alkoivat jäämään Vuolleseavttetin rinteen peittoon. Otin suunnan luoteeseen ja tarkistin karttasovelluksesta oikean kulkusuunnan. Innostuin nähdessäni Kalkujoen lammen läheisen rinteen, olin todella lähellä määränpäätäni. Näin Vuolleseavttetvárrin huippumerkin ja jatkoin matkaani kohti merkittyä reittiä.

DSC_0088 DSC_0090
DSC_0092Johtalanvárri, seuraava kohteeni alkoi nousta edessämme. Kiiski haisteli ilmaa ahnaasti ja puuhasi suurten kivien seassa etsien myyriä. Juuri kun ihmettelin tunturin hiljaisuutta kuulin tutun vihellyksen. Kapustarinta istui hieman kauempana ja vihelteli rauhoittavaa, yksinäistä ääntään. Jávvájávrin lähellä näytti olevan poroporukka makuulla. Ne olivat sen verran kaukana etteivät ne välittäneet läsnäolostamme. Vaihdoin kivikossa kävelyn valmiille polulle ja kiristin vaelluskenkieni naruja. Onneksi uudet kengät eivät ole vielä kertaakaan hiertäneet.

DSC_0098
DSC_0105 DSC_0104Johtalanvárrilla jännitti. Kiiski haisteli ilmaa tarkasti ja pysähteli tuijottamaan Kalkujoen lammen kodan suuntaan. Poikkesin jopa reitiltä kurkistaakseni tunturin rinteeseen, että mikä ihme siellä kiinnosti koiraa. Ei mitään.

Yöttömän yön ajasta huolimatta tunturissa oli synkkää. Laskeuduin Johtalanvárrilta alas ja päätin käväistä läheisellä nuotiopaikalla. Paikka on edelleen merkittynä karttasovelluksessani, mutta paikalta löysin vain ruosteisen nuotiokehän. Olin hieman hämmentynyt, muistaakseni paikalla oli vielä nelisen vuotta sitten pöytäryhmä ja hökkelö polttopuille. Hökkelön kohtalo selvisi löydettyäni muutamia hiiltyneitä puita, nauloja, saranoita ja kaasupullon. Onko Metsähallitus itse polttanut paikan, vai joku muu?

No, en itsekään ollut käyttänyt paikkaa neljään vuoteen ja epäilen ettei sillä ollut muutenkaan paljoa käyttöä Kalkujoen lammen kodan läheisyyden takia. Patikointini jatkui vielä hetken aikaa merkittyä reittiä pitkin kunnes oikaisin oikoreittiäni pitkin Geologiselle polulle ja sieltä kotiin. Kulkiessani oikoreitillä haistoin nuotion tuoksun. Sitä kai Kiiski haisteli Johtalanvárrin huipulla.

DSC_0112 DSC_0116Matkaani meni kaksi tuntia ja kuljin kuuden kilometrin matkan. Olin hyvin yllättynyt siitä kuinka hyvin jaksoin kulkea vuoden tauosta huolimatta. Oli myös lohduttavaa huomata kuinka edelleen retkeily ja luonnossa kulkeminen tuovat hyvän ja levollisen mielen.

Retkipaikasta löytyy kirjoittamani artikkelit Utsjoen retkeilyreitistä. Linkit tässä ja tässä.

Kevättä tuntureilla

DSC_8177 DSC_8151
DSC_8166
Heh, vasta nyt kuvia blogiin lisätessäni hoksasin että Peku seikkailee niistä suurimmassa osassa. Minkäpä se kuvauksellisuudelleen mahtaa…

Keskiviikkona yllätyin kuinka vähän lunta tunturissa tähän aikaan keväästä voikaan olla! Hieman jouduin ohittelemaan lumikinoksia matkalla Kalkujoen lammen kodalle ja syvemmällä Paistunturin erämaassa lunta näytti olevan vielä reilummin. Voi siis jo sanoa, että Kalkujoen lammen kodalle pääsee kuivin jaloin!

Rakastan kuivaa aikaa. Pidän siitä kuinka risut ja kuiva kangas rapisevat kenkien alla, sekä soiden tuoksu innostaa kulkemaan kosteammassakin maastossa. En malta odottaa, että suopursut alkavat kukkia.

DSC_8146 DSC_8158-2
DSC_8174 DSC_8147
Kuljimme Pekun kanssa Geologista polkua pitkin poroaidalle ja oikaisimme suon kautta kodalle. Lampi oli vielä jäässä ja Peku rohkeana koirana uskaltautui tallustelemaan kelluvan jäälautan päälle. Huvittuneena odotin, että uimista kammoksuva koira kellahtaisi lauttansa päältä veteen, mutta tällä kertaa Peku säästyi kastumatta.

Hoksasin Johtalanvárrin rinteeltä tumman liikkuvan asian ja tosissani toivoin sen olevan vain poro. Hahmon verkkainen liikehdintä vahvisti luuloani ja jakoin matkaani kodan pihaan huoletta.

Kodalla kokkailin Summit to eat- merkkisen retkiruoan ja yllätyin sen mausta positiivisesti. Kirjoittelen kesän aikana lisää noista ”lisää vain vesi”– pussiruuista. Pekukin sai maistaa osansa ja näytti nuo hällekin maistuvan.

DSC_8155-2 DSC_8160
DSC_8190
Geologisen polun kuljettuani innostuin vielä päivän päälle telttailemaan. Illalla pojan nukkumaanmenon jälkeen ajelin anoppilaan ja yövyin uudessa teltassani Tenojoen törmällä. Yöllä satoi vettä ja oli hieman kylmäkin, mutta palasin kotiin tyytyväisenä ja suhteellisen hyvin nukkuneena. Myös teltasta kirjoittelen kattavamman postauksen, kunhan olen päässyt testaamaan sitä lisää.

Kevät on ihmeellistä aikaa – virtaa riittää vaikka mihin! Paitsi sisällä oloon ja siivoukseen.

Tsekkaa ihmeessä viime kesäkuun tilanne Kalkujoelta tästä linkistä

 

 

Taapero ja Manduca /Kalkujoki

DSC_6708 DSC_6664
DSC_6666
Taas mä sorruin. Nimittäin kuvaamaan automaatilla. Pikku-J:n roikuskellessa selässäni Manducassa koin helpommaksi napsia kuvia helpolla ratkaisulla, vähät välittämästä kameran asetuksista. Kotona kuvat Picasaan ladattuani pettymys oli suuri. Lightroomillakaan en saanut kuvia yhtään sen paremmaksi. Ensi syksynä mä todellakin otan osaa retkeilykuvauskurssille, oppiakseni enemmän kuvanmuokkauksesta, mikäli sellainen vielä järjestetään!

Sunnuntaina ennen Rovaniemen reissuani lähdettiin kipuamaan Kalkujoen kodalle parin broilerinakin paistoon. Itse halusin ottaa reissun liikunnan kannalta ja otin pojan selkääni lisäpainoksi rinteeseen. Alun tuskaisen hengästymisen jälkeen kulku alkoi sujua pitkäsäärisen J:n perässä ja poika alkoi tuntua kevyemmältä kantaa.

DSC_6677
DSC_6683 DSC_6706
Manduca me ostettiin Pikku-J:n ollessa kuuden kuukauden ikäinen. Sen painorajoitus on kolmesta kilosta 20 kiloon saakka, joten taaperonkin kanto onnistuu. Paino kohdistuu lantiolle kuten rinkkaa kantaessa, täten hartijat eivät kuormitu. Itse tykkään kantaa poikaa enemmän repussa kuin meidän lastenkantorinkassa, josta emme ole saaneet asetuksia minulle sopiviksi.

Manducaa mainostettiin yksin puettavaksi, mutta sen käyttö on jäänyt vähälle juuri sen puettavuuden hankaluuden takia. En itse ole ikinä onnistunut saamaan poikaa selkääni ilman apua, eteen pukeminen oli helpompaa hänen ollessa pienempi. Pikku-J ei ole paljoa kommentoinut reppuselässä kulkemisesta, mutta eipä ole kyydistä valittanutkaan.

Pikku-J on nyt kahden ja puolen vuoden ikäinen, epäilen että pystymme kantamaan häntä Manducassa vielä ensi syksyyn saakka. Pidempäänkin, jos pikkumies itse haluaa! Ja mahtuu. Tällä hetkellä hän mahtuu hyvin reppuun syntyvään ”kuoppaan” istumaan, eikä jalkojen yli menevä remmi ei purista reisistä. Manducaa on pidennetty selkäkappaleesta avaamalla vetoketju, joten säätövaraa pojan kasvaessa pituutta ei enää ole.

Vähäisestä käytöstä huolimatta olen ollut tyytyväinen kantoreppuumme. Näitä myydään useita erilaisia eri merkeiltä. Manducaan päädyttiin sen pitkäikäisyyden, ergonomian, säädettävyyden ja hyvän mainonnan takia :D. Vaikeasti puettavuuden lisäksi voisin miinukseksi sanoa sen, että väri kulahti jo ensimmäisessä pesussa.

Patikoinnin lisäksi Manducaa olen käyttänyt hilloja poimiessa.

Makkarat paistettuamme ja kodan pihapiirissä leikittyämme jatkoimme takaisin alas kylänpintaan. Tällä kertaa J:kin pääsi todistamaan Kiiskin hassua tapaa hidastella alamäissä. Se pysähtelee mättäille, matelee alas, jää syömään marjoja ja vitkuttelee alasmenoa kaikin mahdollisin tavoin. En tiedä onko alastuleminen lyhytjalkaiselle koiralle hankalaa, vai tietääkö se reitin vievän kotiin ja reissun päätyvän lyhyeen?

Talvinen postaus Kalkujoen kodasta

Reitti Kuoppilasjärvelle 25 km

DSC_6188 DSC_6191
DSC_6197
Välillä kaipaa jotain simppelinpää retkikohdetta, yksi sellainen Utsjoella on Kuoppilasjärven autiotupa. Tuvalla on paljon käyttöä etenkin kevät-talvella kun järvelle suuntaavat pilkkijät pitävät taukoa tuvan lämmössä, mutta kesälläkin tuvalla riittää vierailijoita.

Autiotupa (8h) sijaitsee suojaisalla paikalla Ávžegeašoaivin ja Skálvevárrin (jolle muuten kannattaa kivuta katsomaan auringonlaskua ja maisemia!) välisessä notkossa. Sen pihapiirissä on ulkohuussi, halkovaja sekä kierrätyspiste. Kuoppilasjärven pohjoispäässä on kaksi kammia, joista toinen on lukittu. Autiotuvan pihapiirissä on teltalle paikkoja ja vaikka autiotuvalle pääsee vaeltaenkin helposti ja ajankohta sattuisikin olemaan ruuhkaton, tunturiin on hyvä ottaa aina teltta varuilta mukaan.

Eräänä sadetta enteilevänä päivänä Erätoveri E:n kanssa lähdimme patikoimaan kohti autiotupaa. Saimme kyydin Utsjoen hautausmaan parkkipaikalle ja aloitimme reissumme Utsjoen retkeilyreitin eteläpäästä. Kymmenen kilometrin matka tuvalle alkoi Badjeseavttet- joen myötä kulkien.

DSC_6203
DSC_6206 DSC_6218
DSC_6221

DSC_6224
DSC_6229 DSC_6234
DSC_6238
Ajattelimme kulkevamme neljään tuntiin Kuoppilasjärvelle, mutta lukuisat katseemme vanginneet mielenkiintoiset kohteet hidastivat kulkuamme – mutta eipä se haitannut. Ohitimme poron luurangon, tutkimme ilmeisesti talvella reestä pudonnutta jätesäkkiä ja sen sisältöä, pysähtelimme syömään hilloja… Kyllähän siinä vierähti tovi jos toinenkin.

Nammájärvien kodalla (5km maantieltä) pidimme tauon. Kota sopeutuu myös yöpymiseen tarvittaessa, mutta vetoisuutensa takia kodan kamiina ei riitä lämmittämään sitä kylmillä keleillä koko yöksi. Kodan ympäristöön kuuluu samat rakennuksetkin kuin lähes kaikkiin Metsähallituksen ylläpitämiin taukopaikkoihin- huussi, jätepiste ja halkovaja.

Kynttilän valossa nautimme evästä ja venyttelimme kohdataksemme seuraavat kilometrit. Matkamme jatkui kodan pihasta pienen vedenylityksen ohitse, joka oli reitin ainoa taktikointia vaatinut ylitys.

Nammájohkan ”kanjonissa” vauhti hyytyi jälleen kohdattuamme suurehkot hillamättäät. Reidet huusivat hoosiannaa meidän kyykkiessämme mättäältä toiselle. Ilta alkoi hiljalleen hämärtyä ja paksu sumupilvi laskeutui Nammajärvien ylle. Pienessä tihkusateessa jatkoimme matkaamme kohti avotunturia, ylitimme muutaman pienen joen ongelmitta ja jäimme jälleen pitämään taukoa vanhan poroaitauksen vierelle. Naureskelimme hieman hillasuolla käytettyä aikaa ja sitä, kuinka arvioitu vaellusaika oli mennyt jo ajat sitten umpeen. Kulkiessamme kohti Kuoppilasjärveä ohitimme muutamat porot ja haaveilimme iltapalasta ja nukkumaan pääsystä.

DSC_6248
DSC_6243 DSC_6253
DSC_6260
Kuoppilasjärvelle laskeuduttuamme huomasimme tuvan ovella muita vaeltajia. Päätimme, että olisimme sosiaalisia ja marssimme ovelle kysymään olisiko tuvassa tilaa vielä kahdelle väsyneelle kulkijalle – meidät otettiin ilolla vastaan ja pääsimme valmiiksi lämmitettyyn tupaan lepäämään.

Vanhempi pariskunta osottautui kokeneimmaksi vaeltajiksi ja mielenkiinnolla kuuntelimme heidän tarinoitaan huimista reissuista Ruotsiin asti. Saimme hyviä vinkkejä tuleviin retkiin ja laitoimme vatsat täynnä tikkupullaa nukkumaan.

Aamulla herätessämme edeltävän päivän 10 kilometriä ei tuntunut oikeastaan muualla kuin selässä. Yö tuli nukutua hyvin sopivan lämpimässä tuvassa ja edes kanssanukkujien aikaisempi herääminen ei häirinnyt myöhään nukkumistamme.

Reitti Kuoppilakselta kylille kulkee Roavvoaivin pohjoispuolelta Oađašanjávrien läpi Johtalanvárrille. Reitti jatkuu helppokulkuisena aina kylille asti, mutta ainakin elokuussa Oađašanjohkan ylittävä silta oli huonossa kunnossa ja pahoin pelkään että jossain vaiheessa se on siinä kunnossa ettei yli pääse kastumatta.

DSC_6270
DSC_6281 DSC_6283
DSC_6294
Me oikaistiin Ávžegeasoaivin ja Roavvoaivin välistä suoraan Oađašanjávrille. Tätä kautta kulkiessa maasto oli helppokulkuista, mutta hieman kosteahkoa. Roavvoaivin juurella pidettiin tauko, lepuuttelimme jalkojamme ja ihmettelimme kauempana näkyvää rakennelmaa. Oađašanjávrit ovat mun yksi ehdoton suosikkikohde Paistunturin erämaassa. Niiden rannalla vallitsee jännittävä tunnelma ja ehdottomasti tahdon joskus viettää telttayön siellä selvittääkseni mikä paikan fiiliksestä tekee niin voimakkaan.

Loppumatka menikin pienten oikomisten lomassa. Johtalanvárrilla oikaistiin suoraan Kalkujoen kodalle ja sieltä kotiin. Voi hitsit että ihminen voi olla tyytyväinen näinkin helposta ja lyhyestä reissusta! Yksikin yö tunturissa riittää saamaan seikkailufiiliksen pintaan ja vähentämään arjen stressiä.

Utsjoen retkeilyreittiä pitkin pääsee Utsjoen keskustaan entisen luontotuvan pihaan, pururaalle ja kuuluisille ”risueläimille”.  Luontotuvalle kulkiessa kilometrejä kertyy tuvalta 15.

Reitin voi kulkea molempiin suuntiin. Tunturissa sääolot voivat olla arvaamattomia ja muuttua hetkessä aivan toisenlaiseksi. Kartta on otettava aina matkaan ja oikomista suosittelen vain jos kartanlukutaito on hanskassa.

Synttärikahlaus Kalkujoelle

DSC_5206 DSC_5209
DSC_5212
Synttäreiden kunniaksi lähdin ”yksille” tunturiin. Paikkakuntalaiset ovat lisänneet kuvia tunturista facebookiin ja vähän jännityksellä odotin miltä tunturin lumitilanne näyttää ylhäällä.
Nousin ylös suoraan takapihaltamme oikoreittiä pitkin geologiselle polulle. Aluksi polulta ei tarvinnut paljoa poiketa, mutta mitä ylemmäs pääsin sitä lumisemmaksi maisemat kävivät. Koko patikan ajan taivaalta satoi vettä ja räntää, sinänsä hauskaa kun välillä sain kahlata polviin asti yltävässä lumihangessa.

DSC_5213 DSC_5216
DSC_5219 DSC_5223
Ylhäällä lumitilanne olikin lohdullisempi kuin mitä uskalsin edes toivoa! Siellä täällä oli paljasta maata ja jopa mustikan varpuihin oli ilmestynyt pienet silmun alut. Seurasin hirvien ja porojen jälkiä kohti Kalkujoen laavua ja tunsin kevätfiiliksen valtaavan mielen. Viimeisimmästä kuivan ajan tunturireissusta alkaa olemaankin jo tarpeeksi aikaa.

Vesisateen takia kameran linssiin tuli muutama tahra ja ne näkyvät ikävinä harmaina läntteinä kuvissa. Piilotin kameran takkini sisään ja kahlasin viimeiset metrit kodan pihaan. Samaan aikaan kaksi telkkää nousi lammen sulasta lentoon ja kapustarinta lauloi kauempana kaunista vihellyksen kaltaista ääntään. Olin aivan myyty, kesäisin paikalla vieraillessani en ole lammella kohdannut kertaakaan noin suurta ruuhkaa.

DSC_5224 DSC_5229
DSC_5227 DSC_5231
Kodalla korkkasin pari päivää sitten pilkkirepusta löytämäni siiderin. Kodan ovea en saanut kiinni puuttuvan hakasen takia, mutta mikäpä siinä oli istuskella ja ihastella maisemia vaikka kylmä tulikin.

Lueskelin laavun vieraskirjaa ja vähän siistin paikkoja. Kuvasin pihalla maisemia, varmistin että en jättänyt jälkeeni mitään ja lähdin kulkemaan polkua pitkin alas kylille. Alastulo kävi kuin leikiten (ei siiderin takia, kaadoin sen jängälle, lite ei ole mun makuun…) kun kuljin paljaalta laikulta toiselle. Vesisade yltyi päästessäni pururaalle ja jatkuu vielä tälläkin hetkellä, kun tätä tekstiä kirjoitan.

Kesä tulee vauhdilla! Mun puolesta tuo vesisade saa kestää vaikka viikon putkeen, kunhan ensi viikonloppuna pääsen viimein kulkemaan luontoon kunnolla!

Ánnáguravárrin näköalat

DSC_5060 DSC_5062
DSC_5063
Joitain päiviä sitten kävin Pekun kanssa kävelemässä kelkkauraa pitkin Kalkujoen lähistöllä. Mulla ei ollut lumikenkiä matkassa ja silti mun piti poiketa uralta ja kahlata turhankin pitkä matka hangessa päästäkseni Ánnáguravárrille.

Olen viimeksi joskus parisen vuotta sitten käynyt kyseisellä paikalla ihastelemassa Utsjoen laaksoon avautuvaa maisemaa. Tuolloin vasta tutustuin lähialueisiin ja kuljin vaikeistakin paikoista päästäkseni lupaavilta vaikuttaviin paikkoihin.

DSC_5066 DSC_5069
DSC_5072
Kuljin merkattua geologista polkua pitkin ylös tunturiin ja pysähdyin nauttimaan auringosta Kalkujoenlammen laavulle. Aurinko paistoi kirkkaana taivaalta ja kaikkialla oli täysin hiljaista. Jostain kaukaisuudesta kuului moottorikelkan ärinää.

Lukuisat kengänjäljet parveilivat lammen jäällä, joku oli kairannut muutamia pilkkireikiäkin sinne. Johtalanvárrin huipun jäät kimmeltelivät kauempana. Jatkoin matkaani kaakkoon, kohti Ánnáguravárrin reunaa.

DSC_5074 DSC_5077
DSC_5083 DSC_5088
Ánnáguravárrin ”näköalapaikalle” ei mene polkua. Sinne pääsee kun kulkee laavulta kaakkoon, kohti maastosta erottuvaa kukkulaa. Kesällä maasto on kivistä ja osittain hankalaa koivikon takia mutta pujottelemalla helpommista kohdista kulku käy leikiten.

Vaaran näköalapaikalla on puikulan muotoinen kivi, josta maisemat avautuvat kauniisti Utsjokilaaksoon. Korkeammalle vaaran huipulle kiivetessä maisemat ovat entistä komeammat.

Alas vaaralta pääsee joko laskeutumalla takaisin geologiselle polulle tai palaamalla kodalle ja sieltä polkuja myöten alas kylän pintaan. Itse rymistelin alas vaaralta poroaidan viereen, josta kuljin suoraan takaisin polulle ja sieltä pururaalle. Kesällä vaaran rinteessä on syytä olla varovainen.

Geologinen polku koulun kohdilta noustessa on jyrkkä ja hyvin kivinen. Pakkasten aikaan polku voi olla liukas.

Näköalapaikka on oivallinen pikaisesti Utsjoella vieraileville patikoijille sen helpon saavuttavuuden ja läheisyyden puolesta!

Matkaa minulle kertyi n. 2 kilometriä reitin lähtöpisteeltä laskettuna.

Kevättä rinkassa

DSC_4964 DSC_4967
Vietettiin tänään Pikku-J:n kanssa kahdenkeskeistä aikaa ulkoilemalla aurinkoisessa kevätsäässä. Mietin pääni puhki minne me kahdestaan päästäis helpoiten ja mieleeni juolahti oitis Ellinpolku! Kyseinen merkattu reitti on kesäaikaankin lapsiperheille sopiva sen helppokulkuisuuden ja luontonsa puolesta.

DSC_4976 DSC_4979
DSC_4981
Hieman jännitti lähtä lumikengin kulkemaan taapero rinkassa istuen, mutta yllätyin kulun helppoudesta. Meidän lapsenkantorinkka ei oikein sovi mun selälle vaikka kuinka ollaan sitä yritetty säätää (siinä on jopa Deuterin kanto-osa!) rinkan painopiste ei meinaa millään pysyä lantiolla.

Rinkan epätoivoisen asettelun lomassa aloitettiin retki Ellinpolun parkkipaikalta.

Tutkittiin lukuisia eläinten jättämiä jälkiä metsässä ja seurattiin osin lumeen peittynyttä lumikenkäuraa. Pikku-J ei paljoa kommentoinut reissun aikana, silloin tällöin vastaili ”joo” mun höpötyksiin.

DSC_4988 DSC_4990
DSC_4991
Näköalapaikalla poika alkoikin haluta jo takaisin autolle. Loin viimeiset katseet Ellinkuolpunaan ja lähdin kulkemaan kelkkauraa pitkin autolle päin. Pikku-J innostui retken loppuvaiheessa juttelemaan vähän enemmänkin ja höpötteli ummet ja lammet autoista ja kelkoista. Rinkasta hänet pois nostettuani en poikaa meinannut saada auton kyytiin ollenkaan, ulkoilu kun on vaan niin kivaa 😉

Oon kirjoitellut Ellinpolusta jo useammankin tekstin, mutta joka kerralla on todettava että tuolla pitäisi vierailla useamminkin! Ja etenkin lasten kanssa. Näköalapaikalta on 900m kodalle, jonka luona on hyvä nauttia eväät ja ihastella ohi virtaavaa Tenoa. Hyvällä tuurilla pääsee näkemään myös poroja! Hirviäkin kuolpunassa liikkuu jäljistä päätellen.

Hitsit että tekisi mieli yöpyä Ellinpolun läheisyydessä vielä tässä kevään aikana!