Taapero ja Manduca /Kalkujoki

DSC_6708 DSC_6664
DSC_6666
Taas mä sorruin. Nimittäin kuvaamaan automaatilla. Pikku-J:n roikuskellessa selässäni Manducassa koin helpommaksi napsia kuvia helpolla ratkaisulla, vähät välittämästä kameran asetuksista. Kotona kuvat Picasaan ladattuani pettymys oli suuri. Lightroomillakaan en saanut kuvia yhtään sen paremmaksi. Ensi syksynä mä todellakin otan osaa retkeilykuvauskurssille, oppiakseni enemmän kuvanmuokkauksesta, mikäli sellainen vielä järjestetään!

Sunnuntaina ennen Rovaniemen reissuani lähdettiin kipuamaan Kalkujoen kodalle parin broilerinakin paistoon. Itse halusin ottaa reissun liikunnan kannalta ja otin pojan selkääni lisäpainoksi rinteeseen. Alun tuskaisen hengästymisen jälkeen kulku alkoi sujua pitkäsäärisen J:n perässä ja poika alkoi tuntua kevyemmältä kantaa.

DSC_6677
DSC_6683 DSC_6706
Manduca me ostettiin Pikku-J:n ollessa kuuden kuukauden ikäinen. Sen painorajoitus on kolmesta kilosta 20 kiloon saakka, joten taaperonkin kanto onnistuu. Paino kohdistuu lantiolle kuten rinkkaa kantaessa, täten hartijat eivät kuormitu. Itse tykkään kantaa poikaa enemmän repussa kuin meidän lastenkantorinkassa, josta emme ole saaneet asetuksia minulle sopiviksi.

Manducaa mainostettiin yksin puettavaksi, mutta sen käyttö on jäänyt vähälle juuri sen puettavuuden hankaluuden takia. En itse ole ikinä onnistunut saamaan poikaa selkääni ilman apua, eteen pukeminen oli helpompaa hänen ollessa pienempi. Pikku-J ei ole paljoa kommentoinut reppuselässä kulkemisesta, mutta eipä ole kyydistä valittanutkaan.

Pikku-J on nyt kahden ja puolen vuoden ikäinen, epäilen että pystymme kantamaan häntä Manducassa vielä ensi syksyyn saakka. Pidempäänkin, jos pikkumies itse haluaa! Ja mahtuu. Tällä hetkellä hän mahtuu hyvin reppuun syntyvään ”kuoppaan” istumaan, eikä jalkojen yli menevä remmi ei purista reisistä. Manducaa on pidennetty selkäkappaleesta avaamalla vetoketju, joten säätövaraa pojan kasvaessa pituutta ei enää ole.

Vähäisestä käytöstä huolimatta olen ollut tyytyväinen kantoreppuumme. Näitä myydään useita erilaisia eri merkeiltä. Manducaan päädyttiin sen pitkäikäisyyden, ergonomian, säädettävyyden ja hyvän mainonnan takia :D. Vaikeasti puettavuuden lisäksi voisin miinukseksi sanoa sen, että väri kulahti jo ensimmäisessä pesussa.

Patikoinnin lisäksi Manducaa olen käyttänyt hilloja poimiessa.

Makkarat paistettuamme ja kodan pihapiirissä leikittyämme jatkoimme takaisin alas kylänpintaan. Tällä kertaa J:kin pääsi todistamaan Kiiskin hassua tapaa hidastella alamäissä. Se pysähtelee mättäille, matelee alas, jää syömään marjoja ja vitkuttelee alasmenoa kaikin mahdollisin tavoin. En tiedä onko alastuleminen lyhytjalkaiselle koiralle hankalaa, vai tietääkö se reitin vievän kotiin ja reissun päätyvän lyhyeen?

Talvinen postaus Kalkujoen kodasta

Katsaus Kaldoaivin erämaahan

DSC_6507 DSC_6510
DSC_6515 DSC_6528
Parin päivän aikana ruska on varissut voimakkaan tuulen mukana alas maahan ja pientä pakkastakin on havaittu öiden aikana. Talvi tekee selvästi tuloaan!

Käytiin viikonloppuna kalalla Kaldoaivilla, ajeltiin mönkijällä Njuohkarjärven päähän ja patikoitiin meidän lempparilompololle vaihtelevassa maastossa. Vaivaiskoivupusikot olivat upean näköisiä tummaa taivasta vasten, niiden värit vaihtelivat vaalean vihreästä tulipunaiseen. Tunturimittarin tuhoamat puunrungot seisoivat hiljaa tuulessa. Tunturin hiljaisuus löi ällikällä jälleen – miten maailmassa voikaan olla tälläisiä paikkoja vielä jäljellä? Onneksi on.

DSC_6536 DSC_6541
DSC_6557 DSC_6566
Löysimme lompolosta miesten teknisen paidan joka näytti vasta maahan pudonneelta (on muuten meillä tallessa, jos joltain on hukkunut). Yleensä tunturista ei löydy muiden ihmisten jälkiä, joten oli kutkuttelevan mielenkiintoista tajuta, että joku muukin on ollut ihailemassa saman joen nähtävyyksiä, kenties yöpynytkin paikalla.

Kaldoaivilla harvemmin tulee muita ihmisiä vastaan. Mönkijäuralla olemme ohittaneet vuosien aikana alle 10 vaeltajaa. Haaveilen itsekin pidemmästä reissusta alueelle, Retkipaikasta löytyy Mikko Soljan kirjoittama artikkeli Kaldoaivin helmistä, jotka ehdottomasti ovat näkemisen arvoisia paikkoja.

DSC_6584 DSC_6579
DSC_6602 DSC_6605
Kaldoaivin erämaan karuudesta huolimatta saatiin kerättyä hyvä määrä puolukkaa ja variksenmarjaa mehuntekoa varten. Poika viihtyi Plaston mönkijänsä kanssa jängällä ja seurasi puuhiamme rinkastaan käsin, hän oli odottanut tunturireissua innolla jo viikon, kotiin palattuamme leikit pyörivät aikalailla samoissa aiheissa mitä tunturissakin tehtiin. Ainakin makkaran paisto on jäänyt hyvin mieleen!

Hitsi vie, olen miettinyt jälleen kerran sitä, olenko valmis lähestyvään talveen ja kaamokseen. Kyllä mie taidan olla, tuli nähtyä talven ensimmäiset revontuletkin.

Ruskaretket tunturiin

DSC_6354 DSC_6357
DSC_6359-2 DSC_6363
DSC_6394
Tämän lukukauden ensimmäinen kouluviikko tuli lusittua lyhyemmällä aikataululla ja hyvä niin – ruska on jo alkanut putoamaan puusta. Sää on ollut synkkä ja pilvinen, mutta mielestäni tumma taivas tuo vain entistä enemmän syksyn väriloistoa esiin.

Kouluviikkoni päätteeksi pakattiin mun rinkkaan meidän kolmen yöpymisvarusteet ja lähdettiin Skoarrajärvelle yöksi. Jyrkkä nousu noustiin nopeasti mun jupinan saattelemana, en ollut yhtään rämpimisfiiliksissä. Ylhäällä hengähdettiin ja kauhistuttiin kovaa tuulta, mietittiin kuumeisesti uskalletaanko jatkaa syvemmälle tunturiin, saataisko me tulia aikaiseksi ja pärjäisikö Pikku-J teltan ulkopuolella, kun jo nyt valitteli kylmiä käsiä.

Lapaset meiltä löytyi lämmittämään pieniä sormia, mutta tultiin siihen tulokseen että yritetään keksiä alempaa kylältä joku suojaisempi paikka. Laskeuduttiin takaisin anoppilaan ja lopulta pettyneinä todettiin, että oltiin liikkeellä liian myöhään ja tyydyttiin viettämään iltaa kodassa makkaraa paistellen. Pikku-J ainakin oli tyytyväinen kun pääsi mummin kanssa puuhaamaan.

DSC_6414 DSC_6417
DSC_6418-2 DSC_6422-2
DSC_6428
Sunnuntaina käytiin ajelulla, vierailtiin kirkkotuvilla ja päädyttiin Vetsijoelle samoilemaan. Nää extempore pienetkin perheen kanssa tehdyt retket ovat ehkä niitä parhaimpia, ilman sen suurempaa suunnitelua suunnataan äkkiseltään keksittyyn kohteeseen ilman hajuakaan siitä oliko päämäärässä mitään näkemisen arvoista – pääasia että jokainen palaa kotiin hyvillä mielin.

Kuljettiin kauniin rehevän metsän halki joen rantaan, jossa Pikku-J joi repussaan kantamansa pillimehun. Poika jaksoi kävellä lähes koko matkan, mutta lopussa isin syli osottautui paremmaksi vaihtoehdoksi. Uskon, että etenkin pienille lapsille riittää tälläiset lyhyetkin retket metsään, eväiden syönti ulkona on varmasti tosi jännää puuhaa.

Oon vähän ristiriitaisissa tunnelmissa syksyä ja alkavaa talvea kohtaan. Olen varmaan viimekin vuonna kirjoittanut samalla tavalla, mutta mun täytyy keksiä joitain uutta tulevalle talvelle. Koulu jatkuu ja huipentuu osaamisalaan tammikuusta lähtien, jolloin vapaa-aika on vielä enemmän kortilla, mutta enköhän mä selviä loistavien työkavereiden avulla tulevistakin jaksoista.

Hyvää syksyä teille kaikille!

Sumuiset aamut

DSC_6126 DSC_6125
DSC_6106 DSC_6110
DSC_6115 DSC_6124
Kylmät aamut ovat tuoneet paksut sumuvallit Utsjoelle. Ne peittävät tunturit alleen ja kulkevat Tenojokea ja Utsjokea myöten mystisinä seinäminä kastellen tielleen osuvat kukat ja puut.

Vaikea uskoa, että kesä olisi jo muka ohi! Innola kuitenkin odotan hiljalleen saapuvaa ruskaa ja sen tuomia upeita värejä.
*kuvattu 9.8.2017 Utsjoen Onnelan törmä*